Uusliberalistinen manifesti

Elina Lepomäen teos Vapauden voitto käsittelee suomalaista yhteiskuntaa markkinaliberalismin näkökulmasta. Punaisena lankana on luottamus klassisen liberalismin korostamiin yksilönvapauksiin sekä markkinoiden kykyyn ratkaista yhteiskunnan ongelmia. Nykyisin markkinoiden sujuvan toiminnan tiellä on kuitenkin esteitä, ja juuri näitä esteitä Lepomäki yrittää teoksessaan kartoittaa. Kirja edustaa viime vuosikymmeninä vahvistunutta yksilönvapauksien ja markkinatalouden merkitystä korostavaa uusliberalistista diskurssia. Akateemisesta näkökulmasta se on mielenkiintoinen aikalaisdokumentti eräästä nykyisin varsin vaikutusvaltaisesta poliittisesta ideologiasta.

Lepomäki, Elina: Vapauden voitto. Otava, 2018. 714 sivua. ISBN 978-951-1-32644-1.

Elina Lepomäen Vapauden voitto on poliitikon kirjoittamaksi kirjaksi varsin pitkä, noin 700 sivun mittainen. Pituus ei kuitenkaan häiritse, sillä sisältö on pääosin mielenkiintoista luettavaa, vaikkei kirjoittajan ajatusmaailmaa jakaisikaan. Kirja muodostaa selkeästi argumentoidun kokonaisuuden, jossa Lepomäki käy läpi lukuisia eri aihealueita. Huomiota saavat niin työmarkkinat, koulutuspolitiikka, korkeakoulut, sosiaaliturva kuin ulkopolitiikkakin. Kirja alkaa lyhyellä elämänkerrallisella osiolla, mutta teoksen pääpaino on asiakysymysten käsittelyssä. Tästä huolimatta kirjan kenties parasta antia saattaa silti olla sen alkupuolelta löytyvä politiikan arjen kuvaus. Lukijalle tulee selväksi, ettei politiikassa paras tai järkevin ratkaisu aina voita: siihen kuuluvat kompromissit ja erilaisten lehmänkauppojen teko. Samalla tässä prosessissa saavutettu lopputulos saattaa olla aatteellisemmin orientoituneelle poliitikolle monesti melkoinen pettymys. Rivien välistä on luettavissa älykkään ja aikaansaavan ihmisen pettymys siihen, kun asiat eivät aina sujukaan niin kuin niiden haluaisi sujuvan. Eduskunnan valtadynamiikka on usein melko raadollista.

Uusliberalistista utopismia

Lepomäen ajattelun punaisena lankana on ajatus yksilönvapauksista ja markkinoiden kyvystä ratkaista ongelmia. Näin teos ilmentää nykyaikana varsin vaikutusvaltaista uusliberalistista ideologiaa. Nykyisin juuri oikeisto onnistuu hallitsemaan yksilönvapauksia koskevaa puhetta, kun taas vasemmisto näyttäytyy monesti ainakin mielikuvien tasolla helposti yksilöä holhoavana ja rajoittavana. Lepomäkeä lukiessa voi syntyä tunne siitä, että juuri kokoomus olisi pienen ihmisen puolella virkavaltaista koneistoa vastaan – tai että ainakin sen pitäisi olla. Lepomäki ei nimittäin kohtele omaa puoluettaan yksinomaan silkkihansikkain, vaan kritisoi sitä välillä varsin ankarastikin.

Lepomäelle keskeinen kritiikin aihe on siinä, ettei kokoomus ole hallituksessakaan pyrkinyt riittävästi liberalisoimaan suomalaista yhteiskuntaa ja erityisesti taloutta sekä työelämää. Kokoomuksen intresseissä ei tunnu olevan Lepomäen haikaileman ”aidon” markkinatalouden vahvistaminen. Sen sijaan kaverikapitalismi jyllää ja hyväveliverkostot kahmivat ansiottomia etuja. Jonkinasteinen pettymys omaan puolueeseen on Lepomäen tekstissä aistittavissa. Tässä pettymyksessä ilmenee mainiolla tavalla se, miten historiallisesti olemassa oleva reaalikapitalismi on monesti paljon likaisempaa kuin idealisoitu kuvaus markkinatalouden toiminnasta. Toisaalta samalla haikailu vapauden ja aidon kilpailun perään on etuoikeuksien ja eturyhmäpolitikoinnin maailmassa eräänlaista utopismia.

Lepomäki arvostelee kirjassaan myös kokoomuksen toimintaa Sipilän hallituksessa. Kuva © Lauri Heikkinen/valtioneuvoston kanslia.

Normien purkamisen edut ja haitat

Lepomäen kirjassa on paljon kehityskelpoisia ajatuksia, joiden avulla suomalaista yhteiskuntaa voisi varmasti viedä nykyistä parempaan suuntaan. Talouden liberalisointi voi tiettyyn rajaan asti olla hyväkin asia samoin kuin tarpeettoman sääntelyn purkaminenkin. Lepomäki ottaa erääksi esimerkiksi ravintola-alan: Pikkutarkkaa sääntelyä saattaa olla liikaa siihen nähden, että pääsääntöisesti ihmiset kykenevät toimimaan turvallisuusnäkökulmat huomioiden. Liialliset normit lisäävät kustannuksia ja vaikeuttavat yritteliäisyyttä. Lepomäki on oikeassa korostaessaan sitä, että turhasta sääntelystä on syytä päästä eroon. Sääntelyn kalibrointi oikealle tasolle vain on uskomattoman vaikea projekti. Se vaatii laajaa empiiristä tutkimustyötä normien ja ilmiöiden välisistä vaikutussuhteista. Näitä päätöksiä ei voi tehdä yksinomaan tunnepohjalta. Moni haluaisi esimerkiksi liikenteeseen nollatoleranssin alkoholinkäytölle, vaikka käytännössä suurin osa vakavista onnettomuuksista sattuu kuljettajille, joiden humalatila ylittää törkeän rattijuopumuksen rajan.

Toisaalta sääntelyn vähentämisellä voi myös olla omat kustannuksensa. Esimerkiksi se, miten paljon Suomessa kiinnitetään huomiota elintarviketurvallisuuteen, voi tuntua perusteettomalta. Tämän ”normiviidakon” puuttuminen voisi silti olla ikävämpi vaihtoehto. Maalaisjärjellä ajateltunakin on varsin selvää, että jos esimerkiksi Lepomäen esille nostaman ravintolapäivän edustama sääntelyn puute vallitsisi joka päivä, ruokamyrkytykset lisääntyisivät. Muutos elintarvikehygienian tasossa ei välttämättä vaikuttaisi kuin osaan ihmisistä, mutta väestötasolla muutos voisi silti olla merkittävä. Sairauspoissaolot lisääntyisivät ja töistä saattaisi päästä useammin pois jo pian lounaan jälkeen. Vaikka ajatuksena norminpurkutalkoot voivat tuntua vietteleviltä, on niissä helppoa mennä liian pitkälle.

Helsinkiläinen kaupunkiviljelypuisto Kääntöpöytä ravintolapäivänä 2011. Kuva: Maria Nordlund / dodo.org 2011, Flickr.

Yksilö ja hänen perustilinsä

Nykyinen keskustavetoinen hallitus ylpeilee norminpurkutalkoilla, mutta esimerkiksi työttömien kohdalla norminpurku ei jostain syystä ole oikein onnistunut. Pikemminkin valvontaa ja velvollisuuksia on viime vuosina lisätty yhdyskuntataloudellisista kustannuksista välittämättä. Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa lukea Lepomäen varsin liberaaleja ajatuksia aiheesta. Lepomäen oma versio perustulosta, jokaiselle kansalaiselle korvamerkitty perustili, varmasti lisäisi tukijärjestelmän joustavuutta nykyiseen verrattuna. Toisaalta samalla perustili vahvistaisi juuri sellaista yksilösubjektiviteettia, jota uusliberalistinen kapitalismi edellyttää. Perustilin myötä kansalaisesta tulisi talouslaskentaan aiempaa vakavammin suhtautuva yksilö, jonka käytös mukautuisi lähemmäs talousteorian otaksumaa omaa etuaan maksimoivaa rationaalista yksilöä. Kriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna perustilin keskeinen ongelma onkin juuri tässä. Voidaan pohtia, onko mielekästä uudistaa sosiaaliturvaa sellaiseen suuntaan, joka entisestään vahvistaisi jo nykyisin hegemonisen markkinaideologian valtaa ja ikään kuin painostaisi ihmisiä omaksumaan tietyn ekonomistisen rationaliteetin.

Toisaalta tällä hetkellä Suomessa konservatiivit sekä vasemmalla että oikealla vastustavat perustuloa. Sosialidemokratian näkökulmasta perustulon pelätään johtavan työehtojen polkemiseen ja ammattiyhdistysliikkeen vallan heikkenemiseen. Konservatiivinen oikeisto taas kammoksuu perustuloa siksi, että se murentaa käsitystä jokaisen kansalaisen velvollisuudesta tienata itse oma elantonsa. Vaikka perustulo on monien taloustieteilijöiden mukaan tehokkain tapa järjestää sosiaaliturva, kohtaa se Suomessa niin paljon poliittista vastustusta, ettei se liene lähivuosina kovin realistinen sosiaalipoliittinen uudistus. Tällä hetkellä näyttää olevan meneillään paternalistisen holhoava siirtymä kohti osallistumistuloa.

Köyhyyden naturalistinen tulkinta

Köyhyyden ja työttömyyden analysoinnissa Lepomäki liikkuu melko pinnallisella tasolla. Lepomäen edustamassa diskurssissa yhteiskunnallisesti tuotetut ongelmat naturalisoidaan. Thatcherilaisen mallin mukaisesti yhteiskunta koostuu luokkien ja instituutioiden sijasta pikemminkin atomistisista yksilöistä, joista kukin tavoittelee kykyjensä mukaan omaa parastaan. Samalla kapitalistisen tuotantoprosessin synnyttämä tulonjako nähdään luonnollisena seurauksena ihmisten yksilöllisistä eroista kyvykkyydessä ja ahkeruudessa. Nämä taas palautuvat lopulta biologisiin eroihin. Samalla ne historialliset prosessit, jotka kasvattavat tuloeroja, nähdään luonnonvoimaisina. Niille ei oikein voi mitään, vaan ainoaksi ratkaisuksi jää muokata yhteiskuntaa sellaiseksi, että se nykyistä paremmin mukautuu kansainvälisten markkinoiden vaatimuksiin. Lepomäelle esimerkiksi keskiluokkaisten työtehtävien väheneminen on asia, jolle ei voida tehdä oikein mitään. Tällaisessa diskurssissa unohtuu, että myös talous on ihmisten toiminnan tuotetta ja siten olemuksellisesti kontingentti ilmiö. Köyhyyskään ei ole mikään luonnontila vaan seurausta työnjaosta, yksityisomaisuudesta ja markkinoista. Adam Smithin ajoista alkaen on myös painotettu köyhyyden luonnetta suhteellisena ilmiönä: Köyhyys on osattomuutta yhteiskunnassa normaalina pidetystä elintasosta.

Hyvinvointivaltion kehitystä kuvatessaan Lepomäki vetää mutkia hieman suoriksi esittäessään, että hyvinvointivaltio olisi syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka ’hyvinvointivaltio’ terminä yleistyi vasta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, ovat ne sosiaalipoliittiset tavoitteet, joihin hyvinvointivaltion käsitteellä viittaamme, vanhempaa perua. Hyvinvointivaltion rakentaminen aloitettiin Euroopassa jo 1900-luvun alkupuolella, Saksassa tunnetusti jo 1800-luvulla Otto von Bismarckin aikana. Näin ollen Lepomäen väite siitä, että Ruotsin menestyksekkäimmät yritykset olisi perustettu aikana ennen hyvinvointivaltiota, on jossain määrin ongelmallinen. Esimerkiksi kun Ikea perustettiin Ruotsissa vuonna 1943, oli hyvinvointivaltion rakentaminen jo hyvällä mallilla. Toisaalta tästä väitteleminen on lillukanvarsiin takertumista, koska koko argumentti rakentuu puolin ja toisin eräänlaiselle post hoc ergo propter hoc -argumentaatiovirheen pyörittelylle. Sanottakoon silti, että Suomessa nopeimman talouskasvun aikaa oli ajanjakso 1940-luvulta 1970-luvulle, jolloin bruttokansantuote nelinkertaistui samaan aikaan kun hyvinvointivaltiota rakennettiin. Sittemmin kasvu on ollut hitaampaa, mutta myös hyvinvointivaltioprojektiin on suhtauduttu kielteisemmin.

Minkä seurausta työttömyys ja köyhyys ovat? Mikä on hyvinvointivaltion arvo? Työttömien murrostorstain mielenosoitus Helsingissä 4.11.1993. Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Sivistys markkinoiden puristuksessa

Yliopistoyhteisöön kuuluvia luultavasti kiinnostavat ainakin jonkin verran Lepomäen korkeakoulu- ja tiedepoliittiset näkemykset, joten käsittelen niitä seuraavaksi tarkemmin. Lepomäen edustamassa markkinalogiikkaan pohjaavassa ajattelussa koulutus nähdään ensisijaisesti taloudellisena investointina. Sivistystä ei siis nähdä niinkään itseisarvona, vaan ensisijaisesti keinona parantaa yksilön tulevaa työmarkkina-arvoa. Tämän ajattelutavan perusongelmana on, että kun opiskelu ymmärretään tällä tavoin, unohtuu että yliopisto-opinnoissa on ainakin ihmistieteiden alalla kysymyksessä myös vakava yritys kasvaa kansalaisena ja ihmisenä. Tästä humanistisemmasta näkökulmasta ylipistokoulutuksella on arvoa, vaikka se ei aina johtaisikaan korkeampaan tulotasoon tai välttämättä edes työllistymiseen. Harmi vain, että kriittiseen ajatteluun kykenevien kansalaisten kasvattaminen ei erityisemmin taida olla minkään poliittisen suuntauksen intresseissä.

Lepomäki esittää merkittäviä muutoksia korkeakoulujen toimintaan. Ensinnäkin opiskelijoista huomattavasti nykyistä pienempi osa jatkaisi maisteriopintoihin. Suurin osa siirtyisi työmarkkinoille alemman korkeakoulututkinnon tarjoamilla eväillä. Ehdotus ei välttämättä ole niin huono kuin miltä se kuulostaa. Ensinnäkin tämä malli todella pidentäisi työuria. Lisäksi se poistaisi käytännöllisemmin suuntautuneilta korkeakouluopiskelijoilta velvoitteen tutustua tutkimuksen tekoon gradun muodossa. Gradujen tasokin voisi nousta, jos maisteriopintoihin jatkaisivat vain innokkaimmat. Samalla ohjaajien resurssit kohdistuisivat motivoituneimpien ja innokkaimpien opiskelijoiden ohjaamiseen.

Opiskelijoita vappuaattona Helsingissä 2016. Kuva: Ninaras, Wikimedia Commons.

