Ympäristön tilasta tulee harvemmin lukeneeksi positiivisia uutisia tai optimistisia tulevaisuuden visioita. Tätä kuitenkin luvataan Seppo Turusen teoksessa Luonto ihmisen aikakaudella. Takakannen mukaan teos on optimistinen tietokirja luonnon ja ihmisen yhteiselosta. Valitettavasti erityiset ilonaiheet jäävät varsin vähäisiksi ja lopulta käteen jää pessimismi tulevaisuudesta kuten ympäristöä käsittelevistä teoksista yleensä. Ehkä tämä kertoo jotain huolestuttavaa luonnon tilasta.

Saattaa olla, että tämän optimistisempaa tietokirjaa luonnosta ei rehellinen tutkija voi kirjoittaa. Teoksen kirjoittaja dosentti Seppo Turunen on Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja ja toiminut pitkään Helsingin yliopistossa eläinfysiologian opettajana. Turunen on kirjoittanut useita luonto- ja eläinaiheisia tietokirjoja, joista Luonto ihmisen aikakaudella on viimeisin.

Teos alkaa lupaavasti kuvauksella kaupunkiluonnon monimuotoisuudesta ja sen tulevaisuuden potentiaalista. Kiihtyvän kaupungistumisen mahdollisuudet luonnolle ovatkin keskeisin positiivinen viesti, joka teoksella on annettavana. Hyvin nopeasti siirrytään kuitenkin käsittelemään ilmastonmuutosta, josta Turunenkaan ei juuri löydä ilonaiheita.

Itseasiassa teoksen rakenteen logiikka on hieman epäselvä. Teos jakaantuu eri teemojen käsittelyyn, mutta ilman selkeää jatkuvuutta tai järjestystä. Osiot eivät myöskään ole tasoltaan yhdenvertaisia. Selkeästi heikompia ovat ilmastonmuutosta, energiakriisiä ja ihmisen biologiaa käsittelevät osiot. Tämä johtuu lähinnä siitä, että näitä aiheita on käsitelty muualla niin paljon, että Turusella ei näistä oikeastaan ole paljoa uutta sanottavaa. Näissä osiossa Turusen oma ääni jää vähäiseksi ja ne ovat myös selkeästi pessimistisimpiä osioita.

Sen sijaan käsiteltäessä esimerkiksi kaupunkiluontoa, biodiversiteettiä, vieraslajeja tai sienien merkitystä luonnossa Turunen on omalla maaperällään. Nämä osiot ovatkin teoksen ydin ja oikeastaan lähimpänä sitä, mitä takakannessa luvataan. Luonnon monimuotoisuuteen liittyvät teemat eivät tietenkään ole erityisen uusia juttuja, mutta Turusen näkemykset eroavat monin paikoin kiinnostavasti perinteisestä luonnonsuojelusta ja siitä tyylistä, jolla näitä asioita yleensä käsitellään. Näitä Turusen näkemyksiä voisi pienellä varauksella kutsua jopa optimistisiksi.

Kaupunkiluonnon suuri merkitys

Kaupunkiluonto on Turusen mukaan rikkaampi kuin usein luullaan ja sillä on myös potentiaalia tulla merkittäväksi luontosuhteen ylläpitäjäksi ihmisille, jolloin harvalukuiset ikimetsät voidaan jättää siinäkin suhteessa rauhaan. Tyhjentyvä maaseutu ja tehostuva maatalous myös vapauttaa tilaa luonnolle kaupunkien ulkopuolella. Itsestään tämä ei kuitenkaan tapahdu vaan vaatii Turusen mukaan onnistunutta kaupunkisuunnittelua ja kaupunkipolitiikkaa. Betonihelvetissä ei ole kivaa ihmisellä eikä luonnolla. Suomen kaupungistumisesta Turusella ei tässä suhteessa ole erityisen hyvää sanottavaa. Täällä kaupungistuminen on ollut hidasta ja päämäärätiedotonta, eikä sen mahdollisuuksia ole hyödynnetty järjestelmällisesti. Turusen mukaan koko kaupungin käsite on Suomessa epämääräinen. Kun katsoo, minkä kokoisia ja näköisiä Suomen kaupungit keskimäärin ovat, tästä on vaikea olla hänen kanssaan erimieltä.

Kaupunkiluonnon aliarvostukseen liittyy myös Turusen kritiikki suomalaiselle luonnonsuojelulle, joka korostaa koskematonta luontoa kulttuuriympäristöjen kustannuksella. Ensinnäkin koskematon luonto on Turusen mukaan lähinnä romanttinen mielikuva ja sen suojeleminen on todellisuudessa useimmiten ihmisen muokkaaman ympäristön suojelua. Toiseksi ihmisen muovaama kulttuurimaisema esimerkiksi maaseudulla on tärkeä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjä. Ruotsissa perinteisen maalaismaiseman suojelu on Turusen mukaan otettu huomioon Suomea paremmin. Tämä ei varmaan tullut kenellekään yllätyksenä.

Vieraslajit ja ”pysäytetyn hetken ajattelu”

Kaupungistuminen liittyy myös paljon puhuttuun vieraislajien kysymykseen, joka on toinen keskeinen teema teoksessa. Kaupunkien erityiset olosuhteet houkuttelevat kokoajan uusia lajeja, jotka eivät kuitenkaan kaikki ole yhtä toivottuja. Laajempi ongelma on globaalin kaupankäynnin ja liikkumisen mahdollistamana lajien nopea leviäminen, joista Tyynenmeren saaret ovat oppikirjaesimerkkejä.

Turusen kanta vieraslajeihin on kuitenkin monisyisempi kuin perinteisen luonnonsuojelun. Hän viittaa ekologi Mark Davisiin, jonka mukaan alkuperäisyys ei ole luonnossa mikään erityinen suojeltava asia, eivätkä niin sanotut vieraslajit aiheuta niin suurta vaikutusta luontoon, kuin perinteisesti on ajateltu. Turunen viittaa myös luonnonsuojelussa yleiseen, mutta ongelmalliseen ”pysäytetyn hetken ajatteluun”, jonka mukaan nykyinen luonto olisi säilytettävä sellaisenaan tulevaisuuteen.

Turunen ei kokonaan kiistä vieraslajien ongelmaa, eikä vastusta niitä vastaan tehtyjä toimenpiteitä. Hän kuitenkin tuo esiin lukuisia esimerkkejä, joissa taistelu vieraslajeja vastaan on joko köyhdyttänyt luontoa entisestään, tai saanut aikaan loputtomalta tuntuvan kierteen eri lajien sääntelyssä. Turunen toteaakin, että on useimmiten väärin nähdä ongelmana yksittäinen laji, joka kaiken lisäksi on todennäköisesti autuaan tietämätön rikoksestaan. Perustavana ongelmana on sen sijaan yleensä ihmisen toiminta, joka muovaa olosuhteita tiettyjen lajien eduksi ja mahdollistaa niiden leviämisen.

Toimet vieraslajien ongelmaa vastaan pitäisi kohdistaa siis ihmisen toiminnan muuttamiseen, eikä pelkästään yksittäisen lajin sääntelyyn. Joissain tapauksessa tämä tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Esimerkiksi globaalin laivaliikenteen mukana leviäviä lajeja, kuten vaeltajamuurahaisia, on Turusen mukaan todennäköisesti alistuttava pitämään osana antroposeenin luonnon monimuotoisuutta. Hän myöntää myös, että tämänkaltaisella luonnon muuttumista korostavalla tiellä on vaarana päätyä välinpitämättömyyteen.

Turunen pitää nykyisessä luonnonsuojelussa ja luontosuhteessa ongelmallisena myös ihmisten suurta kiinnostusta harvinaisia ja esteettisesti miellyttäviä lajeja kohtaan, mikä tapahtuu yleisien ja mitäänsanomattomien lajien kustannuksella. Hyvin menestyviä lajeja, kuten voikukkaa tai varista arvostetaan Turusen mukaan todennäköisesti vähiten, vaikka juuri ne ovat ekosysteemin perusta. Hän ei itse tähän sorru, sillä teoksessa on pitkät ja mielenkiintoiset osiot sienten, bakteerien ja kovakuoriaisten hiljaisesta puurtamisesta kaiken elollisen perustana. Ongelmat antibioottien, homesienten ja maaperän tuhoutumisen kanssa pakottavat kuitenkin meidät kiinnostumaan tulevaisuudessa enemmän myös tästä epämiellyttävästä joukosta.

Yhteenvetona voisi todeta, että Luonto ihmisen aikakaudella on hyvä tietokirja, mutta optimistiseksi en sitä sanoisi. Esimerkiksi luku Maapallon musta aukko, joka käsittelee ihmiskunnan ja sen lemmikkien kyltymättömän nälän tuhoisaa vaikutusta luonnolle, jättää lukijan melkoisen masentaviin tunnelmiin. Tätä ei tietenkään voi lukea teokselle viaksi. Lähinnä takakantta voisi syyttää harhaanjohtamisesta. Turunen käsittelee vakavia ympäristöongelmia kuitenkin ilman kiihkoa, paasausta tai syyttelyä, minkä voi katsoa suureksi ansioksi.

Teoksen heikkoutena on mielestäni sen pyrkimys kattaa paljon erilaisia teemoja, jotka eivät kaikki liity selkeästi toisiinsa ja joista kirjoittajalla ei ole yhtä paljon omia näkemyksiä annettavana. Esimerkiksi luvut ilmastonmuutoksesta, luonnonvaroista, ravitsemuksesta ja geeneistä jäävät hieman pinnallisiksi, eivätkä juurikaan tarjoa uutta paljon käsitellyistä aiheista. Jos joku kuitenkin on onnistunut jotenkin välttämään nämä aiheet, on Turusen kirja hyvä tapa aloittaa niihin perehtyminen. Parhaimmillaan teos tarjoaa paljon pohdittavaa lähiluonnon merkityksestä ja ihmisten mahdollisuudesta lähestyä luontoa muuallakin kuin jylhissä aarniometsissä ja erämaissa.