Kulta-aika -teoksen kirjoittaja FT ja TkT Johan Stén tutkii ja opettaa tieteen historiaa Helsingin yliopistossa. Hänen kiinnostuksen kohdistuu matemaattisten tieteiden historiaan. Kulta-aika ei Sténin mukaan sisällä uusia tutkimustuloksia, vaikka se kokoaa olemassa olevaa tietoa 517 sivullaan suurelle yleisölle. Se täydentää kuitenkin akatemian luonnontieteiden aikaisempaa historiaa, osoittaa sen opettajien kansainvälisiä yhteyksiä ja tarkastelee akatemian vaiheita 1700-luvun lopulla, aikana, joka on saanut niukasti huomiota osakseen.

Hyödyn ja luonnontieteiden aikakausi

Vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian kulta-ajan Johan Stén katsoo alkaneen suuren Pohjan sodan päätyttyä. Ison vihan takia lamaan vajonnut akatemia sai aloittaa lähes alusta uusin voimin. Elinkeinoja kehittämällä korvattiin suurvalta-aseman menetystä, minkä takia aikakautta nimitetäänkin hyödyn ajaksi. Maantieteellinen tapahtumaympäristön, vanhan Turun, kuvaaminen olisi voinut palvella lukijaa jo kirjan alkupuolella, mutta Stén on sijoittanut sen kirjansa loppuun.

1600-luvun aikana Turun Akatemian työskentelyä ohjasivat Aristoteleen (384–322 eKr.) opit ja epäluulo René Descartesin (1596–1650) rationalistista ajattelua kohtaan, pelättiin kyseenalaistavan kristinuskon totuudet. 1700-luvulla luonnontieteiden painoarvo kasvoi teologian hallitsemassa akatemiassa. Valistusaatteiden kannattajat uskoivat paremman maailman syntyvän tiedon ja järjen avulla. Turussa valistus ilmeni varsin maltillisena. Sen suunnannäyttäjänä oli Christian Wolffin (1679–1754) edustama rationalismi, kunnes 1700-luvun loppupuolella painopiste siirtyy havaintoja ja kokeellisuutta korostavaan empirismiin. Rationalismin ja empirismin sillanrakentajan Immanuel Kantin (1724–1804) ajatukset eivät kuitenkaan ehtineet saada merkittävää jalansijaa akatemiassa.

Luonnontieteiden kulta-aika päättyi jo 1700-luvun loppupuolella. Sténin mielestä muutoksen syyt olivat osittain Ruotsin kuninkaan hovissa, jossa ranskalaiset tavat, kirjallisuus ja teatteri kiinnostivat enemmän kuin tiede. Heräävästä romantiikasta tuli valistuksen vastavoima. Viimeisen sinetin muutokselle antoi Turun palo vuonna 1827, joka tuhosi yliopiston toimintamahdollisuudet, sen kirjaston ja kokoelmat. Yliopisto siirrettiin Helsinkiin.

Monen tieteen taitajia

Jäsentäessään teostaan Johan Stén on päätynyt seuraamaan akatemian vaiheita tieteenaloittain. Tieteiden rajat olivat 1700-luvulla kuitenkin toisenlaiset kuin nykyisin eikä kaikkien tiedollinen sisältö ollut täysin vakiintunut. Esimerkiksi Pehr Kalm (1716–1779), joka oli nimitetty luonnonhistorian ja talousopin professori oli myös kasvitieteilijä ja pappi, joka etsi uusia viljelykasveja Pohjois-Amerikan matkaltaan ja hoiti puutarhaa, jonka tuotteita hän toi ylioppilaiden nähtäväksi.

Valistuksen ja luonnontieteiden rajat jäävät laajassa teoksessa hiukan häilyviksi. Rajoittamalla näkökulman johonkin osaan aihetta olisi syntynyt kiinteämpi tietoteos, mutta toisaalta avarampi ja laajempi käsittelytapa palvelee paremmin erilaisia lukijoita. Esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan (1739–1804 ) ei ollut luonnontieteilijä, mutta hänen vaikutuksensa akateemisena opettajana ja kirjastonhoitajana oli huomattava. Hän vaikutti kaikkiin akateemisen yhteisön opiskelijoihin.

Useat 1700-luvun professorit olivat moniottelijoita: Esimerkiksi Johan Browallius (1707–1755) nimitettiin fysiikan professoriksi, toimi pappina, päätyi teologian professoriksi ja lopulta Turun piispaksi. Papin virka takasi huonosti palkatulle fysiikan professori Anders Planmanille (1733–1811) kelvollisen toimeentulon. Maallinen ja hengellinen, luonnontieteellinen ja teologinen kietoutuivat akatemiassa toisiinsa.

