Jos tohtoriopiskelijan tavoitteena on väitöskirjan valmiiksi saaminen ohjeellisessa neljässä vuodessa, ovat kaikki kirjoitus-, ajankäyttö- ja motivointityökalut kullanarvoisia. Ne eivät kuitenkaan mahdollista vain nopeaa valmistumista, vaan tärkeämpänä tavoitteena on sujuva ja stressitön projekti. Näitä tuntuvat ainakin Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud, Tohtoritakuu-kirjan kirjoittajat, arvostavan. Kiriakoksen tausta on sosiaalipsykologiassa, Svinhufvudin suomen kielessä. Svinhufvud on suositun Gradutakuu-blogin pitäjä, ja hän on julkaissut samannimisen kirjan. Lukija on siis hyvissä käsissä; paitsi että kumpikin kirjoittaja on saanut oman väitöskirjansa kunnialla valmiiksi, on heillä myös omat, toisiaan täydentävät asiantuntemuksen alueensa. Siinä missä Svinhufvud voi kielen ammattilaisena vastata siihen, miten tekstiä tuotetaan mahdollisimman sujuvasti, Kiriakos osannee neuvoa kirjoittajan motivaation ylläpitämisessä tai vaikkapa writer’s block’n taustalla vaikuttavasta psykologiasta.

Jatko-opinnot hallittuna kokonaisuutena

Kirja ei käsittele yksinomaan väitöskirjan kirjoittamista vaan jatko-opintoja kokonaisuudessaan (ja pienemmässä määrin tutkimustekstin kirjoittamista ylipäätään). Luvuissa käsitellään muun muassa gradun ja väitöskirjan välisiä eroja, apurahahakemusten kirjoittamista, tutkimusartikkeleita, monografioita ja lukutekniikoita. Kirjan tärkein anti on kuitenkin kirjoitus- ja motivointiohjeet, joista jälkimmäinen laajenee koskemaan myös tavoitteenasettelua elämässä yleensä, eikä vain väitöskirjaa tehdessä. Arvostinkin erityisesti sitä, että jatko-opintoja käsiteltiin yhtenä, varsin lyhytaikaisena vaiheena elämässä, eikä sellaisena ikuisuusprojektina, jollaisena se on aiemmin tunnettu ja joissain piireissä edelleen tunnetaan. Asioiden esittäminen oikeassa mittakaavassa onkin yksi kirjan vahvimmista puolista. Väitöskirjan ja tutkimusartikkelien kirjoittamista Kiriakos ja Svinhufvud pitävät lähtökohtaisesti kaikilta onnistuvana, ja niinhän se onkin. Laadussa tietysti saattaa esiintyä eroja. Toki tällaisessa väitöskirjan-teko-onnistuu-kaikilta -ajattelussa on nähtävissä kirjoittajakaksikon kokemuksen syvä rintaääni, joka syntyy vain itse tekemällä. Kyllähän proseminaari- ja kandityötkin pelottivat kunnes ne teki itse.

Heti kirjan alussa määritellään gradun ja väitöskirjan ero, ja tekijöiden näkökulmasta tärkein ero piilee siinä, että ensimmäinen on pakko tehdä, mutta jälkimmäistä ”ryhtyvät tekemään vain ne, jotka eivät saaneet gradusta tarpeekseen.” Väitöskirjan tekeminen liittyy siis olennaisesti motivaatioon, ja kirjoitustyö jos mikä vaatii motivaatiota. Tämä teema kantaa aivan kirjan loppuun asti, jossa käsitellään luovaa toimintaa. Tästä lisää arvion päätteeksi.

Käytännön vinkkejä käytännön pulmiin

Kirjoittajat tekevät viisaasti siinä, että he keskittyvät neuvomaan lukijaa asioissa, joissa ylipäätään voi neuvoja antaa ja vastaanottaa. Kirjoittamista, apurahan hakemista ja ajankäyttöä voi ohjeistaa, mutta tutkimusidean etsintä, tieteellinen sisältö ja tutkimusaineiston valinta ovatkin vaikeammin neuvottavissa etenkin kun kirja on tarkoitettu kaikkien oppiaineiden jatko-opintoihin. Käytännön ongelmiin tarjotaan käytännön ratkaisuja. Jos on esimerkiksi vaikeuksia päästä kirjoitustyössä alkuun, voi totuttaa itseään kirjoittamalla mitä tahansa tulee mieleen kymmenen minuutin ajan. Toinen versio tästä vapaasta kirjoittamisesta on suunnattua. Siinä kirjoitetaan ylös mitä tahansa, mikä liittyy tiettyyn aiheeseen, vaikka väitöskirjatutkimukseen. Myös ajanhallintaa ohjeistetaan: kirjoittajat ehdottavat esimerkiksi jakamaan viikonpäivät kolmeen eri ryhmään niiden toiminnan mukaan. Fokuspäivinä keskitytään ainoastaan tutkimuksen tekoon ja kirjoittamiseen. Fokuspäivät mahdollistetaan puskuripäivillä, joten niiden aikana istutaan palavereissa, opetetaan, luetaan tenttipapereita jne. Loput ovatkin vapaapäiviä, jolloin tutkimusta ei tulisi edes ajatella. Kuten Kiriakos omakohtaisessa havainnossaan kertoo, joillekin fokuspäivät voivat olla liian pitkiä ja tällöin mieli alkaa harhailla ja keskittyminen lipsuu. Siinä tapauksessa pomodoro-tekniikka voi toimia, ja sen voikin hyvin yhdistää fokuspäiviin. Pomodoro on italiaa ja tarkoittaa tomaattia, jolla puolestaan viitataan perinteiseen tomaatin muotoiseen munakelloon. Tekniikan hyödyntämistä varten tarvitaan siis ajanottoväline. Sitten valitaan tehtävä – vaikka artikkelin lukeminen – jota tehdään yhden tomaatin ajan eli 25 minuuttia. Ajan päätyttyä kirjataan lyhyesti ylös, mitä tomaatin aikana saatiin aikaiseksi. Sitten pidetään viiden minuutin tauko, jonka jälkeen aloitetaan uusi tomaatti. Tätä seuraa hieman pidempi tauko.

Kuva: Pomodore-tekniikan työkalu

Monet kirjassa esitellyistä kirjoitusvinkeistä perustuvat tavoitteeseen saada kirjoittamisesta rutiini. Esimerkiksi se, että jokaisen työpäivän aloittaa aina kirjoittamalla, olisi varsin tehokas rutiini kenelle tahansa kirjoittajalle. Tutkimusten mukaan rutiinin muodostuminen vaatii toistoja 66 päivän ajan, joten vaivattomasti se ei synny.

Tavoitteiden asettamista käsitellessään kirja näyttäytyi ainakin minulle antoisimmillaan, sillä rytmittäähän jatko-opintoja suuri määrä niin lyhyt- kuin pitkäaikaisiakin tavoitteita. Kirjassa tavoitteet jaetaan karkeasti sprintteihin ja eeppisiin. Sprintti on tavoite, jonka voi saavuttaa kuukaudessa tai lyhyemmässä ajassa. Se on siis realistisesti hahmoteltavissa oleva tavoite, jonka etenemistä voi – ja kannattaa – seurata päivittäin. Sprintin sisältö riippuu henkilöstä, mutta se voi pitää sisällään vaikkapa kirja-arvostelun kirjoittamisen tai luentokurssin valmistelun. Eeppisen tavoitteen aikajänne puolestaan on parista kuukaudesta ylöspäin ja näin ollen päivittäisen motivaation ylläpitäminen voi osoittautua vaikeaksi. Kirjoittajat neuvovatkin keskittymään lähinnä sprintteihin.

Väitöskirja – luova projekti?

Ainakin humanistisilla aloilla väitöskirjan kirjoittamista on pidetty kategorisesti luovana työnä. Mutta voiko luovuus kärsiä, jos työn jakaa yhä pienempiin ja pienempiin tavoitteisiin ja täten työtehtäviin? Voisiko siis väitöskirjan nähdä luovan teoksen sijaan pikemminkin raporttina tutkimuslöydöksistä? Tällöin tyylilaji, rakenne ja jopa yksittäisten lukujen sisältökin olisivat ennalta kirjoittajan tiedossa, eikä ainakaan epävarmuus kirjoitustyön seuraavasta askeleesta aiheuttaisi motivaation puutetta tai katkoksia työssä. Kirjoittajat eivät edellä mainittuun näkemykseen kannusta, mutta Tohtoritakuuta on vaikea lukea pohtimatta, kuinka paljon väitöskirjan kirjoittaminen on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

”Taiteellisen”, runsaasti aikaa vievän työskentelyn rooli on pienentynyt valmistumisen määräaikojen tiukentuessa. Kirjoitusinspiraation odotteluun ei ole enää varaa käyttää aikaa ja näyttöä tehdystä työstä – seminaariraportteja, valmistuneita lukuja, tutkimuskatsauksia – odotetaan tasaiseen tahtiin ja yhä aikaisemmassa vaiheessa jatko-opintoja. Paineita väitöskirjan valmistumiselle tuottavat rahoittajat, tohtorikoulutusohjelmat, yliopistot ja lopulta ohjeellisina pidetyt valmistumisajat. Tällainen maaperä on omiaan käytännönläheisille vinkeille koskien kirjoittamista, motivaatiota ja aikatauluttamista. Tässä mielessä Tohtoritakuu on hyvin vahvasti aikansa tuote. Kuvaavaa on, että kirjan loppuosan liitteistä löytyy viikkosuunnitelmataulukko, johon omaa ajankäyttöä voi suunnitella tunnin tarkkuudella, 24 tuntia vuorokaudessa. Paljonpuhuvaa on sekin, että lähteissä mainitaan kirjaan vahvasti vaikuttaneina teoksina muun muassa Writing your dissertation in fifteen minutes a day ja Writing your journal article in 12 weeks.

Lopuksi kirjoittajat kuitenkin valitsevat luovan työn tien – tai he eivät koskaan tulleet ajatelleeksi, miten joku saattaa pitää käytännönläheisiä ja minuuttiaikatauluun perustuvia kirjoitustyökaluja luovan työn idealle vastaisina. Amerikkalaiseen konsultti ja säveltäjä Robert Fritziin vedoten he neuvovat tekemään valinnan, joka erottaa tohtorit ikuisista maistereista. Fritz, joka on vuosikymmeniä jatkuneen uransa aikana nähnyt sekä lukuisia onnistuneita että epäonnistuneita luovia projekteja, kehottaa tekemään perustavanlaatuisen valinnan: ”Valitsenko luovan rakenteen? Pystynkö tekemään valinnan luovan toiminnan ja reaktiivisen toiminnan välillä?” Reaktiivisella toiminnalla viitataan tässä esimerkiksi sähköposteihin vastaamiseen heti niiden saapuessa tai sosiaalisessa mediassa roikkumiseen.

Kiriakoksen ja Svinhufvudin mukaan kyse on siitä, onko kirjoittaja itse se voima, joka vie toimintaa eteenpäin. Jos vastaus on kyllä, ei Tohtoritakuu-kirjan työkaluille juuri ole käyttöä. Jos vastaus on ei, on kirjasta paljonkin hyötyä, mutta silti edessä on mahdollisesti kivikkoinen tie. Oikotietä onneen ei ole, mutta kirjan avulla välttää ainakin harhapolut.