Ministeri Max Jakobson on jo vuosikymmenten ajan kuulunut maamme merkittävimpiin yhteiskunnallisiin keskustelijoihin. Jakobsonin kirjat, kolumnit ja kommentit ovat jäsentäneet vanhaa, nykyistä ja tulevaa. Jakobsonin uusin kirja Tilinpäätös (Otava 2003) jatkaa tällä linjalla ja on komea päätös kolmiosaiselle 20. vuosisadan tilinpäätös -trilogialle.

Vaikka Jakobsonin teossarjan kolme peräkkäistä osaa muodostavat suuripiirteisen kronologian, on niistä löydettävissä myös kirjoittajan elämää mukaileva jaottelu. Ensimmäinen osa Väkivallan vuodet käsitteli Jakobsonin omia juuria, kuten Suomen juutalaisten historiaa. Toinen osa Pelon ja toivon aika oli kylmää sotaa ja Suomen nousua sodasta. Se oli myös vahva kertomus Jakobsonin virkamiesurasta, joka huipentui YK:n pääsihteerikilpaan. Mutta pääsihteeriä Jakobsonista ei kuitenkaan tullut. Kolmannessa osassa eli Tilinpäätöksessä Jakobsonin ulkoasiainhallinnon ura päättyy Tukholman-suurlähettiläänä ja hän siirtyy tekijästä havainnoijaksi sekä merkittäväksi suomalaiseksi taustavaikuttajaksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) toimitusjohtajaksi.

Tutkimus, muistelma vai historiallinen romaani?

Jakobsonin kirjan lukijan on tavallaan päätettävä kirjan alussa mitä hän lukee. Jakobsonin kirjan voi hyvin mieltää muistelmateokseksi, tutkimukseksi tai jopa historiallis-kaunokirjalliseksi tuotokseksi. Viimeisen puolesta puhuu kirjan sujuva kieli – yksi Jakobsonin tavaramerkeistä. Juoni ja päähenkilökin kävisivät romaanista, onhan Jakobsonin elämä ollut poikkeuksellisen värikäs.

Lukija joka mieltää pitävänsä kädessä tieteellistä tutkimusta on ehkä hiukan hämillään. Kirjasta puuttuu lähdeviitteet, jopa lähdeluettelo. Jakobsonin tutkimusapuna ollut Paavo Keisalo on toki monilla alkuperäislähteillä vieraillut, mutta kirjan tekijä on häivyttänyt eron kirjallisten dokumenttien ja toisten ja omien muistitietojen välillä. Toki kirjoittaja tekstissään usein viittaa lähteeseensä tai se käy muuten ilmi, mutta vaativampi lukija toisinaan kaipaa viitteitä tietojen alkuperästä.

Omaelämäkertanakaan Tilinpäätös ei ole huono lukukokemus. Kirjassaan käsittelemiinsä aiheisiin ja tapahtumiin Jakobsonilla on lähes poikkeuksetta kytkös. Hän on joko tuntenut tai edes tavannut maailmanpolitiikan päähenkilöt tai heidän neuvonantajansa. Jakobsonin diplomaattiura kaikkine käänteineen on käsitelty tutkimuksessa moneen kertaan, mutta Tilinpäätöksessä nousee esiin hänen toimintansa viimeisen 30 vuoden aikana. Vailla muodollista asemaa (EVA:n jälkeen) Jakobson on ollut Suomen keskeisiä toimijoita ja taustavaikuttajia. Eikä vain Suomessa, vaan monessa tapauksessa myös kansainvälisissä kysymyksissä. Yhtenä monista mainittakoon Jakobsonin puheenjohtajuus Viron totuuskomissiossa. Tilinpäätöksessä Jakobsonin taustavaikuttajan rooli tulee usein esiin, mutta kirjoittaja ei näistä tekemisistään mene pintaa syvemmälle.

Olenko lukenut tämän aikaisemmin?

Jakobsonin teossarjan toista osaa (Pelon ja toivon aika) lukiessa tuli tunne, että olenkohan lukenut tämän aikaisemmin? Koska kirja oli uusi, ei kyse voinut olla saman teoksen uudesta lukukerrasta. Pienen pohdinnan jälkeen saattoi todeta Jakobsonin monissa kohdissa tukeutuneen vanhempiin kirjoihinsa (38. Kerros, Veteen piirretty viiva). Näin on myös Tilinpäätöksen osalta. Jakobson on paljolti pohtinut samoja teemoja (esim. EVA, Kekkonen, Neuvostoliiton loppu) jo vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan Vallanvaihto. Se ei lukijaa haittaa, jos aikaisemmat Jakobsonin teokset ovat jääneet lukematta. Jakobsonia enemmän lukeneille teksti on toisaalta monin paikoin yllätyksetöntä.

Jakobson myös säännöllisesti siteeraa itseään. Kerta toisensa jälkeen Jakobson kertaa aikanaan kolumnissaan kirjoittamansa ja heti perään osoittaa kolumnissa esittämänsä analyysinsä olleen oikeassa.

Kirjan antia pohtiessa on luonnollinen kysymys mitä uutta kirjassa on? Historiantutkimuksellisesti teoksesta on vaikea löytää mitään täysin uutta tietoa. Toisinaan yksityiskohdista löytyy tarkentamisenkin varaa. Mutta pienet tapahtumat ja anekdootit Jakobsonin elämästä vetävät puoleensa ja muodostavat ne pienet purot, jotka kirjassa purkautuvat Suomen poliittisen historian suurina virtauksina. Kirjasta löytyy siis onnistuneesti Jakobsonin henkilöhistorian kautta historian mikrotaso, joka yhdessä suurten tapahtumien käsittelyn kanssa laventuu makrohistoriaksi. Kuin hyvässä sotakirjassa, jossa käsitellään vuoroin yksittäisiä taisteluja ja sodan yleistilannetta.

Henkilögalleria

Maailmanpolitiikan, Suomen historian ja omien kokemusten rinnalla Jakobson usein pysähtyy arvioimaan ihmisiä. Ja poikkeuksetta Jakobsonilla on ollut suora kontakti arvioimiinsa henkilöihin.

Kekkosesta Jakobson on kaikissa viimeisissä kirjoissaan kirjoittanut. Ehkä analyysi ja ajatukset ovat jälleen tarkentuneet. Kekkos-koulukuntia ajatellen Jakobson sijoittuu neutraalin ja kriittisen rajamaastoon. Jakobson tunnustaa Kekkosen lyömättömät poliitikon kyvyt ja poikkeukselliset älylliset lahjat yhdistyneenä laajaan lukeneisuuteen. Suomettuminen ja opposition kurittaminen eivät kuitenkaan saa Jakobsonilta ymmärrystä, saati hyväksyntää. ”Kekkonen oli periaatteiltaan demokraatti, mutta luonteeltaan autokraatti.” (s. 214) Mitään suurta konspiratiivista teoriaa Jakobson ei kuitenkaan rakenna.

Jakobson päätyy Kekkos-analyysissään pohtimaan oliko Kekkonen kettu vai siili? ”Kekkonen oli ilmeisesti kettu siinä mielessä, että hän salamannopeasti älysi, mitä kussakin tilanteessa oli tehtävä, ja hänellä oli laajat ja monipuoliset henkiset kyvyt ja harrastukset. Mutta poliittisena johtajana hän oli sittenkin ennen muuta siili, jonka toimintaa ohjasi ehdoton usko siihen, että saavuttamalla ja säilyttämällä neuvostojohtajien henkilökohtaisen luottamuksen hän – vain hän – pystyisi varmistamaan Suomen itsenäisyyden.” (s. 219)

Suomettumiseksi kutsutulle ilmiölle Jakobson antaa tietynlaisen hyväksynnän: ”Varovainen myöntyvyys Neuvostoliiton suuntaan oli sotien jälkeisessä tilanteessa tietenkin ainoa keino Suomen itsenäisyyden pelastamiseksi.” Käytännössä kuitenkin ”varovaisuus” unohtui ja tilanne karkasi maan valtaa pitävien käsistä: ”Ei kansakunta oikeastaan ollut rähmällään, vaan vain sen poliittinen luokka.” (s. 162)

Yksi Jakobsonin esiin nostamista on presidentti Mauno Koivisto. ”Kun kerran vastustin Karjalaista, äänestin Koivistoa” kirjoittaa Jakobson ja ehkä hiukan yllättää lukijansa. ”Tulkitsin Koiviston saaman äänivyöryn ilmaukseksi kansalaisten tahdosta vaikuttaa suoraan ohi puolueiden keskeisiin poliittisiin ratkaisuihin. Tässä mielessä vaalien tulos oli epäluottamuslause poliittiselle luokalle.” (s.169)

Vuorineuvokset syyttivät Jakobsonia sosialistin suosimisesta, olihan Teollisuus ja työnantajat eli talouselämän ykkösnyrkki voimallisesti Karjalaisen takana. Jakobson toteaa liittyneensä siihen suureen kansanrintamaan, joka äänesti muutoksen puolesta. Ahti Karjalainen saa kuitenkin Jakobsonin tunnustusta talouspolitiikan taitajana. Ulkopolitiikan alalla Karjalainen oli kuitenkin vieraalla maaperällä – huolimatta pitkästä ulkoministerikaudestaan.

Pääjohtaja Kari Kairamo nostetaan jalustalle Euroopan talousintegraation suunnan ymmärtäjänä 1980-luvulla. Päiviö Hetemäki saa pelkkää suitsutusta – hänhän oli EVAn perustajia ja järjesti Jakobsonin sen johtoon. Yhdeksi Jakobsonin sankareista nousee myös kenraali Lauri Sutela. ”Puolustusvoimat pitivät pintansa Sutelan johdolla”, alleviivaa Jakobson puolustusvoimien komentajan roolia sotalaitoksen pysymisestä suomettumisen ulkopuolella.

Ulkomaisista henkilöistä Jakobson nostaa esiin esimerkiksi Viron presidentti Lennart Meren. Myös Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing kuuluu Jakobsonin laajaan kontaktipiiriin: ”Esiintymisissään hän vaikutti ylimieliseltä, mutta kun opin hänet tuntemaan, tajusin, että se on vain ulkokuori.” Pääministeri Margaret Thatcheria Jakobson käsittelee kiihkottomasti.

Suhteet Suomen naapurimaihin

Teossarjansa kolmannessa osassa Jakobson käyttää ison osan palstatilasta Suomen naapureiden historian kertaamiseen sekä Suomen suhteisiin naapurivaltioihinsa. Erityisesti Viro ja Ruotsi ovat esillä, mutta tietysti myös Venäjä, vaikkei Jakobsonia sen erityisenä tuntijana tunnetakaan.

Vaikka Suomen ja Viron suhteista Jakobson ei tuo mitään uutta esiin, Viron historian hyvän yleisesityksen voi kirjasta löytää. Monen muun suomalaisen tavoin rintamasotilaana Jakobson jatkosodan aikana tutustui Kannaksella Suomen armeijassa taistelleisiin virolaisiin vapaaehtoisiin, mutta sitten yhteydet Viroon täysin katkesivat. Jakobson tunnustaa, ettei hän aikanaan ymmärtänyt kansojen seuraavan kontaktin, Kekkosen vuoden 1964 Viron-matkan poikkeuksellisen suurta merkitystä eteläiselle sukulaiskansallemme. Vaikka toimikin tuolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä. Tämä korostaa Kekkosen, vanhan AKS:n heimoaktiivin, vierailun luonnetta presidentin omana rohkeana operaationa, jonka tavoitteena oli virolaisten rohkaiseminen kielen ja kulttuurinsa ylläpitoon. Eivätkä virolaiset ole unohtaneet Kekkosen käyntiä ja tänä keväänä maassa järjestetäänkin vierailun 40-vuotisjuhlallisuuksia.

Ruotsin käsitteleminen laajasti on luonnollista, olihan Jakobson diplomaattiuransa päätteeksi Suomen Tukholman-suurlähettiläänä vuodet 1972-75 ja sen jälkeenkin tiiviisti yhteydessä länsinaapuriin. Kirja myös alkaa Jakobsonin valtuuskirjan jättämisellä kuningas Kustaa VI Aadolfille. Ruotsin analysointi on myös kirjan antoisimpia osuuksia; unohdammehan Suomessa liian usein naapurimaamme asioiden seuraamisen.

Jakobson pitää virheenä Ruotsin vuoden 1970 hallitusmuodon muutosta, jolloin mm. kuninkaalta riisuttiin valta ja parlamentti muutettiin yksikamariseksi. Tätä seurasi poliittisen vakauden mureneminen, talouden alamäki ja julkisen sektorin loputon paisuminen. Jakobsonin ”sosialistisen kuningaskunnan” analyysistä nousee laajemminkin esiin tietty varauksellisuus Olof Palmea ja sosiaalidemokraattista ”yksipuoluejärjestelmää” kohtaan. Kapitalistisen hyvinvointiyhteiskunnan valta oli puoliksi Wallenbergien suvulla, jonka palveluksessa työskenteli joka seitsemäs ruotsalainen. Toinen puoli vallasta oli pääministerillä, joka Marcus Wallenbergin sanoin toimi ”julkisen sektorin päällikkönä.” Pääministeri ei kuitenkaan kuulunut kuningaskunnan ylimpään yhteiskuntaluokkaan, kuninkaan ja Wallenbergien rinnalle. Vaikka ehkä tilaisuuksiin kutsuttiinkin.

Jakobson jatkaa Palmen aseman ihmettelyä kuvatessaan murhatun pääministerin hautajaisia. Visuaalisesti niitä hallitsi YK:n ja sosiaalidemokraattisen puolueen värit – Ruotsin sinikeltainen jäi taka-alalle ja kuninkaan, siis valtionpäämiehen, puheenvuoro hautajaisissa tuli vasta kolmantena. Siviilihautaustoimituksen suoritti entinen puoluesihteeri, ulkoministeri Sven Andersson.

Jakobson myös kyseenalaistaa Ruotsin kylmän sodan ajan puolueettomuuden maan läheisten länsikontaktien vuoksi ja toteaa Ruotsilla olleen Suomen YYA-sopimuksen kaltainen yhteistyö lännen kanssa. Samalla tulee esiin suomalaisten tuolloin kokema kateus Ruotsin ulkopoliittista liikkumavaraa kohtaan. Kun Kekkosen mukaan Suomi ei ollut kansainvälisessä politiikassa tuomari vaan lääkäri, Jakobsonin mukaan Palmen Ruotsi oli sitten yleinen syyttäjä.

Jakobson sai syksyllä korkealta taholta kiitosta Suomen ja Ruotsin historioiden käsittelemisestä. Helsingissä vieraillut pääministeri Göran Pärsson sanoi Jakobsonin teossarjan toisen osan lisänneen merkittävästi hänen ymmärrystään Suomen ja Ruotsin suhteiden historiallisesta ja nykyisestä merkittävyydestä. Pääministeri sanoi malttamattomana odottavansa myös Tilinpäätöksen ruotsinnosta. Vaikka Pärssonin sanoista puolet olisikin vieraskoreutta, sai Jakobson silti jälleen ulkomailta yhden sulan hattuunsa. Ulkomaiselle yleisölle avautuvaa Suomen historiaa ja kansainvälistä asemaa selittävää kirjallisuutta ei yleensäkään ole paljoa julkaistu. Tässä Jakobson on kunnostautunut jo puolen vuosisadan ajan.

20. vuosisadan tilinpäätös myös Jakobsonin tilinpäätös?

”Turvalliseen satamaan” otsikoi Jakobson kertomuksensa Suomen EU:n jäseneksi vieneestä kehityskulusta. Otsikoinnillaan länsimielisenä tunnettu kirjoittaja tulee ottaneeksi vahvasti kantaa edeltäneisiin turvattomiin ja epävakaisiin vuosikymmeniin. Jakobsonilla itselläänkin oli merkittävä rooli jäsenyyden toteutumisessa. Kirjassa hän tyytyy mainitsemaan vain kirjoittelunsa Helsingin Sanomissa, mutta kirjasta luettuaan hänen toiminnastaan talouselämän etujen ajajana monessa paikassa, on syytä olettaa hänellä olleen kertomaansa laajempi rooli jäsenyyden junttaamisessa.

Jakobson ei pitkästi Suomen NATO-jäsenyydestä kirjoita, mutta otsikon ”EU:sta Natoon” alla hän tuo esiin oman mielipiteensä: ”Rationaalinen ratkaisu olisi, että kaikki EU-maat kuuluisivat myös Natoon.” (s. 380)

Jakobsonin teossarjan kolmannenkin osan luettuaan voi olla kiitollinen ministerin voimien jatkuvuudesta. Jatkossa mitään vastaavaa ei kuitenkaan yli 80-vuotiaalta osaa enää odottaa. Tämä teossarja jäänee hänen uransa päätuotannoksi, tietysti yhdessä koko Jakobsonin uran laukaisseen Diplomaattien talvisota -teoksen kanssa. Eikä näköpiirissä taida olla haastajaa suomalaisesta näkökulmasta kumpuavan 1900-luvun historian kirjoittajaksi.

Tilinpäätöksen ja koko kolmiosaisen 20. vuosisadan tilinpäätöksen keskeisimmäksi anniksi nousee suuri palvelus historiankirjoitukselle. Kirjoittamalla sujuvan ja mielenkiintoisen historiateoksen on Jakobson varmuudella vetänyt historian kysymysten pariin monta sellaista lukijaa, jotka yleensä eivät jaksa historiaan syventyä.