Suomalaisessa kirjallisuudessa Mika Waltari (1908-1979) on ollut lukijoiden mutta ei tutkijoiden suosikki. Kirjallisuudentutkimuksen puolella Waltarista on tehty kymmenittäin yleensä yksittäisiin teoksiin keskittyviä pro gradu -töitä, mutta ei vielä yhtään väitöskirjaa. Elämäkerrankin virkaa on saanut hoitaa Ritva Haavikon Waltarin kirjailijahaastattelusta toimittama teos Kirjailijan muistelmia (1980). Haavikolta on lisäksi ilmestynyt laaja artikkelituotanto Waltarista. Laajemmin Waltaria ovat tutkineet myös Markku Envall (1994) romaanien ja Panu Rajala (1998) näytelmien osalta.
Kokeneiden toimittajien Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin teos on kuitenkin ensimmäinen Waltarin elämää ja tuotantoa käsittelevä yleisesitys. Tekijät esittävät, että teoksen tarkoitus on toimia "eräänlaisena keskusasemana, joka selvittää reitit ja aikataulut, jäsentää lukemista ja helpottaa ymmärtämistä".

Teos on WSOY:n oppimateriaaliosaston kustantama ja sitä tarjotaan koulukäyttöön. Johdatuksena Waltarin tuotantoon ja elämään teos eräiltä osin toimiikin. Teksti on sujuvaa ja sivumäärältään suppea teos on erinomaisesti kuvitettu. Viimeistelyssä onnistunutta on teoksen lopussa oleva henkilöhakemisto. Teoksen rakenne on sen sijaan ongelmallinen. Ilmeisesti oppikirjakäyttöä varten luvut ovat lyhyitä ja suuri osa tekstistä on tietoiskuja. Nämä tarjoavat toisaalta mielenkiintoista luettavaa, mutta pakottavat rakentamaan kokonaiskuvan palasista. Vaikea sanoa muodostuuko teoksesta mitään kokonaiskuvaa Waltaria vähemmän tuntevalle.

Kuinka kertoa tuotannon jättiläisestä?

Mika Waltarin keskeisiin piirteisiin kirjailijana kuului tuotteliaisuus. Kirjallinen ura alkoi jo 17-vuotiaana ja kesti loppua kohden hiipuen lähes kirjailijan kuolemaan saakka. Tuotanto käsitti keittokirjaa lukuun ottamatta lähes kaikki mahdolliset kirjallisuuden lajit. Teosten täsmällisen määrän laskeminenkin on ongelmallista. Waltarin pääasiallinen kustantaja WSOY esittää kotisivuillaan määräksi kaikkiaan 22 romaania, 15 pienoisromaania, 26 näytelmää, kuusi runoteosta, neljä novellikokoelmaa, seitsemän salapoliisiromaania, kaksi satukirjaa sekä noin 100 kirja-arvostelua ja lehtiartikkelia. Nämäkin luvut voivat olla vähän alakanttiin, koska Sirkka Musikan bibliografiassa (1958, s. 140-177) pelkkiä Waltarin kirjoittamia arvosteluja luetellaan 613 kappaletta.

Tuotannon hallitseminen minkäänlaisessa yleisesityksessä muodostaa siis ongelman. Lindstedtin ja Vahtokarin ratkaisu pyrkiä esittelemään suppeassa yleisesityksessään suurin osa teoksista omissa luvuissaan johtaakin monen teoksen kohdalla pelkkään juonen referointiin. Oppikirjakäyttöä ajatellen referaatit säästävät vähän turhankin paljon kirjojen lukemisen vaivaa ja toisaalta tuovat aika vähän uutta teoksen lukeneille. Referoinnin kanssa on myös vähän niin kuin television uutiskuvassa näytetyssä teatteriesityksessä: irrotettu palanen tuntuu paljon valjummalta kuin mitä se on varsinaisen taideteoksen kokonaisuudessa.

