Kieliä ja kohtaamisia Turun historiassa: Näkökulmia monikielisyyteen tarkastelee nimensä mukaisesti monikielisyyttä Turun kaupungissa. Se kattaa ajan keskiajalta 1900-loppupuolelle. Teos on jaettu kronologisesti kolmeen osioon. Kokoomateoksella on yhteensä 21 kirjoittajaa, joista pääosa on turkulaisia kielen-, kulttuurin- ja historiantutkijoita. Kirjan toimittajat ovat saksan kielen professori Leena Kolehmainen (Turun yliopisto), englannin kielen postdoc-tutkija Aino Liira (Turun yliopisto) ja suomen kielen tutkija Kirsi-Maria Nummila (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Monikielisyyden tutkimus haastaa monin tavoin perinteistä kansakuntakeskeistä kuvaa historiasta, jossa myöhempi normatiivinen kansalliskielisyys on projisoitu menneisyyteen vähintäänkin tutkimuksen hiljaisina taustaoletuksina. Kuten kirjoittajat useissa kohdin huomauttavat, niin historiallista monikielisyyttä on vain harvoin noteerattu tutkimuksessa tärkeänä ilmiönä, vaikka lähdeaineistojen osalta se on tietysti ollut itsestäänselvyys. Monikielisyyden ajankohtaisuutta kuvaa hyvin, se että vastaavia teoksia on viime vuosina julkaistu Helsingistä (2006, 2015), Tampereelta (2013), Vaasasta (2015), Oulusta (2019) ja Itä-Suomesta (2020). Kiitokset uuden kirjan toimittajille ja kirjoittajille siitä, että Suomen historian kannalta keskeisen Turun kaupungin asema on nyt myös huomioitu monikielisyyden historiassa.

Kielellistä monimuotoisuutta

Teoksen johdannossa kirjan toimittajat luovat lyhyen katsauksen Turun kaupungin kielihistoriaan. Kaupungin nimen arvellaan juontuvan muinaisvenäjän kauppapaikkaa tarkoittavaan turg-sanaan. Nimen arvioidaan olleen käytössä jo 1200-luvulla. Kaupungin ruotsinkielinen Åbo-nimi viittaa puolestaan jokirannan asutukseen. Suomi ja ruotsi ovat paikallisen monikielisyydet keskeiset kielet. Muiden kielten merkitys on vaihdellut ajan kuluessa. Ruotsin merkitys oli hallitseva aina 1900-alkuun saakka, mutta suomenkielisten arvellaan olleen kautta historian suurin kieliryhmä.

Suomen ja ruotsin lisäksi merkittäviä kieliä ovat olleet muun muassa latina kirkon kielenä keskiajalla sekä (ala-)saksa ja myöhemmässä vaiheessa ainakin englanti, venäjä ja ranska. Myös muiden kielten puhujia löytyy, sillä teoksessa mainitaan yhteensä 29 eri kieltä. Muiden kuin suomen- ja ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista on vaihdellut vuosisatojen kuluessa prosentin kymmenyksistä vähintään reiluun kymmenesosaan. Tarkkoja lukua etenkin varhaisemmista ajoista on mahdotonta tietää, sillä systemaattisia kielitilastoja löytyy vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Tutkimus liitetään osaksi uudempaa monikielisyyden ja superdiversiteetin tutkimusta, joka on puolestaan osa laajempaa yhteiskuntatieteellishumanistista monimuotoisuuden tutkimusta. Monikielisyyttä tutkitaan usein superdiverseissä kaupungeissa, joissa on tiiviimmät kaupalliset ja muut yhteydet eri puolille maailmaa. Johdannon teoreettisia avauksia ei silti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjan luvuissa käsitellä, joten teoksen tutkimuksellisesti keskeiseksi arvoksi nousee eri aikakausia koskeva kaupungin monikielisyyden kuvaus ja siihen liittyvät havainnot.

Turussa käytetyt kielet keskiajalta 1900-luvun loppupuolelle

Kirjan ensimmäinen osio keskittyy keskiajalta 1600-luvulle. Se koostuu kolmesta luvusta, joissa tarkastellaan keskiajan kirjallisuutta, oikeuspöytäkirjoja ja latinan kielen käyttöä. Kirsi Salonen, Janne Harjula ja Visa Immonen parsivat kasaan monenkirjavasta aineistosta kuvaelman keskiaikaisesta kirjallisesta kulttuurista Turussa. Kielellisiä jälkiä löytyy kirkollisen latinan lisäksi alasaksan ja ruotsin kielistä. Lisäksi jonkin verran on havaintoja futhark-riimukirjoituksesta. Artikkeli osoittaa hienosti miten moninaisia kirjallisia jälkiä löytyy, sillä mukana on niin hautakiviä, vahatauluja, sinettejä kuin puisia kimpiastioita. Veli-Pekka Toropaisen aineistona ovat olleet 1600-luvun oikeuspöytäkirjat ja lääninhallinnon asiakirjat, joista avautuvat aikansa arjen murheet ja monikielinen todellisuus. Osion viimeisessä luvussa Raija Sarasti-Wilenius tutkii latinan käyttöä Turun Akatemian, oppineiston ja opiskelijoiden parissa. Latinan asema alkoi heikentyä 1700-luvulle tultaessa.

Toinen osio käsittelee 1700- ja 1800-lukuja. Siinä on neljä lukua, jotka keskittyvät kirkonkuuluksiin, pienempiin kieliryhmiin, sanomalehtien mainintoihin eri kielistä ja kirjaston venäjänkielisen kirjallisuuden kokoelmaan. Taru Nordlund tutkii kirkonkuulutuksia – aikansa somea – ja tuo esiin kirjallisen lähdeaineiston puuteellisuuden. Nordlund arvioi, että ruotsinkieliset hallinnolliset ilmoitukset on täytynyt esittää myös suomeksi, jotta niiden viesti on mennyt perille. Lisäksi aineisto osoittaa kuinka suomen kielen merkitys kasvoi tarkastelujakson lopulla. Taina Syrjänmaa ja Janne Tunturi katsovat minkälaisissa tilanteissa saksaa, englantia ja ranskaa käytettiin Turussa. Näillä pienemmillä kielillä oli oma paikkansa ja esimerkiksi englannin kielen merkitys liittyy teollistumiseen ja kauppaan. Susanna Mäkinen, Matti Peikola ja Jukka Tyrkkö tutkivat laajalla, digitoidulla sanomalehtiaineistolla 15:een eri kieleen liittyviä mainintoja. Luvussa näkyy hyvin kielten (etninen) arvostushierarkia, jossa esimerkiksi saksa on hyvin arvostettu ja venäjä ei juurikaan. Kaksi artikkelin kaavioista (numerot 1 ja 3) olivat tosin lähes lukukelvottomia, josta moite kuulunee SKS:n kustannustoimitukselle. Osion lopuksi Viola Parente-Čapková ja Kati Launis esittelevät Turun kaupungin kirjaston vanhan kokoelman venäläistä kirjallisuutta.

Kolmas osio fokusoituu 1800- ja 1900-luvulle. Sen kahdessa luvussa katsotaan Turun murteen kehittymistä ja monikielisyyttä Turun yliopiston Tuorlan observatoriossa. Maija Grönroosin teksti kiinnostanee monia turkulaisia, sillä siinä perehdytään siihen, miten ruotsin kieli on vaikuttanut Turun murteeseen. Grönroos tarkastelee Turun kaupungissa puhutun suomen ja Turun alueen ruotsin murteiden välisiä kielikontakteja. Koska suomen- ja ruotsin kielet (tarkemmin siis niiden tietyt kielimuodot) ovat olleet vuosisatoja toistensa kanssa tekemisissä, niin lähtökohtana on katsoa näiden välisiä keskinäisiä vaikutuksia. Kielitieteellisen ja varsin teknisluonteisen tarkastelun ohessa esitetään lukuisa joukko murteellisia ilmaisuja, joista monet voisi ottaa uusiokäyttöön. Itseäni puhuttelivat erityisesti kränkkistellä, eli ’ojennella itseään’, ja flätätä, eli ’läimäyttää’. Kokonaisuudessaan artikkeli luo tarkan kuvan kielten keskinäistä yhteyksistä. Kirjan päättää henkilöhistoriallinen katsaus monikielisyydestä Tuorlan observatoriossa 1960-luvulla. Sinä tarkastellaan Yrjö Väisälän (1891–1971) ja hänen oppilaansa Liisi Oterman (1915–2001) arkistoaineistojen kautta monikielisyyttä osana tieteellistä toimintaa. Outi Veivon, Leena Salmen, Jaana Saarikosken ja Maija Mäen kirjoitus valaisee aikansa tieteellistä yhteistyötä, johon varmasti moni nykypäivän tutkijakin pystyy samaistumaan.

Lopuksi

Kokonaisuudessaan Kieliä ja kohtaamisia Turun historiassa on hyvin toimitettu ja pääosin helppolukuinen kokoomateos, joka nostaa kaupunkien monikielisyyden keskeiseen rooliin. Näin se edistää suomalaista historian tutkimusta muistuttamalla kielten monikerroksisesta merkityksellisyydestä ja ikiaikaisesta läsnäolosta osana kaupunkiyhteisöä. Kirjan keskeisenä puutteena näen nykypäivän monikielisyyden tarkastelun uupumisen, sillä se on monin tavoin laajempaa ja monipuolisempaa kuin minään muuna ajankohtana Suomen historiassa. Olkoon seuraava haaste turkulaisille kielentutkijoille alkaa tutkia omaa elävää monikielistä kaupunkiympäristöä.