Arto Luukkasen uusi tutkimus Suomi hajoavan imperiumin sylissä sisältää mielenkiintoisen otteen aikaisemmin käsittelemättömän lähdemateriaalin käytöstä Venäjä/Neuvostoliitto-tutkimuksessa. Tuo aineisto on peräisin Ukrainan KGB-arkistoista (Sluzhba Bezoposnosti Ukrainy), jotka avautuivat yllättäen ulkomaalaisillekin tutkijoille viitisen vuotta sitten.

Luukkanen on lähimain ensimmäisenä suomalaistutkijana päässyt todellisen aarteen äärelle; kukaan muu ei ole juuri ollut kiinnostunut asiasta. Sitä Luukkanen hieman ihmettelee – ja viittaa vielä vallitseviin suomettumismielialoihin, “tuohiesirippuun”. Kysymys onkin siitä, miten hän tuon aineiston hyödyntää ja millaisiin johtopäätöksiin tulee. Toinen kysymys liittyy suomalaiseen Venäjä-tutkimukseen, jota tekijä selvästi väheksyy. Kuitenkin maailmalla Aleksanteri-instituutin työ ja tutkijat ovat olleet hyvin arvostettuja ja kysyttyjä. Samoin kotimaassamme tuskin löytyy Idäntutkimus-lehden ohella vastaavaa foorumia uusimman Venäjä-tutkimuksen esittelylle.

Venäläisvakoilu ja Suomi

Suomi hajoavan imperiumin sylissä -teoksen aikaperspektiivi käsittää pääosin Neuvosto-Ukrainan viimeiset vuodet Mihail Gorbatshovin perestroika- ja glasnost politiikan aikana 1985–1991. Ukraina oli alkuvaiheessa paljolti sivussa Gorbatshovin uudistuksilta, mutta lisääntyvässä määrin juuri paikallinen KGB oli huolissaan kansalaisten kasvavasta tyytymättömyydestä, protestiliikehdinnästä ja nationalistisista virtauksista noina vuosina. Tämä heijastuu nimenomaan KGB:n raporteissa, jotka ovat kirjan keskiössä.

Myös puolueen sisällä Ukrainassa alkoi yllättäen kasvaa kansallismielinenkin siipi, Leonid Kravtsukin tultua johtoon ja irtaantumisen Moskovasta alkaessa. Ukrainassa tilanne muistutti aluksi hieman itäistä Saksaa, missä ei myöskään uskottu Gorbatshovin menevän kovinkaan pitkälle avoimuus-aatteineen. Toisin kävi, koko Neuvostoliitto hajosi.

Mutta mutta… tuo Luukkasen myllyttämä salainen KGB-aineisto ei oikeastaan koske lainkaan Suomea ja siksi uutuusteoksen nimikin on vähän kyseenlainen. Kirjan viimeiset sata sivua käsittelevät maatamme aika tavalla spekulatiivisesti, muihin lähteisiin turvautuen.

Luukkanen pohtii venäläisvakoilun roolia Suomessa ja tekee hieman vertailuakin siitä, millaisessa asemassa Ukrainan ja Suomen kaltaiset keskeiset raja- ja reunamaat ovat olleet Venäjän ja erityisesti Neuvostoliiton historian aikana. Tekstistä ja esimerkkitapauksista päätellen venäläisvakoilu maassamme on ollut lähinnä lastenleikkiä ja täysin toisarvoisten “valtiosalaisuuksien” selvittelyä.

Herää kysymys lähteistä, lähdemateriaalin läpikäymisen ylimalkaisuudesta – tai todellisista vaikeuksista päästä laajemmin Moskovassa oleviin KGB:n/FSB:n arkistoihin, mikä lienee tässä yhteydessä olennaisin ongelma. Ukrainan kohdalla Luukkanen ”koukkaakin” osaavasti Kiovan kautta, mutta saattaa yleistää arvioitaan hieman liikaakin.

Voisi todeta senkin, että Ukrainan ja Kiovan KGB-materiaalin julkitulo on melko harvinaista maailman mitassa. Ei löydy äkkiseltään valtiota, joka avaisi lähihistoriansa “erittäin salainen” -aineistot noin vain ulkomaalaistenkin käyttöön. Siinä mielessä Putinin Venäjän tai Niinistön Suomen käytännöt eivät ole mitään outoja poikkeuksia.