Kirjailijan oma tulkinta edelleen pääosassa

Yleisesityksen on luontevaa nojata aiemmin kirjoitettuun. Lindstedtin ja Vahtokarin valinta on ollut käyttää pohjana varsinkin kirjailijahaastatteluun pohjautuvia Kirjailijan muistelmia. Niinpä heidän teoksensa myötäilee, paikoitellen sanasta sanaan, kirjailijan omia tulkintoja teoksistaan ja elämästään. Kun ihmiset yleisemminkin pyrkivät kertomaan elämästään juonellisen kertomuksen, voisi miettiä minkä tarinan vanhentunut Waltari itsestään kertoi ja samalla rakensi selityksiä biografistiselle kirjallisuudentutkimukselle.

Kirjailijan omien tulkintojen ongelmallisuus tulee esiin esimerkiksi kun kirjoittajat puhuvat alkoholismista Waltarin ”sukurasitteena” (s. 42). Ajatus on peräisin kirjailijalta itseltään, joka sillä tavoin elämäänsä selitti. Kyseenalaistamattomana ajatus alkaa muuttua tietynlaiseksi ”faktaksi”.
Waltarin kohdalla tulee myös mieleen että kannattaisiko pohtia enemmän sitä miten elämä matkii taidetta, kuin etsiä kirjallisuudelle selityksiä tekijän elämästä. Esimerkiksi teoksessa kerrottu, lähteeltään tuntemattomaksi jäävä tarina vanhasta Waltarista, joka kaipasi nuoren tytön seuraa (s. 114) tuo mieleen elävästi jo hänen vasta kolmannellakymmenennellään kirjoittamien teostensa Appelsiininsiemen (1931) ja Kuriton sukupolvi (1936) keskeisiin henkilöihin kuuluneet vanhat professorit, jotka rakastuivat enemmän tai vähemmän platonisesti opiskelijatyttöön.

Elämäntarinan ainekset

Kun varsinaista elämäkerrallista tutkimusta ei ole, tekijät joutuvat myös pääosin käsittelemään asioita, joita kirjallisuudentutkijat Waltarilta 1970-luvulla kysyivät. Täydennystä tulee eräistä muistelmateoksista ja ilmeisesti myös haastatteluista. Tämä osaltaan tuo teokseen loikkivuutta, kun hyvät tarinat on ilmeisesti kerrottava, vaikka ne olisivatkin vähän eri ajoilta. Tällaisiin, mm. Tarmo Mannin kertomiin anekdootteihin, tekijöiden olisi ehkä kannattanut suhtautua samoin kuin kertoessaan Waltarin käsikirjoittamasta Kieku ja Kaiku sarjakuvasta: ”Sarjakuvien syntymisestä on monia tarinoita” (s. 131).

Tutkimus saattaa tosin pilata osan tarinoista. Näin on käynyt teoksen toistamassa (s. 48) legendassa Waltarin kaksoisvoitosta pienoisromaanikilpailussa 1937. Nimimerkkien suojissa pidetyssä kirjoituskilpailussa Waltarin Vieras mies tuli taloon todellakin voitti. Tarinan jatkon, jonka mukaan toinen Waltarin käsikirjoitus olisi alun perin saanut toisen palkinnon ja hylätty kirjoittajan paljastuttua, on Kai Häggman (2001, s. 427-428) WSOY:n historiassa osoittanut myöhemmäksi parannukseksi.

Uutta legendaa kirjoittajat luovat kertoessaan, että Komisario Palmun erehdys poistettiin sotien jälkeen kirjastoista Valvontakomission määräyksestä ja palautettiin hyllyille vasta 1958 (s. 84). Tieto on ilmeisesti matkan varrella paisunut, koska Kai Ekholmin väitöskirjasta (2000, s. 106) käy selvästi ilmi, että vain yksi kappale kyseistä dekkaria siirrettiin varastoon kaiken varalta sotien jälkeisessä kirjastojen sensuroinnissa. Siinäkään tuskin oli kyse muusta kuin varmuuden varalta toimimisesta – Waltarin sotapropagandaan kuuluvia tietokirjoja siirrettiin enemmänkin pois kirjaston kävijöiden saatavilta.

Kipeät kysymykset

Waltari oli itse avoin elämänsä vaikeistakin asioista, joten Lindstedt ja Vahtokari käsittelevät myös hänen ajoittaista alkoholismiaan ja mielenterveysongelmiaan. Käsittely on säveltään kohtuullisesti linjassa Waltarin oman ajatuksen kanssa, kun hän kertoi 1970-luvulla Suomen Kuvalehdessä mielisairaalahoidoistaan. Kirjailija totesi esiintymisensä syyksi halun hälventää ennakkoluuloja asian ympärillä. Tässä mielessä asia on edelleen ajankohtainen, samoin kuin kirjailijan kritiikki siitä, että hoidon motiivina korostetaan työkyvyn palauttamista, vaikka pääasiahan olisi ”palauttaa ihminen sellaiseen tilaan, että hän voisi hiukan iloita elämästään, siitä, että ruoho on vihreä, aurinko paistaa”. (s. 112)

Waltarin kirjallisesta arvosta ja ajatusmaailmasta on kiistelty hänen ensimmäisistä teoksistaan asti. Kirjailija itse esitti olleensa ennen talvisotaa Suomen menestynein ja haukutuin nuori kirjailija. Osasyynä haukkuihin oli Waltarin hyökkäys liberaaleja kirjallisuuskriitikkoja vastaan kun hänen romaaninsa Palava nuoruus sai vuonna 1935 heikot arvostelut. Kirjailijan vaatimus kirjallisuuden arvottamisesta porvarillisen arvomaailman mukaan toi oikeistokonservatiivin maineen.
Tätäkin episodia kuvatessaan Lindstedt ja Vahtokari asettuvat kiistoissa kirjailijaa ymmärtävään mutta eivät palvovaan asemaan. Sota-ajan osalta kirjailijan aatteellisuuden käsittely jää vähäiseksi, yltiöisänmaallisesta talvisotaromaanista Antero ei enää palaa (1940) todetaan vain, että se on hänen kenties heikoin teoksensa.

Waltarin kirjallisen arvon arvioinnin suhteen tekijät pysyvät järkevällä linjalla. Osa teoksista oli ajanvietettä, jolla ammattikirjailija elätti perhettään. Kirjailijan suosiota ei teoksessa juuri pohdita. Teoksen takakannen lupauksen etsiä ja löytää vastauksia kysymykseen ”miksi Waltarin kirjailijaääni on yhä edelleen niin selvästi kuultavissa” voisi kuitenkin löytyä paremmin vastauksia ottamalla käsittelyyn myös lukijat. Waltarihan ei ole turhaan päässyt kansikuvaan Juhani Niemen Suomalaisten suosikkikirjoissa (1997).

Kokonaisuudessaan Lindstedtin ja Vahtokarin teos toimii joistain pikkuvirheistä ja epätarkkuuksista huolimatta kelvollisena oppaana Waltarin tuotantoon. Waltarinsa tunteva jää kuitenkin kaipaamaan persoonallisempaa näkemystä tai uusia näkökulmia.

Kirjallisuus ja lähteet

Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat 1944-1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944-46. Lievestuore 2000.

Envall, Markku: Suuri illusionisti. Mika Waltarin romaanit. Juva 1994.

Häggman, Kai: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878-1939. Porvoo 2001.

Musikka, Sirkka: Mika Waltarin tuotanto. Teoksessa Mika Waltarin juhlakirja. Porvoo 1958.

Niemi, Juhani: Suomalaisten suosikkikirjat. Toinen, uudistettu laitos. Hämeenlinna 1997.

Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Juva 1998.

WSOY:n kotisivut, Mika Waltari, http://www.wsoy.fi/index.jsp?c=/author&id=450&cat=0, luettu 24.1.2008.