Kulta-aika seuraa pääasiassa professoreiden vaiheita, koska 1700-luvulla ja vielä myöhemminkin tieteenala henkilöityi professoriin. Elämäntarinat lisäävät laajalle lukijakunnalle tarkoitetun teoksen kiinnostavuutta. Teksti sisältää jonkin verran toistoa, kun samat henkilöt työskentelivät usean tieteen alueella.

Akateemiset riidat saivat usein henkilökohtaisen sävyn, kun opettajat olivat sukua toisilleen ja kilpailivat keskenään kunniasta sekä erilaisista eduista. Menestyminen edellytti lahjakkuutta, mutta lisäksi tarvittiin vaikutusvaltaisia suosijoita sekä sopivia suhteita. Lääketieteen professori Johan Haartman (1725–1788) oli kyvykäs ja tarmokas mies, joka halusi kehittää tautien torjuntaa ja löytää uusia lääkekasveja. Hän myös raivasi akatemiassa tilaa lahjakkaille henkilöille, joista monet olivat hänen sukulaisiaan. Johan Stén esittelee Haartmanit ja Bonsdorffit esimerkkeinä tiededynastian muodostumisesta. Molemmissa suvuissa oli lukuisia akateemisen uran tehneitä jäseniä.

Ideoita ja kansainvälisiä hankkeita

Euroopan tieteen uudet virtaukset saapuivat Turun Akatemiaan viiveellä. Uusia ajatuksia saatiin ulkomaille tehdyiltä opintomatkoilta. Merkittävä uusien ajatusten lähde löytyy kuitenkin Uppsalasta, jossa Carl von Linné (1707–1778) vaikutti oppilaittensa välityksellä esimerkiksi Suomen kasvitieteen, lääketieteen ja ekonomian tutkijoihin. Juuri 1700-luku oli maapallon eliökunnan, maantieteen ja mineraalivarojen toiveikkaan kartoittamisen aikaa. Uusia lajeja etsittiin, sijoitettiin osaksi systematiikkaa ja pohdittiin niiden mahdollista hyötyä ihmiselle.

Käytännön hyödyn asiantuntemusta oli akatemian ulkopuolella apteekeissa, kaivoksissa, rautaruukeissa sekä salpietarin- ja viinankeittämöissä. Tällaisten elinkeinojen edistäminen johti itsenäisen kemian tutkimuksen viriämiseen. Alan ensimmäinen professori Pehr Adrian Gadd (1727– 1797) keskittyi maatalouden kehittämiseen ja käänsi selkänsä alkemialle. Hänen seuraajansa Johan Gadolin (1760–1852) oli jo kokeellinen tutkija, joka käynnisti laboratorio-opetuksen akatemiassa. Hän aloitti harvinaisten maametallien tutkimisen ja sai työlleen kansainvälistä huomiota.

Kansainvälisiä tutkimushankkeita 1700-luvulla akatemia sai seurata ainakin katsomosta, kun maapallon muotoa koskeneet mittaukset vaativat kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 1736 Ranskan Tiedeakatemia lähetti Tornionjokilaaksoon Pierre Louis Moreau de Maupertuis´n (1698–1759) retkikunnan. Sen mittaukset olivat osa kansainvälistä hanketta, joka lopulta osoitti, että maapallo on navoiltaan litistynyt.

Toisiin projekteihin päästiin osallistumaankin, kun matematiikan, fysiikan ja tähtitieteen rajapinnalla toteutettiin kansainvälistä yhteistyötä vaatineita mittauksia. Kuuluihan matematiikan professorin opetusalaan myös tähtitiede. Tähtitieteen ja sittemmin fysiikan professori Jacob Gadolin (1719–1802) osallistui Ranskan tiedeakatemian vuodeksi 1751 käynnistämään havaintokampanjaan, jolla oli tarkoitus mitata kuun ja muiden aurinkokunnan kohteiden parallaksi ja laskea niiden etäisyys maasta. Toinen merkittävä hanke oli havaintojen tekeminen Venuksen kulusta auringon editse vuosina 1761 ja 1769. Gadolin määritti myös Suomen eri paikkakuntien sijainteja leveys- ja pituusastein ja kehitti kolmiomittausta, mikä vaikutti kartoitukseen.

Kirja saa lukijan pohtimaan, millainen ihmis- ja luontokäsitys akateemisilla opettajilla oli. Miten he suhtautuivat havaintoihin, rationaaliseen päättelyyn ja Raamattuun tiedonlähteenä? Teoksessa tällaiset pohdinnat liittyvät useimmiten yksittäisten tutkijoiden tieteellisiin löytöihin. Suomessa ei juurikaan keskusteltu tieteellisen maailmankuvan perusteista. Hyödyn aikakauden tutkijoiden hankkeet olivat yleensä konkreettisia ja käytännöllisiä. Monilla akatemian professoreilla oli yhteyksiä teologiaan ja piispoiksikin päätyi fyysikkoja. Ei ollut syytä ruveta väittelemään kristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan vastakkaisuudesta, vaan pyrkiä sovittamaan ne yhteen.

Johan Stén selostaa pienen Turun Akatemian asemaa kertomalla Turkuun tulleiden matkailijoiden vaikutelmia. Käsitykset akatemiasta muuttuivat myönteisemmiksi, kun sen painoarvo 1700-luvun kuluessa kasvoi. Akatemian opettajia rekrytoitiin muuallekin. Joitakin siirtyi esimerkiksi Uppsalaan, mutta myös Pietariin, jonne keisarinna Katarina II alkoi kerätä oppineita tutkijoita. Tunnetuin Venäjälle lähtijä oli taitava matemaatikko Anders Johan Lexell (1740–1784), josta tuli Leonhard Eulerin (1707–1783) seuraaja Pietarin tiedeakatemiaan.

Tieto karttuu ja sen vaikutukset leviävät

On ilmeistä, että 1700-luvun akatemia oli aktiivisempi kuin edellisellä vuosisadalla. Sen ympärille syntyi seuratoimintaa, merkittävimpänä Aurora-niminen salaseura. Akatemian kirjasto kasvoi 1700-luvulla noin 10000 niteeseen. Johan Stén viittaa toisinaan akatemian tutkimuksen ”tasoon” ja toteaa, että tutkimustoiminta muuttui vähitellen tieteellisemmäksi.

Arvioon voi lisätä pienen varauksen. Vaikka nykyinen tieteellinen maailmankuva on erilainen kuin yli kahden vuosisadan takainen, se ei tarkoita, että aikaisemmat käsitykset eivät voisi perustua aikanaan päteväksi arvioituun päättelyyn, jonka premissejä nykyihminen ei hyväksy. Tieteen ”edistyminen” perustuu useimmiten siihen, että havainto- ja mittausvälineet ovat tuoneet uutta tietoa ja tutkimusmenetelmät kehittyneet. Toisinaan kysymyksenasettelu, käsitys ilmiöiden luonteesta tai itse todellisuudesta on muuttunut. Käsitys tieteellisyydestäkään ei pysy samana. Yksittäisen tutkijan ajattelutapaan voi jäädä aineksia eri ajoilta. Esimerkiksi fysiikan suurmies Isaac Newton (143–1727) harrasti alkemiaa ja okkultismia siinä missä klassista mekaniikkaakin. Tieteen ”harharetket” ovat yhtä mielenkiintoisia kuin ajatuskulut, jotka johtavat suoraan nykytieteeseen, joka tuskin sekään on tieteen lopullinen sana.

Uudet ajatukset levisivät Suomessa akatemian kouluttamien pappien ja virkamiesten välityksellä. Ne eivät ilmenneet kumouksellisina aatteina, vaan käytännön uudistuksina, uusina viljelykasveina, innostuksena soiden kuivattamiseen ja korpien raivaamiseen. On hyvä, että Stén on laajentanut näkökulmaansa myös akatemian liepeille, luonnontieteestä kiinnostuneisiin ja niitä harrastaviin maallikoihin, joiden työllä on joskus yllättävää käyttöä nykyaikanakin. Vallankumouksellisempaa oli Kokkolan kirkkoherran Anders Chydeniuksen (1729–1803) toiminta. Hän arvosteli tiukkaa merkantilismia ja puolusti elinkeinovapautta.

Niille, joita kirja kiinnostaa…

Johan Sténin Kulta-aika on kirjoitettu asiantuntijan ottein. Kirjoittaja selostaa esittämiensä asioiden taustat perusteellisesti, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kuvitus on vaatimaton mutta asiallinen. Lukija voi oman kiinnostuksensa mukaisesti valita tavan, jolla hän kirjaan paneutuu. Vaikka luonnontieteisiin perehtymättömälle teos on paikoitellen haastava, siitä voi nauttia kunkin tieteenalan vaiheiden kuvauksena. Sen perusteella voi myös suhteuttaa tieteessä tapahtuneita muutoksia valistusajan yleisiin aatteisiin. Kirjaa voi lukea myös henkilöhistoriana. Sen verran mielenkiintoisia tieteen parissa tai sen liepeillä työskennelleitä ihmisiä se esittelee.

Teos palvelee lukijaa laajalla lähdeluettelollaan. Ansiokasta on myöskin se, että Stén suhteuttaa tapahtumahistorian vuoden 1753 kalenterinuudistukseen, siirtymiseen juliaanisesta ajanlaskusta gregoriaaniseen. Useimmat tekstisitaatit, jotka ovat englanniksi, latinaksi, ranskaksi, ruotsiksi ja saksaksi, hän suomentaa nykylukijalle. Kirjoittaja ilahduttaa lukija osoittamalla 1700-luvun tutkijoiden työn yhteyksiä nykyaikaan. Pidän Johan Sténin Kulta-aikaa ansiokkaana suurelle yleisölle tarkoitettuna tietoteoksena.