Toisaalta alemman korkeakoulututkinnon työmarkkina-arvon lisääminen on sellainen asia, jossa juuri työnantajapuolen pitäisi tulla vastaan. Nykyään monissa tehtävissä edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa, vaikka työtehtävien sisällön kannalta se ei välttämättä olisi perusteltua. Kuten Lepomäki itsekin toteaa, koulutus on erottelumekanismi, joka indikoi yksilön kyvykkyyttä. Jos tämän erottelumekanismin voisi tuottaa kolmen vuoden opinnoilla viiden vuoden opintojen sijasta, niin eikö se oikeastaan olisi kaikkien kannalta parempi? Mutta miten työantajapuoli saataisiin muuttamaan vakiintuneita pelisääntöjä? Jotta Lepomäen ehdottama järjestelmä toimisi, pitäisi sekä yksityisen että julkisen sektorin madaltaa omia rekrytointikäytäntöjään. Miten tämä tapahtuisi? Lepomäki ei tunnu tarjoavan tähän uskottavaa vastausta. Viittaaminen muualle maailmaan, jossa käytännöt ovat historiallisesti vakiintuneet toisenlaisiksi, ei riitä. Selvää kuitenkin on, että jos alemmalla korkeakoulututkinnolla työllistyisi nykyistä paremmin, maisterintutkinnon suorittaisivat vain ne, joilla on suurempi halu tutkimuksen tekoa kohtaan. Niille opiskelijoille, joille korkeakoulutus on pelkkä pääsylippu työelämään, Lepomäen ehdottama malli voisi olla varsin mieluisa.

Koulutus hyödykkeenä

Lepomäki ehdottaa myös lukukausimaksuja maisteri- ja tohtoriopintoihin. Tämä heijastaa markkinaideologialle ominaista tapaa käsitteellistää koulutus yksilön ostamaksi palveluksi ja investoinniksi, josta kuuluukin maksaa. Vaihtoehtoinen näkökulma, jossa opiskelu nähdään koulutettua työvoimaa tuottavana yhteiskunnallisesti välttämättömänä työnä, jää paitsioon. Koulutuksen näkeminen ostettavana hyödykkeenä tai sijoituksena mystifioi sen, että yliopistossa opiskelija itse tekee suurimman työn. Erityisen ongelmallista yliopistojen lukukausimaksut olisivat jatko-opiskelijoille. Jatko-opiskelu on suureksi osaksi ihan oikean tutkimustyön tekoa. Olisi outoa, jos tutkimustyön tekemisestä joutuisi vielä erikseen maksamaan. Apurahojen varassa olevien tutkijoiden asema on jo nykyisellään varsin heikko.

Lepomäen esittämä ajatus suomalaisen korkeakouluverkoston turhien rönsyjen poistamisesta vaikuttaa jossain määrin perusteettomalta jo puhtaan tilastollisten faktojen valossa. Suomalaisia on maailman ihmisistä alle promille. Jos tällä väkimäärällä edes yksi suomalaisyliopisto on maailman sadan parhaan yliopiston listalla, on saavutus itse asiassa todella hyvä. Jos suurin osa pääsee tuhannen parhaan listalle, sijoitus on erinomainen. Mieleen tulee jopa niin kerettiläinen ajatus, että kenties yliopistojen määrää ja rahoitusta olisi syytä lisätä, kun Suomen yliopistojen sijoitukset kansainvälisessä vertailussa ovat olosuhteet huomioiden niin hyviä. Lepomäen mielestä ne ovat jostain arvoitukselliseksi jäävästä syystä huonoja.

Helsingin yliopiston promootiokulkue 1950. Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Työmarkkinauudistuksen voittajat ja häviäjät

Vapauden voittoa lukiessani sain käsityksen, että Lepomäelle itselleen kirjan tärkein teema on suomalaisten työmarkkinoiden uudistaminen. Lepomäen mukaan työmarkkinat olisi vapautettava työehtosopimusten yleissitovuudesta, sillä liiallinen säätely heikentää talouden toimintaedellytyksiä ja yksilön mahdollisuuksia parantaa asemaansa. Oikeistoliberalismin mukaan työmarkkinoiden vapauttaminen olisi hyödyllistä niille ihmisille, joilta löytyy haluja ja ahkeruutta oman tilanteensa parantamiseksi. Lepomäki tuo mielenkiintoisella tavalla esille myös sen, miten työmarkkinoiden nykyisestä sääntelystä hyötyvät johtavassa markkina-asemassa olevat firmat, sillä sääntely vähentää kilpailua. Lepomäen mukaan pienemmillä firmoilla voisi olla vakiintunutta markkinaa horjuttavaa innovatiivisuutta, mutta ei välttämättä resursseja työntekijöiden palkkaamiseen työehtosopimusten mukaisilla palkoilla.

Lepomäki tuntuu kantavan huolta erityisesti asiantuntijoiden mahdollisuuksista neuvotella työehdoistaan itsenäisesti. Onkin varmasti totta, että joidenkin alojen asiantuntijoilla voisi olla riittävän hyvä työmarkkina-asema työehdoista sopimiseen myös ilman työehtosopimusten tarjoamaa selkänojaa. Hyvän työmarkkina-aseman omaaville ihmisille nykyistä vapaammat mahdollisuudet työehdoista sopimiseen voisivat olla hyödyksi. Toisaalta matalapalkka-alojen työntekijöille työmarkkinoiden vapauttamisen seuraukset voisivat olla varsin ankeita. Esimerkiksi vähittäiskaupan alalla monien toimeentulo on käytännössä kiinni erilaisista työehtosopimusten mukaisista lisistä, joita ilta- ja viikonlopputyöstä saa.

Työehtosopimuksia sovelletaan valtakunnallisesti, mikä Lepomäen mukaan heikentää syrjäseutujen kilpailuedellytyksiä taajamiin nähden. Lepomäen logiikan mukaan syrjäseutujen ihmisille voisi maksaa pienempää palkkaa, koska elinkustannukset ovat syrjäseuduilla pienempiä. Ilkeämielinen voisi todeta, että Lepomäen aluepolitiikan seurauksena matalapalkka-alojen työntekijät pääsisivät ympäri maata nauttimaan yhtä suurista toimeentulovaikeuksista kuin pääkaupunkiseudulla, jossa pienipalkkaisen työntekijän palkasta leijonanosa kuluu vuokraan. Jos Lepomäen ajatuksia työmarkkinoiden vapauttamisesta tulkitsee suopeuden periaatteesta käsin eli olettamatta, että kirjoittajalla olisi jonkinlainen ketunhäntä kainalossa, tulee mieleen, että kyse on vain erilaisten elämismaailmojen erosta. Lepomäen eletty elämä hyväpalkkaisena ekonomistina lontoolaisessa pankissa on hyvin kaukana suomalaisen pienituloisen arjesta. Ihmiset tapaavat usein ajatella asioita omalta kannaltaan.

Kritiikin kärki on terävä, mutta pohjaa ideologisiin oletuksiin

Vapauden voitto jättää lukukokemuksena ristiriitaisen olon. Kirja sisältää runsaasti purevaa kritiikkiä suomalaisen nyky-yhteiskunnan toimintatapoja ja vallitsevia käytäntöjä kohtaan. Samalla monet Lepomäen tarjoamat kehitysideat ovat varsin hyvin argumentoituja. Lepomäen tavoittelema yhteiskunta, jossa markkinatalous toimisi nykyistä avoimemmin ja rehdimmin, ja jossa yksilöillä olisi nykyistä vapaammat mahdollisuudet tavoitella onneaan, voi tuntua kehitykseltä nykymenoon nähden. Siksi Lepomäen sanoma varmasti vetoaa moniin. Toisaalta samalla tuo sanoma rakentuu pohjimmiltaan ideologiselle oletukselle kapitalistisen talouden luonnollisuudesta ja kyseenalaistamattomudesta. Näin teos omalta osaltaan ylläpitää vallitsevaa hegemonista ideologiaa ja auttaa muokkaamaan yksilöitä tiettyyn suuntaan. Samalla ne tarinat, joita kerromme, vaikuttavat siihen, millaisia olemme.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *