Uspenskin ja Mäkelän seikkailuja lastenkirjallisuudessa, neuvostoyhteiskunnassa ja Suomessa

Hannu Mäkelän Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on monitasoinen kuvaus venäläiskirjailija Eduard Uspenskin elämästä ja kirjailijantyöstä. Mäkelä valottaa oivallisesti niin Uspenskin persoonaa, hänen satuhahmojaan kuin hänen toimintaansa neuvostoyhteiskunnan kiemuroissa. Eetu seuraa Uspenskin ohella myös Mäkelän omaa matkaa venäläiseen kulttuuriin, kieleen ja kansanluonteeseen. Uspenskin ja Mäkelän hulvattomat seikkailut rajan molemmin puolin kuvaavat mainiosti venäläisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaamisia eroineen, yhtäläisyyksineen ja väärinymmärryksineen.  

Mäkelä, Hannu: Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan. Tammi, 2008. 458 sivua. ISBN 978-951-31-4349-7.

Venäläisen lastenkirjailijan Eduard Uspenskin (s. 1937) satuhahmot Fedja-setä kumppaneineen ja krokotiili Gena ystävineen ovat valloittaneet pienempiä ja vähän isompiakin lukijoita eri kielillä. Minulle erityisen rakkaaksi hahmoksi on käynyt krokotiili Genan ystävä Tsheburashka, suomeksi Muksis. Tuo sympaattisen nöyrä, tieteelle tuntematon pikku otus on tullut tutuksi paitsi kirjasta ja neuvostoanimaatiosta, myös nyky-Moskovan myyntikojuilla vastaan tulevasta oheistavarasta, pehmoleluista tv-paitoihin.

Hannu Mäkelän Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan -teoksen ilmestyttyä paloin halusta tutustua kirjailijaan, joka oli nämä mainiot, mutta hieman arvoitukselliset hahmot luonut. Tutkijana en voinut olla pohtimatta Uspenskin luomaa maailmaa ja sen hämmentävää suhdetta käsityksiini neuvostoyhteiskunnasta. Uspenskin satumaailma kun ei ollenkaan tuntunut sopivan siihen kuvaan, joka minulle oli tutkimuksen ja kokemusten valossa muotoutunut. Miten Uspenski onnistui luomaan ”virallisesta neuvostoliturgiasta” poikkeavan satumaailmansa joutumatta sensuurin kohteeksi? Tähän kysymykseen ja paljon muuhun Mäkelä kirjassaan vastaa.

Neuvostobyrokratian kiemuroissa

Mäkelä aloittaa Eetu -muistelonsa kertomalla siitä, kuinka innostui aikoinaan opettelemaan venäjän kieltä. Kielitaidosta olikin sittemmin hyötyä, kun hän sattumoisin Moskovan kirjamessuilla sai käsiinsä Eduard Uspenskin lastenkirjan, Fedja-setä, kissa ja koira. Fedja-setä sai Mäkelän lopulta kiinnostumaan myös Uspenskista, joka tuntui olevan niitä harvoja ”oikeasti” kiinnostavia neuvostoliittolaisia lastenkirjailijoita tuohon aikaan.

Kirjan alkupuolisko kertoo Mäkelän kärsivällisestä yrityksestä tavata neuvostokirjailija. Kun kyseessä oli Neuvostoliitto, ei tapaaminen ottanut järjestyäkseen. Lukuisat (teko)syyt ja kiemurat Neuvostoliiton kirjailijaliiton kanssa kuvaavat osuvasti neuvostojärjestelmää ja sen omituisuuksia.

Lopulta lukijan odotus palkitaan, ja Mäkelä vihdoin tapaa Uspenskin. Jännitys ja järjestelmän testaaminen eivät kuitenkaan tähän lopu. Seuraavaksi yritetään saada Uspenskin ”Fedja-setä” suomennettua ja sen jälkeen kirjailija vierailulle Suomeen. Lukija pysyy koko tämän haastavan prosessin ajan kutkuttavassa jännityksessä, vaikka lopputulos on arvattavissa. Se, miten onnistumisiin päädytään useiden yritysten kautta, onkin lopulta paljon kiinnostavampaa kuin itse lopputulos.

Kun suhteet Uspenskiin on luotu, teoksia alettu suomentaa ja kirjailijan vierailut ”turvalliseen” kapitalistimaahan ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän säännöllisiksi, kirjan tunnelma muuttuu, eikä alun kaltaista jännitettä enää tule. Mäkelän kerronta on edelleen mukaansatempaavaa ja Uspenskin elämän vaiheet jaksavat kiinnostaa aina viimeisille riveille asti. Kutkuttava odotus on kuitenkin poissa. Neuvostoliitto romahtaa, uusi Venäjä nousee talousvaikeuksien jälkeen. Mäkelän ja Uspenskin välit viilenevät toviksi, mutta ystävyys säilyy ja syvenee huolimatta maailman muutoksista.

Monitasoinen luotaus ystävään ja kollegaan

Mäkelän kirja on sekoitus muistelua, omaelämäkerrallisia elementtejä ja aikalaiskuvausta. Eduard Uspenski valottuu ihmisenä ja kirjailijana ensisijaisesti suomalaisystävän ja kollegan näkökulmasta. Ystävänä Mäkelä pääsee lähelle Uspenskia ja saa hänestä esiin jotain sellaista, joka ulkopuoliselta tutkijalta saattaisi jäädä huomaamatta.

Mäkelä tavoittaa oivaltavasti Uspenskin maailmoja: lastenkirjallisuutta sekä teatteri- ja televisiotyötä, tutustumista suomalaisiin kirjailijapiireihin ja Suomi-kliseisiin; saunaan, viinaan ja mökkeilyyn. Yhteiset kokemukset tuovat esiin kulttuurieroja, mutta myös yhtäläisyyksiä. Sekä Uspenski että Mäkelä oppivat toimimaan naapurimaissaan maan tavalla. Eetu on monitasoinen matka paitsi Eduard Uspenskin maailmaan, myös Hannu Mäkelän matka venäläiseen kulttuuriin, kieleen ja kansanluonteeseen. Matkatovereina tässä kulttuurien välisessä kohtaamisessa ovat Uspenskin suomentaja Martti Anhava, kirjailijat Erno Paasilinna, Antti Tuuri, Alpo Ruuth ja Paavo Haavikko.

Mäkelä avaa aikalaiskokijan silmin neuvostoyhteiskunnan kummallisuuksia ja kirjailijan työn vaikeutta. Kun Mäkelä ja Uspenski pääsevät vihdoin tapaamaan toisensa, ei keskustelu onnistu täysin vapaasti. Osittain tämä johtuu kieliongelmista, mutta paljolti myös valvonnasta. Mäkelä ja Uspenski eivät saa tavata yksin, sillä ”esiliinana” kulkee kirjailijaliiton edustaja, Valentina Morozova, jonka läsnäolo rajoittaa keskustelun aiheita.

Niinpä Uspenski, joka haaveilee matkasta ulkomaille sosialistisen leirin ulkopuolelle, vinkkaa Mäkelän kanssaan miestenhuoneeseen. Kirjailijaliiton edustajalla ei naisena ole miestenhuoneeseen asiaa, joten saniteettitilojen suojissa Uspenski esittää Mäkelälle hartaan toivomuksensa tulla kutsutuksi Suomeen. Ja näin Hannu Mäkelästä ja Suomesta tulee Eduard Uspenskin väylä länsimaiseen tietoisuuteen.

Hyvä tarina löytää lopulta lukijansa?

Entäs sitten se arvioijaa eniten askarruttanut kysymys? Miten Genan ja hänen ystäviensä maailma on neuvostoyhteiskunnassa mahdollinen, ja mikä tarinassa on sellaista, joka ei sovi annettuun kuvaan neuvostomaasta?

Mäkelän analyysissa päällimmäisenä esiin nousee se, että Uspenski ei tyytynyt kirjoittamaan sallitun rajoissa, vaan tarttui yhteiskunnassa ilmeneviin ongelmiin. Sekä Fedja-sedässä että Genassa kantavana teemana on neuvostoyhteiskunnan tabu: lasten yksinäisyys.

”Neuvostomaassa jokaisella on toveri, ja ideologia velvoittaa, että vain yhdessä saadaan jotain todellista aikaan. […] Nyt sitten pienessä lastenkirjassa oli heti peräti kaksi yksinasujaa, ja sitten vielä lisää yksinäisiä lapsia. Mikä ehkä pahinta, sellaisia lapsia, jotka näyttivät selviytyvän yksin.” (s. 185)

Uspenskin mahdollisuus kirjoittaa tekstiä, joka tietyissä tapauksissa olisi voitu tulkita jopa neuvostovastaiseksi, selittyy osin hyvällä onnella, osin ulkomaisilla kontakteilla. Mutta ennen kaikkea hänen nerokkailla tarinoillaan oli Mäkelän tulkinnan mukaan merkitystä. Uspenskin yleisö eli neuvostolapset ihastuivat Fedjaan, Genaan ja Tsheburashkaan paitsi kirjojen myös teatteri- ja animaatioversioiden kautta, ja tämä suosio osaltaan vaikutti Uspenskin asemaan kirjailijana vieden kirjailijaliiton byrokraateilta aseita Uspenskia vastaan.

Voisiko tästä sitten päätellä, että riittävän hyvä tarina löytää tiensä lukijoille suljetummassakin yhteiskunnassa? Vai oliko neuvostolastenkirjallisuus sittenkin sallivampaa kuin me lännessä olemme ajatelleet?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *