Tutkimus Herzensteinin murhasta Terijoella avaa Venäjän äärioikeiston ja vallankumouksen taustoja

Venäjän duuman jäsenen, taloustieteilijä Mihail Herzensteinin murhalla vuonna 1906 oli suuri merkitys Suomen ja Venäjän suhteille. Vituhnovskaja-Kauppala käsittelee murhaa, sen tutkintaa ja kolme vuotta kestänyttä oikeuskäsittelyä. Teos on hyvin kirjoitettu tapaustutkimus. Se on hyödyllistä luettavaa nykyajastakin kiinnostuneille, kuvatessaan mm. äärioikeistolaisen ideologian kehittymistä Venäjällä.

Vituhnovskaja-Kauppala, Marina: Terijoen laukausten pitkä kaiku - Mihail Herzensteinin murha toisen sortokauden taustalla. SKS, 2016. 357 sivua. ISBN 978-952-222-740-9.

Suomi on muutaman kerran voinut vaikuttaa maailmanhistoriaan. Useimmille tulevat mieleen tilaisuudet valloittaa Pietari 1919 tai 1941, joillekin Helsingin ETYK 1975 tai Viron vapautuminen 1991. Vähemmän tunnettu muille kuin Terijoki-paikallishistorioiden lukijoille on venäläisen liberaalipoliitikon Mihail Herzensteinin murha 31.7.1906 ja sen tutkinta, joka päättyi vasta 25.10.1909 Kivennavan käräjillä. Murha ei ollut vain muutama laukaus, vaan niistä tehty pitkällinen tutkinta paljasti paljon enemmän kuin murhan toimeksiantajat olisivat halunneet.

Venäjän vapauden puolesta taistellut oppositio ja vuoden 1905 vallankumouksen vesittymisestä kiinnostunut ulkomaailma seurasivat mielenkiinnolla paljastuksia, joiden estämistä vaikeutti suomalaisten jääräpäinen usko oikeusvaltioon ja suhteellisen järjestäytyneet olot, joihin kuului suurempi sananvapaus kuin muualla Venäjän valtakunnassa. Tapaustutkimus kuvailee Venäjän taantumista vallankumouksesta yksinvaltaan ja Suomen toiseen sortokauteen, jotka kuitenkin päättyivät yllättäen 1917 uuteen vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen. Kirjan voi lukea kuin dekkaria, vaikka se kertoo historian ohella jotain myös nykymaailman haasteista.

image

Kuva: Terijoen hiekkarantaa. Herzenstein murhattiin terijoen Ollinpään rannalla, jossa vieläkin on nähtävillä paikalle pystytetyn mutta tuhoutuneen muistomerkin jäännökset.

Venäläiset oppositiojohtajat kokoontuvat ja lomailevat Suomessa, mutta Venäjän agentit seuraavat heitä. Suomen ystävä duumassa, juutalaissyntyinen liberaali Mihail Herzenstein ammutaan heinäkuisena iltana hänen kävellessään suomalaisella rannalla vaimonsa ja tyttärensä kanssa (myös tytär haavoittuu). Tunnolliset Suomen viranomaiset pääsevät syyllisten jäljille, mutta Venäjän viranomaiset yrittävät mitä erilaisimmin verukkein estää rikostutkintaa. Venäjän kansalliskiihkoinen lehdistö syyttää suomalaisia venäläisten vainoamisesta, suomalaiset kuulemma ottavat vastaan käskyjä maailmanlaajuiselta juutalaisten salaliitolta, joka uhkaa Venäjää demokratialla ja muulla länsimaisella hapatuksella…

Kuva: Mihail Herzenstein 1859-1906.
image

Tämä ei ole fiktiota, Ilkka Remeksen tulevaisuudenkuvaa, vaan faktaa 110 vuoden takaa. Herzenstein murhattiin Terijoella 31.7.1906. Moskovalaislehti kuitenkin tiesi murhasta jo toista tuntia aiemmin ja Venäjän äärioikeiston ”mustasotnialaiset” ennustivat sen kaksi päivää etuajassa. Oikeutta käytiin Kivennavan käräjillä 25.10.1909 saakka ja kolme murhaan osallistunutta tuomittiin kuuden vuoden pituisiin vankeusrangaistuksiin; neljäs oli sillä välin surmattu Venäjällä. Kuitenkin jo 13.1.1910 kaksi tuomitusta vapautettiin Viipurin vankilasta keisarin käskystä; varsinainen ampuja Jegor Laritshkin kieltäytyi anomasta armoa keisarilta, koska oli todistanut tovereitaan vastaan ja pelkäsi näiden kostoa – hänet kuitenkin siirrettiin Venäjälle vankilaan, jossa hänet tosiaan surmattiin kesällä 1911.

Juutalaisvastainen tsaari pyrki mitätöimään demokratian

Oikeudenkäynti sai osakseen suurta huomiota Venäjällä ja ulkomailla, koska siinä paljastuivat ”mustsotnialaisten” rikollisten yhteydet Venäjän turvallisuuspalveluun Ohranaan, oikeusministeriöön ja hoviin asti. Keisari itse ei ollutkaan vain huonojen neuvonantajien johdateltavissa, vaan aktiivisesti suojeli ja yllytti rettelöintiin, oppositiojohtajien salamurhiin ja juutalaisten joukkomurhiin. Nikolai II oli läpeensä juutalaisvastainen ja yritti keinoja kaihtamatta mitätöidä demokratian, jota oli joutunut lupaamaan syksyn 1905 vallankumouksen tyynnyttelemiseksi.

Kaikki venäläiset eivät kuitenkaan hyväksyneet räikeimpiä rikoksia, pogromeja ja rahvaan kiihottamista antisemiittisessä lehdistössä. Jopa hovissa älykkäimmät häpeilivät keisaria ja tämän tukemia ”mustasotnialaisia”, jotka murensivat lain kunnioitusta ja kärjistivät poliittista vastakkainasettelua.

Valeuutisia ”venäläisten vainoista” Suomessa

Herzensteinin murhan selvittely tuli Suomelle kalliiksi: Suomen laillista järjestystä puolustanut kenraalikuvernööri Nikolai Gerard vaihdettiin toinen toistaan myöntyväisempiin, perättömät kirjoitukset ”venäläisten vainosta Suomessa” vakuuttivat keisarin ja toinen sortokausi alkoi ainakin osin kostona suomalaisten osoittamasta taipumattomuudesta painostukseen. Samalla Suomi kuitenkin ansaitsi venäläisten demokraattien ja ulkomaalaisten arvostusta osoittamalla kypsyytensä länsimaisena oikeusvaltiona, jonka venäläistäminen olisi vahinko ja vääryys. Kun käräjille tuotiin 25.8. 1909 häiriköimään 300 juopunutta ”mustasotnialaista”, joille oli luvattu pullo vodka ja rupla mieheen, suomalaisen tuomarin ja paikalle ehtineiden poliisien maltti teki lehtimiehiin paremman vaikutuksen.

Oikeutta käytiin useita vuosia, joiden kuluessa Venäjä liukui yhä syvemmälle taantumukseen. Tämä turhautti monia aiemmin kriittisemmin vallankumouksellisiin suhtautuneita oikeistolaisia. Äärioikeistolaisten ryhmien sisällä valtataistelut, kateus ja rahanahneus tuottivat uusia paljastuksia. Laritshkin ei ollut ainoa rikollinen, joka vapaaehtoisesti antautui Suomen viranomaisille ja todisti tovereitaan vastaan joko uskoen koskemattomuuteensa, muutettuaan asenteitaan tai koska pelkäsi vaientamista Venäjällä tai pettyi palkkioihinsa.

Venäjän turvallisuuspalvelu oli värvännyt runsaasti tavallisia rikollisia, joita motiivit eivät kiinnostaneet tai joille suorastaan uskoteltiin heidän tekevän työtä vallankumouksellisille. Provokaatiot menivät niin pitkälle, että tammikuussa 1909 paljastui Jevno Azef, joka oli pitkään toiminut terroristien parissa ja sekaantunut korkeiden viranomaisten murhiin samalla kun oli ilmiantanut tovereitaan Ohranalle.

image

Kuva: Mustasotnialaiset marssimassa Odessassa 1905. Illustrated London News magazine. Wikimedia Commons.

”Mustasotnialaisiin” ryhmiin kuuluneen ”Yleisvenäläisen Venäjän kansan liiton” eli ”sojusnikkien” johtaja ja Herzensteinin murhan toimeksiantaja oli tohtori Aleksandr Dubrovin, joka torjui haasteen tulla Kivennavalle ja jota Venäjän poliisi ei muka löytänyt, vaikka tämä oleskeli avoimesti Krimillä. Hänetkin kuitenkin pidätettiin 1917 kun Venäjällä tehty erikoistutkinta vahvisti Kivennavan käräjien päätelmät; neljä vuotta myöhemmin Dubrovin teloitettiin. Monet ”mustasotnialaiset” löysivät uuden isännän bolshevikkien turvallisuuspalvelusta Tshekasta, toiset pakenivat Jugoslaviaan ja Saksaan, missä perustivat fascistisia järjestöjä, käännättivät Ohranan väärentämät ”Siionin viisaiden pöytäkirjat” ja murhasivat liberaalisia venäläispakolaisia.

Jatkokertomuksena kannattaisi lukea lisää Ohranan menettelytavoista – valitettavasti vain aiheesta on julkaistu hyvin vähän, vaikka pelkästään Suomestakin löytyisi useampia dokumentoituja esimerkkejä – tai Matti Lackmanin kirjoittama Ohranan vainoaman suomalaisaktiivin Esko Riekin elämäkerta (Esko Riekki – jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja, SKS 2007). Etsivän keskuspoliisin päällikkönä Riekki joutui taistelemaan Tshekan ”Operaatio Trustissa” 1921–1927  soluttamia ja terrorismiin provosoimia emigrantteja vastaan. Jotain voisi historiastakin oppia siitä, kuinka ääriryhmät provosoimalla palvelevat toisiaan ja kuinka tällaista väkivallan kierrettä voidaan hyödyntää poliittisesti.

Kirja on erinomaisen arvokas tapaustutkimus, hyödyllistä luettavaa nykyajastakin kiinnostuneille ja hyvin kirjoitettu. Teksti tempaa mukaansa ja vaikka jotkin asiat toistetaan useampaan kertaan, sen voi hyväksyä kirjallisena tehokeinona. Jonkin verran lukijaa hämmentävät ristiriitaisuudet, jotka johtuvat oikeudenkäynnin todistajien erilaisista näkökulmista ja muunnelluista todistuksista: oliko Larishkinin rinnalla toinenkin ampuja ja jos, niin kuka hän oli? Päivämäärät on konvertoitu juliaanisesta gregoriaaniseen kalenteriin tunnollisesti muutamia virheitä lukuun ottamatta (s. 65, 143 ja 191).

Kuvituksena on mustavalkoisia kuvia ja piirroksia. Kirjan lopussa ovat loppuviitteet, lähdeluettelo ja aakkosellinen henkilöhakemisto.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *