Työntekijöiden suoritusten yhä tarkempi mittaaminen, työelämän henkiset ongelmat sekä näiden ratkominen psykolgiaan ja neurotieteisiin tukeutuvalla asiantuntijatiedolla saattaa vaikuttaa varsin uudelta ilmiöltä. Kuten kiivas asiantuntijoiden kriitikko Ivan Illich kehitystä kuvasi, ”psykologisella tykistöllä varustautunut henkilöstöpäällikkö näyttäytyy vanhan ajan työnjohtajan hahmossa”.

Kulttuurintutkija Mona Mannevuon kirjoittama Ihmiskone töissä hälventää tätä rajaa vanhan ajan työnjohtajien ja uusien henkilöstöpäälliköiden välillä. Mannevuon mukaan nykyistä keskustelua työelämästä on vaikea ymmärtää, ellei tunne sen tehokkuusoppeihin kytkeytyvää historiaa, jonka hän näkee alkavaksi Suomessa erityisesti sotien jälkeisessä nopean teolllistumisen vaiheessa.

Teos asettaa nykyiset puheet aivoergonomiasta ja tunteiden merkityksestä työelämässä osaksi jatkumoa, joka ulottuu 1900-luvun alun visioihin tehokkaasta työntekijästä ja ihmiskoneesta. Samoin 2000-luvun aivoinnostus työelämäpuheessa asetetaan osaksi pidempää jatkumoa, mikä saa nykyisen keskustelun vaikuttamaan osittain vanhojen reseptien kierrättämiseltä. Ihmiskone töissä käsittelee toisin sanoen varsin ajankohtaista teemaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Neurotieteen ja psykologian yhteys työn rationalisointiin ja tehokkuusajatteluun

Mannevuo aloittaa käsittelyn työelämän tehostamisoppien omaksumisesta Suomeen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jonka jälkeen siirrytään myyttiseen sotakorvausaikaan ja sen työelämäoppeihin. Mannevuo seuraa Teollisuuden työnjohto-opiston pyrkimyksiä kouluttaa työnjohtajaluokkaa, joka ymmärtäisi työn johtamiseen ja organisointiin liittyvät psykologiset hienoudet.

Teollisuuden työnjohto-opiston lisäksi keskeisenä tarkastelun kohteena on Työterveyslaitos ja etenkin sen työpsykologian osaston johtaja Ohto Oksala. Mannevuo tuo esiin, miten Yhdysvalloista ja Saksasta omaksutut työn rationalisoinnin ja työpsykologian opit pyrittiin liittämään osaksi suomalaista työnjohtokulttuuria. Tässä prosessissa oli luonnollisesti otettava huomioon Suomen kansan, etenkin maaseudun asukkaiden aivojen erityinen epäplastinen rakenne, joka saa vastustamaan muutoksia.

Tämä varhaisen neurotieteen ja psykologian yhteys työn rationalisointiin ja tehokkuusajatteluun on mitä ilmeisemmin teoksen keskeisintä antia. Tästä yhteydestä Mannevuo käyttää käsitettä neurorationalisointi, jolla hän kuvaa pyrkimystä tehostaa ja hallita työntekijöiden toimintaa aivotutkimuksen oppien avulla. Suurin osa teoksesta käsitteleekin sotien jälkeisten ajan neurotutkimuksen, työpsykologian ja psykiatrian näkemyksiä työn tekemisestä ja työntekijöistä.

Kuten Mannevuo tuo esiin, sotien jälkeisen työnjohto-opin asiantuntijat olivat kiinnostuneita aivojen toiminnasta, tunteiden merkityksestä sekä työpaikan ilmapiiristä. Keskeistä asiantuntijoiden pyrkimyksissä arvioida ja analysoida työväkeä oli niin sanottu heikkohermoisuus, jota ei erityisemmin yhdistetty työympäristöön vaan pidettiin yksilöllisenä piirteenä. Työpsykologian tehtävänä oli selvittää nämä yksilölliset ominaisuudet ja ohjata työntekijä sopivaan tehtävään. Samalla myös opastettiin työnjohtajia ottamaan huomioon erilaiset ihmistyypit, joita tuli johtaa tietyillä tavoilla.

Ihanteena ei suinkaan ollut stahanovilainen huipputuloksia takova yksilö vaan talkoohenki ja yhteistyö. Mieleenpainuvin yksityiskohta, jota myös Mannevuo korostaa, on työnjohto-oppien näkemys ylivireistä touhottajista epänormaaleina ja työilmapiirille haitallisina yksilöinä, jotka kärsivät todennäköisesti arvonannon ja rakkauden puutteesta. Mannevuo toteaakin, että idea ihannetyöläisestä on oikeastaan muuttunut aikojen saatossa yllättävän vähän. Työnjohto-opit eivät myöskään hänen mukaansa tue myyttiä sotienjälkeisestä sankaripuurtajasta. Toisaalta voisi huomauttaa, että eikö sotienjälkeiseen puurtajamyyttiin kuulu nimenomaan epäitsekäs talkoohenki, jolla esimerkiksi Rovaniemi jälleenrakennettiin parissa päivässä paljain käsin.

Mannevuon aineistona on ollut pelkästään julkaistua materiaalia, joka sekin koostuu pääosin opetusmateriaaleista. Tämän vuoksi esimerkiksi työläisten omat näkemykset rajautuvat tarkastelun ulkopuolelle ja asiantuntijoiden puoleltakin nähdään vain julkaisukelpoinen versio. Tästä huolimatta teos antaa kattavan kuvan niistä näkemyksistä, joita ajan asiantuntijaeliitti pyrki edistämään työväenluokasta, ihmisestä ja työn tehostamisesta.

Työnteon tieteellistäminen

Teoksen läpikulkevana teemana on asettaa työhyvinvointiin ja työntekoon liittyvien kysymysten tieteellistäminen osaksi sitä teknokraattista kokonaisuutta, joka samaan aikaa valtasi yhä enemmän alaa yhteiskunnallisessa suunnittelussa. Mannevuo liittää tämän kehityksen osaksi nykyisiä keskusteluja kuljettamalla molempia rinnakkain läpi koko teoksen. Tämä melko riskialtis keino olisi voinut epäonnistua monin tavoin, mutta yllätyksekseni se toimi pääasiassa varsin hyvin. Näin tehdessään Mannevuo osoittaa jatkuvuuksia, joita ei ehkä oleteta olevan sekä sellaisia ominaisuuksia sotakorvausajan opeissa, joiden ajatellaan kuuluvan pelkästään nykyiseen keskusteluun.

Teeman monipuolinen käsittely on kuitenkin osittain myös haitaksi teokselle. Käsitteitä, kysymyksiä, tieteenaloja, toimijoita ja niiden välisiä yhteyksiä on niin paljon, että punainen lanka uhkaa hukkua. Ehkä tämän vuoksi luvut tuntuvat myös toistavan toisiaan, etenkin kolme viimeistä psykologiaa ja psykiatriaa käsittelevää lukua. Pieni käsiteähky alkaa itseasiassa jo johdannossa, kun lukijan eteen tuodaan tasaisen tappavaan tahtiin sellaisia käsitteitä kuin neurorationalisointi, biofilantropia, biovalta, sosiaalinen insinööritaito, tunnehistoria, nykyisyydenhistoria tai genealogia.

Kun ottaa huomioon, että neurorationalisointia ja sosiaalisen insinööritaitoa lukuun ottamatta johdannossa seikkaperäisesti esitellyt käsitteet eivät tunnu olevan teoksessa erityisen olennaisia, olisi sen sijaan toivonut yksityiskohtaisempaa rationalisoinnin ja tehokkuusoppien käsitteiden ja historian avaamista. Nyt teoksen teeman kannalta keskeiset käsitteet kuten taylorismi, fordismi uustaylorismi, rationalisointi, eurooppalainen työn tiede, työsuojelu, työpsykologia ja teollisuushygienia tulevat esiin siellä täällä ja menevät hieman sekaisin.

Ennen kaikkea ehkä koko teoksen keskeisin käsite, eli tehokkuus jää ilman syvällisempää pohdintaa. Teoksen alkuasetelma vaikuttaa perustuvan ennen kaikkea historioitsija Anson Rabinbachin ajatukselle ’ihmiskone’ metaforan keskeisestä merkityksestä kaikessa ihmisen toiminnan tutkimuksessa Euroopassa 1800-luvun lopulta 1950-luvulle. Tätä lähtökohtaa olisi voinut avata enemmän ja tuoda esiin sen yhteys tehokkuuden ideaan.

Tehokkuuden jääminen tavallaan annetuksi käsitteeksi heikentää myös teoksen kriittistä otetta. Vaikka teoksessa on yleisesti ottaen heiluntaa puolueettomuuteen pyrkivän analyysin ja kriittisen kantaaottavan tarkastelun välillä, pääasiassa siitä uhkuu melko kriittinen sävy, jonka viesti on kuitenkin hieman epäselvä. Tehokkuus, rationalisointi, holhoaminen ja tieteeseen perustuva asiantuntijavalta tuodaan usein esiin ikään kuin itsestäänselvästi negatiivisina asioina. Aivotutkimuksen yhteys työnjohto-oppeihin ja tieteellistäminen ylipäänsä esitetään varsin kriittisesti.

Toisaalta Mannevuo kuitenkin myöntää kritiikin kohteiden keskeisyyden hyvinvointivaltion idealle, samoin kuin työlääketieteen ja hygienian positiivisen vaikutuksen työntekijöiden terveydelle. Hän tuo esiin myös rationalisoinnin ja hyvinvointivaltion niin sanottuja yhteisiä hyviä kehiä, joilla nämä vahvistivat toisiaan. Hän esittää myös perustavanlaatuisen kysymyksen siitä, missä menee raja turvan ja totalitarismin välillä, kun rakennetaan hyvinvointivaltiota sosiaalisen insinööritaidon johdolla. Voisi ehkä sanoa, että teoksen keskeisin kritiikki kohdistuu sotienjälkeisen työnjohtoasiantuntijuuden tyyliin verhota sosiaalisia ja moraalisia kysymyksiä tieteellisyyteen ja asiantuntijatietoon. Tämä uhkaa kuitenkin välillä jäädä pintapuoliseksi holhoamisen ja asiantuntijuuden kritiikiksi.

Näistä huomioista huolimatta teos on kuitenkin hyvä ajankohtainen tutkimus, missä yhdistyvät sekä nykyajalle keskeinen työelämäkeskustelu että tunnettu ja merkittävä ajanjakso suomalaisessa historiassa. Mannevuon tyyli kuljettaa nykyisiä keskusteluja mukana läpi kirjan on myös varsin virkistävä. Parhaimmillaan teos on pohtiva analyysi modernin palkkatyöhön perustuvan yhteiskunnan keskeisistä kysymyksistä, kuten asiantuntijuuden ja tehokkuuden suhteesta yksilön vapauteen, yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin.