Valitettavan ajankohtainen köyhyyden tutkimuksen klassikko

Pekkka Haatasen 50 vuotta sitten ilmestynyt tutkimus Suomen maalaisköyhälistöstä on edelleen valitettavan ajankohtainen, sillä köyhyyden kalpea aave ei ole luotamme poistunut. Erityisen hyvin se valottaa 1800-luvun maaseudulla vallinnutta syvää eriarvoisuutta ja siihen johtanutta kehitystä, jonka huipentumana olivat 1860-luvun nälkävuodet.

Haatanen, Pekka: Suomen maalaisköyhälistö - Tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Into, 2017. 365 sivua. ISBN 978-952-264-827-3.

Viime vuonna tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta klassikon asemaan nostetun Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö –teoksen ilmestymisestä. Siinä ajassa luulisi köyhälistö-käsitteen siirtyneen historian hämäriin ”maailman onnellisimmassa maassa”, mutta Helsingin Sanomien (6.1.2019) tuore niukkuuskysely  kertoo toista.

Teoksessa lähdetään liikkeelle 1500-luvun lopulta, kun uudisviljelyn mahdollisuudet alkavat hiipua tilattomilta. 1600-luvun lopun suurten kuolonvuosien myötä monille tilattomille avautuu kuitenkin vielä mahdollisuus päästä talolliseksi. Sota- ja katovuosien 1713–1721 hidastaessa väestömäärän palautumista ennalleen muodostuu maahan työvoimapula, johon vastattiin palkollisääntöjä tiukentamalla. Palveluspakon alaisten harvalukuisten puolustajien joukkoon kuului valistusajattelija Anders Chydenius, joka ei tarkastellut maaseudun palkollisväestön kysymystä yksipuolisesti valtion etujen kannalta, vaan myös alhaaltapäin palkollisten näkökulmasta Chydeniuksen kritiikin kohteena oli tuolloin vallitseva merkantilistinen ajattelutapa, jolla tuntuu olevan nykyäänkin vankka kannattajakuntansa:

”…mitä alhaisemmat olisivat palkat, sitä pienemmät olisivat myös tuotantokustannukset, mikä puolestaan elvyttäisi vientiä ja lisäisi valtion vaurautta. Korkeiden palkkojen arveltiin sen sijaan alentavan työhaluja.” s. 15.

Palveluspakko ja elinkeinovapauden rajoitukset lisäävät kurjuutta

Kirja keskittyy kuitenkin 1800-luvun kehitykseen, jolloin voimakkaan väestönkasvun myötä siirryttiin työvoimapulasta liikaväestöön. Tämä aiheutti ristiriitoja 1700-luvun oloihin muotoutuneen lainsäädännön kanssa:

”Vanha lainsäädäntö ikään kuin aitasi tilattoman väestön niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin synnyintienoilleen, mistä työtä ei löytynyt ja missä sosiaalisen kohoamisen mahdollisuudet olivat tuiki vähäiset.” s. 27.

Elinkeinovapauden rajoitusten vuoksi tilattoman väestön oli jokseenkin aina käännyttävä maanviljelijöiden puoleen työansioita saadakseen. Väestönkasvun vuoksi alkoi kuitenkin lyhyttä viljankorjuuaikaa lukuun ottamatta esiintyä pahenevaa työvoiman ylitarjontaa. Tilaton väestö ei voinut myöskään käyttää runsaita joutoaikojaan hyväkseen käsiteollisuutta harjoittamalla, koska sellaisten tuotteiden myynti oli heiltä kielletty.

Jos hätäleivän pysyvää käyttöä pidetään köyhyyden kriteerinä, olivat 1800-luvun alkupuolella vähintään puolet maalaiskansasta luettavissa köyhälistön piiriin. Liberalismin aika alkoi kuitenkin merkitä tilattomille lisääntyviä mahdollisuuksia: maakauppa sallittiin v. 1859 ja elinkeinoasetukset vuosilta 1868 ja 1879 myönsivät vihdoin jokaiselle oikeuden hankkiutua parhaaksi katsomaansa ammattiin ja elinkeinoon.

Samuli Paulaharju, petäjää nyljetään Taivalkosken Matalaisessa 1917. Männyn jälsi- ja nilakerroksesta tehtiin hätäravinnoksi pettujauhoa, josta leivottiin pettuleipää. Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0

Köyhyyden syyt

1800-luvun nopea väestönkasvu ylläpiti kuitenkin kollektiivista köyhyyttä kautta koko vuosisadan, ja siten myös pohdintaa köyhyyden syistä. Kuten aiemminkin syy nähtiin yleensä köyhissä itsessään. Syiksi katsottiin milloin viinanpoltto ja sen yletön käyttö, milloin taas säästämättömyys ja koreilunhalu, tilattoman väestön kevytmieliset avioliitot tai pelkkä laiskuus, vaikka todellinen syy oli väestönkasvun ja elinmahdollisuuksien nopeuserossa. Työnpuute ja siitä johtuvat seuraukset nähtiin sääty-yhteiskunnassa pelkkänä toisen luokan kansalaisten kelvottomuutena. Köyhäläisyyden huipentumana oli 1867–1868 nälkävuodet, jolloin nälkäkuolema yhdisti Savon loiset, Keski-Suomen kestit sekä Länsi- ja Etelä-Suomen muonamiehet yhdeksi hädänalaisten joukoksi.

Sahaliikkeen vapautuminen (1857 ja 1861), tullijärjestelmän uusiminen (1859), uudet elinkeinoasetukset (1868 ja 1879) sekä liikenneolojen kehittyminen loivat pohjaa tukki- ja sahaliikkeen nousulle 1870-luvulla. Taloudellisen nousun aika oli kuitenkin aluksi tilapäinen, ja 1870-luvun puolivälin taantuman myötä keskustelu köyhäläisyydestä, joka oli ollut vuosikymmenen ajan miltei pysähdyksissä, heräsi uudelleen henkiin. Tällä kertaa syynä köyhtymiseen nähtiin tukkirahojen turmiollisessa vaikutuksessa:

”Liian helppoon” rahan saantiin hakkuu- ja uittotöissä tottuneet rengit ja päiväläiset tulivat haluttomiksi ruokapalkalla isännille talvikausina töitä tekemään, eivätkä mokomat enää tyytyneet siihen asemaan minkä Jumala oli heille hyväksi nähnyt.” s. 88

Raatajia pellolle lähdössä. Pekka, Heikki ja Jooseppi Simonen ja renki Heikki Miettinen. Samuli Paulaharju 1908, Kansatieteen kuvakokoelma, Samuli Paulaharjun kokoelma Museovirasto. CC BY 4.0

Vaikka Suomen teollistuminen lähti liikkeelle 1870-luvulla, voidaan Haatasen mukaan vasta 1890-lukua pitää ensimmäisenä tosiasiallisen muutoksen vuosikymmenenä maalaisköyhälistön kannalta katsottuna, sillä maan väestö kasvoi vuosien 1870 ja 1880 välisenä aikana 292 000 hengellä.

”Maaseudun liikaväestöongelmaan industrialismin murrosvuosikymmenten ensimmäinen aalto siis tuskin toi olennaista helpotusta.” s. 131 Hannes Gebhardin poikkkileikkaustutkimuksessa vuodelta 1901 löytyi maasta vielä 86 000 loisruokakuntaa, joihin kuului n. 200 000 ihmistä.

Muuttoliike Helsinkiin, Viipuriin ja Amerikkaan

Metsätyöläisiä Amerikassa, osa pohjalaisia siirtolaisia, kuva Arthur William Helander, 1910–1929. Historian kuvakokoelma. Museovirasto. CC BY 4.0

Kun maaseudun liikaväestö sitten alkoi purkautumaan, se tapahtui kahta tasaleveää väylää pitkin: ”itäsuomalaiset muuttivat kaupunkeihin, ennen kaikkea Helsinkiin ja Viipuriin, länsi- ja pohjoissuomalaiset taas suuntasivat kulkunsa aina Amerikkaan saakka.” s. 136. Tämäkin herätti vastustusta, joka ilmenee esimerkiksi Kajaanin maanviljelysseuran Ilmari Kiannolta tilaamassa Nälkämaan laulussa sanoin: ”raukat vain menköhöt merten taa”.

Suomen maalaisköyhälistön kannalta ratkaiseva käänne tapahtui, kun keisari allekirjoitti 1905 ns. marraskuun julistuskirjan, jossa hän mm. antoi senaatin tehtäväksi laatia ehdotuksen uudeksi, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaksi valtiopäiväjärjestykseksi. Vaalilain uudistus oli varsin syvällinen, sillä se yhdeksänkertaisti äänioikeutettujen lukumäärän 125 000:sta 1 125 000:een. Sadattuhannet torpparit, mäkitupalaiset ja loiset – vaimoineen sekä 24 vuotta täyttäneet piiat ja rengit muodostivat nyt äänioikeutettujen suurimman ryhmän.

Vuosituhannen vaihtuminen ei vielä tuonut ratkaisua maalaisköyhälistön tilanteeseen. Vuoden 1910 väestötilaston mukaan maassa oli vielä noin 275 000 maanviljelyksessä toimivaa päivätyöläistä perheenjäsenineen joilla ei olut omaa asuntoa. 1900-luvun kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä maata omistavien viljelijöiden lukumäärä moninkertaistuu kun monet vuokraviljelijät siirtyvät omistajiksi. Vuonna 1901 Suomessa oli noin 110 000 yli 0.05 hehtaarin viljelmää, joka oli viljelijänsä omaa, kun 1934 vähintään 0.25 peltohehtaarin tiloja oli jo yli 300 000. Haatanen arveleekin, ”että lainsäätäjät nimenomaisesti pyrkivät maanomistuksen rakennetta muuttamalla varmistumaan siitä, ettei vuoden 1918 kaltainen yhteiskunnallinen repeytyminen enää voisi tulla maaseudulla kysymykseen. Olihan ”itsellisten, loisten ja maatyöläisten” yhdistetty ryhmä muodostanut sentään kymmenennen osan valtiorikosoikeuksissa tuomituista punakaartilaisista.” s. 192.

Jyrkkä rakennemuutos kohti pienviljelyvaltaistumista tapahtui kuitenkin vasta sotien jälkeen, jolloin maanhankintalain nojalla luotiin yli 100 000 uutta tilaa vuoteen 1956 mennessä. Vuoden 1950 maatalouslaskennassa yli puolet kaikista tiloista oli alle viiden peltohehtaarin kääpiötiloja. Haatanen arvioi, että kirjan kirjoittamishetkellä 1960-luvulla Tanskasta tuodun pienviljelyn idean myötä onkin jouduttu ojasta allikkoon:

 ”Suhteellisen liikaväestön ja työttömyyden, alhaisen elintason ja heikon tuottavuuden vanhat ongelmat eivät olekaan maaseudulta kaikonneet, vaan kytkeytyvät nyt pienviljelijän ammattiin…”  s. 223.

Nälkävuoden 1868 pitkänäperjantaina sadalle köyhälle tarjottu päivällinen. Finlaysonin mestari W. Pilkington sai sukulaisiltaan Englannista rahaa ja järjesti pitkänäperjantaina 1868 pihassaan tilausuuden, jossa jaettiin ilmainen ateria noin sadalle puutteenalaiselle. Museokeskus Vapriikki.

Kirjan lopuksi Haatanen viittaa sadan vuoden takaiseen köyhyyden tutkijaan J. W. Rosenborgiin, joka hahmotti aikansa köyhyyden kalweaksi aaweeksi, joka huolimatta kohoavasta hyvinvoinnista ja tapahtuneesta nopeasta kehityksestä kuitenkin ”kohoitteleiksen näkösälle edistystymisestä aiheutuvaa iloa pilaamaan”. Helsingin Sanomien niukkuuskyselyn mukaan, tämä ”aawe” on edelleen luonamme. Siten kirja tarjoaa hyvän historiallisen taustoituksen edelleen vallitsevaan ongelmaan. Erityisen hyvin se valottaa 1800-luvun maaseudulla vallinnutta syvää eriarvoisuutta ja siihen johtanutta kehitystä, jonka huipentumana olivat 1860-luvun nälkävuodet.

Iästään huolimatta teos on tietyssä mielessä suorastaan moderni, sillä humanistisissa tieteissä nykyään yleisen tavan mukaisesti, ”Tarkkaa rajankäyntiä kaunokirjallisen tuotteen ja tutkielman välillä ei ole tehty… s. 8” Liitteenä oleva lyhyt luku kaunokirjallisuuden käyttämisestä tutkimuksessa on pohdintoineen erilaisten lähteiden luotettavuudesta siten edelleen hyvin käyttökelpoinen.

2 kommenttia artikkeliin “Valitettavan ajankohtainen köyhyyden tutkimuksen klassikko

  1. Kiitos hyvästä kirjaesittelystä ajankohtaisesta aiheesta, vaikka köyhyys on aina myös suhteellista. Pieni epätarkkuus tekstissä: ”Vuosituhannen vaihtuminen ei vielä tuonut ratkaisua…” Asiayhteydestä päätellen lienee tarkoitettu vuosisadan vaihtumista.

    1. Kiitos. Köyhyys on kieltämättä aina myös suhteellista, ja osin siksi sen poistuminen tuntuu koko ajan vain siirtyvän. Siten vaikka tekstissä on kieltämättä mainitsemasi ”pilkkuvirhe”, niin siinä on totuuden siemen, siten ettei vuosituhannen vaihtuminen 2000-luvullekaan ole poistanut köyhyyttä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *