Kirja Paavo Nurmesta on sinänsä paikallaan Suomen 100-vuotisjuhlavuotena. Virtapohjan uusimmalle on silti esitettävä sama kysymys, jonka Helsingin Sanomien kriitikko Juho Typpö esitti Tuntematon Sotilas -arvionsa alussa: miten se perustelee olemassaolonsa? Nurmen elämästä, urheilu-urasta ja persoonasta on ammennettu aineksia niin moneen, että kronologinen Paavo Nurmi-elämäkerta tuntuu väkisinkin pölyiseltä aiheelta. Viimeisin Nurmi-kirja, Karo Hämäläisen Yksin (2015), tarkasteli aihettaan fiktion keinoin ja pääsi jokseenkin niin lähelle sulkeutuneen tähden persoonaa kuin mahdollista. Mitä uutta Kalle Virtapohjalla on tarjota?

Ilmeisin peruste uudelle Nurmi-kirjalle liittyy kirjan lähteisiin ja edellisen faktapohjaisen Nurmi-elämäkerran ikään: Paavo Karikon ja Mauno Kosken perusteellinen mutta ajalleen tyypillisesti ilman viitteitä julkaistu Yksin aikaa vastaan (1975) on ansiokas, mutta jo ajan patinoima teos. Urheilujournalismista tohtoriksi väitellyt Virtapohja jatkaa edeltäjiensä työtä laajentamalla aineistopohjaa, lisäämällä lähdeviitteet ja ottamalla mukaan Nurmen urheilu-uran jälkeiset vaiheet. 691 lähdeviitettä ja useamman sivun lähde- ja kirjallisuusluettelo asemoivat teoksen samaan historiatieteellisten urheiluelämäkertojen jatkumoon kuin Ossi Viidan uraa uurtaneet teokset Ville Ritolasta (1997) ja Hannes Kolehmaisesta (2003). Kolmas – ja se menestynein – viime vuosisadan alun suurjuoksijoista sopii kieltämättä hyvin joukon jatkoksi.

Kertaamista vai tulkitsemista?

Mies josta tehtiin patsas jäsentyy Nurmen elämänvaiheiden mukaisiin lukuihin. Ensin lukija viedään 1900-luvun alun Turkuun, jossa Nurmi vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Sitten käydään läpi nousu kansainväliselle huipulle ja tähteyden tyly loppu Los Angelesissa 1932. Viimeisen kolmanneksen aikana pääsemme tutustumaan Nurmeen valmentajana ja liikemiehenä. Loppuun on koottu Nurmen perintöä ylläpitäneitä hankkeita urheilussa, kulttuurissa ja tieteessä. Erikoinen unohdus on sattunut edellä mainitun Karo Hämäläisen kirjan kohdalla, jota ei teoksessa mainita. Kronologiaa rikkoo vain Nurmen hautajaisia käsittelevä ensimmäinen luku, jossa Virtapohja, kirjan tyyliä tarkoituksella rikkoen, eläytyy presidentti Kekkosen mietteisiin hautajaisten aikana.

Kuva: Kuvassa Urho Kekkonen haastattelee Paavo Nurmea 1967, keskellä Kalle Kaihari ja oikealla Paavo Nurmi. Kuvaaja Håkan Sandblom,Yle.

Urheiluhistoriakirjojen perisyntinä on liiallinen nojaaminen tapahtumahistoriaan. Kun leipäteksti ahdetaan täyteen henkilöitä, saavutuksia ja tuloksia, lopputulos on yleensä kuivakka kronikka. Tapahtumahistoriaa tulisi mielestäni pitää enemmänkin mausteena varsinaiselle pihville, joka muodostuu syvällisemmistä kysymyksistä tapahtumien merkityksestä valituille konteksteille. Mies josta tehtiin patsas on tätä analogiaa käyttäen turhan mausteinen. Nurmen kilpailut tuloksineen käydään läpi paikoin luettelomaisesti, mikä on mielestäni tarpeetonta, etenkin kun kilpailuista löytyy kattava lista kirjan lopusta. Virtapohja rekonstruoi Nurmen elämää pieteetillä, mutta toisinaan hieman suuripiirteisempi tyyli olisi ollut paikallaan. Keskivaiheilla lukijalle tarjoillaan lähes 10 sivun pituinen referaatti yhdestä SVUL:n kokouksesta, jossa käsiteltiin Tahko Pihkalanja Paavo Nurmen välirikkoa syksyn 1927 Ruotsi-ottelun alla. Oliko Nurmen välejä Suomen urheilujohtoon myrkyttänyt kokous sittenkään aivan näin käänteentekevä?

Kuva: Nurmi poseeraa Douglas Fairbanksin ja Mary Pickfordin kanssa Pohjois-Amerikan kiertueellaan 1925. Urheilumuseo.

Teoksen historiatieteellisen merkityksen kannalta keskeistä on, millaisia tulkintoja kirjoittaja tekee isoista kysymyksistä. Miten juoksijasuuruus asemoitui kansakuntaa rakentavassa, yhteiskunnallisten ristiriitojen halkomassa Suomessa? Miten amatööriyteen ja ammattilaisuuteen liittyvät kysymykset vaikuttivat Nurmen uraan ja elämään? Millainen kansainvälinen merkitys Nurmella oli? Tässä suhteessa mausteiden alta löytyy onneksi myös pihvi.

Virtapohja kirjoittaa journalistisella tyylillä ilman suurempia maalailuja ja pidempiä pohdintoja, mutta tutkimusotettakin löytyy. Nurmen sankaruutta tarkastellaan useammalta kantilta, eikä teos uppoa perinteiseksi suurmieshistoriaksi, mikä aihe huomioiden olisi ollut hyvin mahdollista. Mies josta tehtiin patsas -nimi tukee keskeisintä väitettä osuvasti: sankaruus ei Nurmen kohdalla syntynyt itsestään, pelkkien saavutusten kautta, vaan se rakennettiin. Paavo Nurmi nousi esiin sellaisena hetkenä, jolloin Suomen valtio tarvitsi sankareita kansakunnan rakennuspalikoiksi. Varautunut Nurmi näytteli hänelle kirjoitettua roolia elämänsä loppuun saakka, koska koki kansakunnan edun sitä vaativan, ei siksi, että hän olisi roolistaan tai sen tuomasta huomiosta nauttinut.

Kuva: Wäino Aaltonen muotoilee Paavo Nurmen patsasta.

Nurmi-myyttien purkua

Esipuheessa luvattua lähteiden kriittistä luentaa tarjoaa Nurmi-myyttien perkaaminen. Nurmeen liittyviä tarinoitahan riittää: juoksuharjoittelu junan perässä juosten, starttirahojen hinnoittelu markka per metri -periaatteella, ammattilaistuomion synnyttämä katkeruus ruotsalaisia kohtaan, vanhemman iän kylmä suhde urheiluun. Jos Ossi Viita purki myyttiä Hannes Kolehmaisesta ja Suomen juoksemisesta maailmankartalle, Virtapohja tekee saman monelle Nurmi-myytille. Osa osoittautuu todeksi, osa taruksi, osa sinne välille.

Esimerkiksi käy Nurmen väitetty katkeruus ruotsalaisia kohtaan. Virtapohjan mukaan Nurmi päinvastoin arvosti ruotsalaisia, mikä näkyi muun muassa ystävyydessä toimittaja Henry Rydahliin ja läheisessä suhteessa Tukholman kaupunkiin. Tätä arvostusta ei vähentänyt Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) hallituksen ruotsalaisjäsenten J. Sigfrid Edströmin ja Bo Ekelundin aktiivisuus Nurmelle rahapalkkioiden takia annetussa kilpailukiellossa Los Angelesin olympialaisten alla. Virtapohja tulkitsee perustellusti, että Nurmi-myyttiä kilpailukielto itse asiassa vahvisti. Katsomossa istuva Nurmi loi kuvan kaltoin kohdellusta kansallissankarista, jolta kateelliset ruotsalaiset olivat ryöstäneet uran viimeisen triumfin. Ei ole sattumaa, että kateellisiin ruotsalaisiin törmää Nurmi-diskursseissa tänä päivänäkin: kertomus istui suomalaiseen urheilukulttuuriin vaivattomasti pitkään 1930-luvun jälkeen, vaikka tarina seisoi alun pitäenkin huteralla pohjalla. Edströmiä, Ekelundia ja kolmantena päätekijänä Nurmi-jutussa häärinyttä Avery Brundagea motivoivat kansallisuuskysymyksiä enemmän pyhän amatööriurheilun varjelu. Näiltä amatööriyden apostoleilta eivät olleet turvassa heidän oman maansakaan urheilijat – kuten ruotsalaisjuoksijat Gunder Hägg ja Arne Andersson myöhemmin saivat huomata. Tärkeä, joskin jo Karikon ja Kosken esiin nostama seikka on myös se, että 35-vuotias Nurmi kärsi Los Angelesissa akillesjännetulehduksesta, eikä olisi välttämättä selvinnyt itse juoksusta edes maaliin.

Virtapohja painottaa aiheellisesti Nurmen kansainvälistä merkitystä. 1920-luvulla olympialaiset kasvoivat merkittävästi isommaksi tapahtumaksi kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa: dominoivat juoksut Pariisissa 1924 ja seuraavan vuoden kilpailukiertue Amerikassa tekivät Nurmesta aivan eri profiilin tähden kuin ensimmäisestä suomalaisesta suurjuoksijasta, Hannes Kolehmaisesta. Varjoon jäi myös Nurmea vuoden vanhempi Ville Ritola, joka juoksi lähes yhtä monta olympiamitalia. Suomen tunnetuksi tekijänä Nurmi vertautuu Jean Sibeliukseen ja Alvar Aaltoon. Paavo Nurmen nimi täytti katsomot Tukholmasta, Pariisista ja Berliinistä New Yorkiin, Montrealiin ja Los Angelesiin. Tällaisen tähden ulkomaan kilpailumatkat eivät olleet vain urheilujärjestöjen asia: Nurmen ulkomaan kilpailuihin liittyvä kirjeenvaihto kulki ulkoministeriön kautta. Hohtoa ei himmentänyt edes urheilu-uran päättyminen. Nurmen saapuessa valmennettavansa Taisto Mäen kanssa Yhdysvaltoihin varainkeruukiertueelle talvisodan aikana valokeila oli enemmän valmentajassa kuin juoksijassa, joka sentään oli moninkertainen maailmanennätysmies hänkin.

Kuva: Paavo Nurmi ja Taisto Mäki silmäilevät karttaa ennen Amerikan matkaa 1940, seinällä Olympiakisat Helsingissä 21.VII – 4.VIII.1940 –juliste, Otso Pietinen, Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Uusia lähteitä

Runsaan kirjallisen aikalaismateriaalin lisäksi aineistossa on yllättävän paljon kirjallista ja suullista muistitietoa. Virtapohja on haastatellut suuren joukon ihmisiä, joilla on Nurmeen liittyviä muistoja, ja viittaa useasti vuoden 1997 Nurmi-kirjoituskilpailun satoon. Aikalaisaineiston osalta aiempiin Nurmi-kirjoihin nähden uutta on erityisesti Nurmen kirjoittamien kirjeiden suuri painoarvo. Virtapohja kirjoittaa halunneensa antaa kirjeille paljon tilaa, koska ne ovat autenttisia jälkiä Nurmen ajattelusta. Tämä toteutuukin varsin hyvin. Kirjeet asettavat nykylukijan etuoikeutettuun asemaan: suorat lainaukset avaavat Nurmen mieleen ikkunan, jota hänen aikalaisillaan ei ollut. Tuovatpa kirjeet myös uusia tiedonjyväsiä. Nurmen juoksupalkkioita on arvuuteltu 1920-luvulta lähtien, ja nyt tiedämme ainakin sen, että jalkapalloilija Max Viinioksan silminnäkijäkuvauksen mukaan hän saapui Amerikan kiertueelta 1925 kassissaan kaksi miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 600 000 euroa). Osan rahoista Nurmi talletti pankkiin ja osan hän käytti prameaan Chrysler Six -menopeliin. Amatöörisääntöjen takia auton kerrottiin julkisuudessa olleen lahja Turun Urheiluliitolta.

Suurin osa kirjasta käsittelee Nurmen uraa juoksijana, mutta alussa ja lopussa pääsemme häneen kiinni myös ihmisenä. Nurmi syntyi turkulaiseen työläisperheeseen, josta hän päätyi huolehtimaan jo nuorella iällä perheen isän Johan Fredrik Nurmen kuoltua ennen aikojaan. Taustastaan johtuen Nurmen sympatiat aikakauden luokkaristiriidoissa olivat työväen puolella, mutta poliittista aktiivisuutta hänestä oli turha etsiä. Sisällissodan aikana Nurmi keskittyi Virtapohjan mukaan kahteen asiaan, perheensä elättämiseen ja juoksuharjoitteluun. Nurmen harjoittelussa aikaansa edellä oli lähinnä suunnitelmallisuus, eivät niinkään menetelmät, vaikka niihin joitakin omaperäisiä keinoja kuuluikin, muun muassa edellä mainittu juokseminen junan perässä askeleen pidentämiseksi. Kun harjoittelu yhdistyi yksioikoiseen mieleen ja taktiseen älykkyyteen, olivat suurjuoksijan ainekset kasassa. Sitä jäin miettimään, mikä lopulta nosti Nurmen yhdessä vuodessa lupaavasta kansallisen tason juoksijasta kansainväliseksi tähdeksi. Kovinkaan moni tarkkailija ei kesällä 1919 nähnyt 22-vuotiaassa Nurmessa juoksijaa, joka vuoden kuluttua voittaisi Antwerpenissa kolme olympiakultaa.

Juoksu-uransa jälkeen Nurmi jakoi valmennustietouttaan juoksuvalmentajana ja aloitteli uraansa liikemiehenä. Liike-elämässä Nurmi hyödynsi urheilijana saamiaan kontakteja ja osin myös rahoja, joskin kirjan perusteella alkupääomat olivat peräisin enemmän pörssikaupoista kuin ruskeista kirjekuorista. Rakennusbisneksiään perustamansa miestenvaateliikkeen takahuoneessa hoidellut Nurmi rakennutti lopulta Helsinkiin kolmisenkymmentä taloa. Nurmi menestyi liikemiehenä verraten hyvin, mutta vastoinkäymisetkin tulivat tutuiksi, ennen muuta tappiollisessa toiminnassa laivanvarustajana.

Kun kyse on tieteelliseksi itsensä määrittelemästä elämäkerrasta, on viitteiden sijoittelusta tekstiin annettava pieni moite: viitteet tapaavat olla virkkeiden sisällä, sanojen perässä, kun sopivampi paikka olisi virkkeen tai kappaleen lopussa. Lopun kirjallisuusluetteloon on urheiluhistoriakirjoissa yllättävän yleisen tavan mukaisesti sijoitettu lähteiden puolelle kuuluvia aineistoja. Kyse ei ole triviaalista seikasta, sillä se, käytetäänkö aineistoa lähteenä vai osana tutkimuskirjallisuutta, vaikuttaa perustavalla tasolla siihen, millaisen roolin sille tekstissä voi antaa. Tiedonlähteet on sinänsä viitoitettu kattavasti, eikä lukijalle jää epäselväksi, mistä mikäkin tieto on peräisin.

Mies josta tehtiin patsas ei suuremmin uudista traditionaalisuuteen taipuvaista urheiluhistorian kenttää, mutta ei vie taaksepäinkään. Aiheestaan se onnistuu vanhan kertaamisen lisäksi tuottamaan uuttakin tietoa ja asettaa aiempia tietoja uuteen valoon. Suomalainen suurmies seisoo tässäkin teoksessa jalustalla, mutta linssin alla on yhtä paljon jalusta kuin itse mies.

Kuva:Nurmi istuu katsomossa Los Angelesissa 1932. Urheilumuseo.