Vanajan kirkon keskiaikainen alttarikaappi on varmasti rakas esine niille kahdelle Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan palvelijalle, jotka ovat ryhtyneet vaativaan puuhaan ja tehneet kaapista kirjan Vanajan alttarikaappi: Keskiajan estetiikkaa ja kristinuskon mysteerejä. Tekijät ovat seurakunnan varhaisnuorisotyöstä vastaava pastori Terho Asikainen sekä kanttori Ismo Savimäki. Asikainen on kirjoittanut tekstin ja Savimäki on valokuvannut kaapin kaikkine yksityiskohtineen. Yhdessä miehet ovat saaneet aikaan vaikuttavan kauniin kirjan, jolla on myös henkistä ja hengellistä annettavaa.

Alankomaiset alttarikaapit

Teoksen alussa Asikainen esittelee keskiaikaisia veistokuvin koristettuja alttarikaappeja, joita valmistettiin suuria määriä 1380-luvulta 1500-luvun puoliväliin Flanderissa, nykyisen Belgian alueella. Siellä Antwerpen ja Bryssel olivat tärkeimmät alttarikaappien valmistuskeskukset. Tilaustöiden lisäksi kaupungeissa valmistettiin paljon vapailla markkinoilla myytäviä kaappeja, joiden standardoitu kuvavalikoima vastasi mahdollisimman monien ostajien toiveita. Kristuksen lapsuus- ja kärsimyskertomukset olivat näissä kaapeissa tavallisia aiheita. Veistokset maalattiin alkujaan kirkkain värein, ja kaapeissa käytettiin myös paljon kultausta.

Peräti 350 flanderilaista kaappia on säilynyt nykypäiviin, ja niitä löytyy mm. Espanjasta, Englannista ja Saksasta. Myös Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin niitä on päätynyt runsaasti. Suomeen, keskiaikaisen Ruotsin reuna-alueelle suurikokoisia kaappeja on rantautunut vain kaksi, brysseliläinen kaappi Vehmaalle ja antwerpeniläinen kaappi Vanajaan. Ne lienevät juuri tuollaisia vapaille markkinoille tarkoitettuja kirkkotaiteen esimerkkejä. Alttarikaappeja vuonna 1936  Kotiseutu-lehdessä esitelleen Riitta Kilven mukaan Vanajan ja Vehmaan kaapit olivat ”alankomaalaisen alttarikaappiteollisuuden tusinatuotteita”, joista puuttuu ”persoonallinen taiteellinen ote, teknillinen hienostus ja taitava veistoksellinen käsittely”. Hän myönsi kuitenkin, että ”sellaisenaankin ne pystyvät johtamaan tarkastelijansa keskiaikaisen taiteen kuvamaailmaan, hartaudessaan miltei naiiviin ja samalla erityisesti alankomaalaisesti väritettyyn, porvarillisen realistiseen uskonnollisuuteen”.

Alttarikaappien tekeminen oli pitkälle erikoistunutta työtä, eikä yksikään kaappi liene alusta loppuun saman henkilön valmistama. Tavallisesti yksi veistäjä nikkaroi kaappien runko-osia, toinen veisti ihmis- ja muita hahmoja, kolmas maalasi niitä ja viides kultasi kaapin eri osia. Usein veistäjätkin erikoistuivat: toiset tekivät kookkaita, toiset pieniä patsaita tai koristeita. Näitä tuotteitaan he myivät alihankkijoina suurille työpajoille. Pakkaamisesta ja kuljetuksesta vastasivat vielä eri miehet. Silti yhden kaapin valmistamisen on arvioitu kestäneen vähintään puoli vuotta. Tekijät olivat ylpeitä tuotteistaan, ja Antwerpenissä Pyhän Luukkaan kiltaan kuuluneet veistäjät ja maalarit leimasivat tuotteensa kaupungin symbolilla, avoimen kämmenen kuvalla. Vanajan kaapissa näitä tunnuksia on useita.

Flanderilaisille alttarikaapeille on tyypillistä kolme osaa, joista keskimmäinen nousee korkeammalle kuin sivuosat. Vielä 1400-luvulla kaappien runko oli suorakulmainen, ikään kuin alapäin käännetty T-kirjain, mutta 1500-luvun alussa muotiin tulivat kaarevat muodot, ns. ogee-kaaret, jollaiset on Vanajan kaapin reunuksissa. Nämä kaartuvat loivan S-kirjaimen muotoisesti ja kohtaavat ylhäällä. Samanlaisia kaaria kuin Vanajan kaapissa on useissa muissakin Pohjoismaiden kaapeissa, esimerkiksi Tanskassa Viborgin kirkon alttarikaapissa, joka muistuttaa rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin paljon Vanajan kaappia, mutta jossa ovat myös ovet tallella. Viborgin siipialttarin kuva kirjassa (kuvannut Jakob Rex) antaa lukijalle mahdollisuuden vertailla kaappeja keskenään ja kuvitella, millainen Vanajan kaappi on alkujaan ollut

Ovet eli siivet olivat alttarikaappien olennainen osa. Ne pidettiin tavallisesti kiinni, mutta pyhinä ja paastopäivinä ne avattiin osin tai kokonaan. Nimenomaan flanderilaisten kaappien oviin maalattiin sekä ulko- että sisäpuolelle kuvia, joiden sisältö vastasi kaapin veistokuvasarjojen esityksiä.  Seurakuntalaisilla on siis ollut katsomista suljetussakin kaapissa. Flanderilaisten alttarikaappien runko-osan päälle lisättiin varsinkin 1500-luvun alussa veistoksia, ja ilmeisesti Vanajan kaapissakin on niitä ollut. Kaappeihin kuului yleensä myös jalusta eli predella, jonka päällä runko-osa lepäsi.

Asikainen esittää kiintoisan tulkinnan, että alttarikaappien lokeroihin sijoitetut kuvat Kristuksen kärsimyshistorian vaiheista liittyvät mysteerinäytelmiin, joita esitettiin markkinoiden ja muiden tapahtumien yhteydessä kirkoissa ja todennäköisesti myös kirkon ulkopuolella toreilla. Näytelmissä oli nimittäin eri näyttämöitä, jotka voitiin erottaa toisistaan kankailla. Niillä voitiin esittää samaan aikaan useitakin kuvaelmia. Vanajan alttarikaapin lokerot ovat ikään kuin sanattomia näytelmiä Jeesuksen elämän tapahtumista. – Itse näen alttarikaapeissa yhtymäkohtia myös keskiaikaisten rukouskirjojen kuvitukseen.

Vanajan alttarikaapin kuva-aiheet ja vaiheet

Vanajan pähkinäpuinen alttarikaappi on peräisin myöhäiskeskiajalta. Rakenteensa ja tyylipiirteidensä ansiosta se on voitu ajoittaa 1515–1520 Antwerpenissä valmistetuksi. Kaapin tekijää/tekijöitä  ei tiedetä, mikä ei kuitenkaan alenna esineen arvoa, sillä vain harvojen muidenkaan keskiaikaisten alttarikaappien tekijät tunnetaan, joskus sentään valmistuksesta vastannut työpaja.

Siinä on kaikkiaan kahdeksan pienoisveistosten täyttämää lokeroa kahdessa kerroksessa: alemmassa on viisi pientä ja ylemmässä kolme suurta kuvaryhmää, jotka esittävät Kristuksen syntymä- ja kärsimyshistoriaa. Alemmissa lokeroissa on kuvattu Marian ilmestys, Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Jeesuksen syntymä, Jeesuksen ympärileikkaus sekä Simeonin ja Jeesus-lapsen kohtaaminen eli esiinkanto temppelissä. Kolmessa ylemmässä lokerossa kuvataan Jeesuksen kärsimyksen vaiheita: ristin kanto, ristiinnaulitseminen ja Kristusta itketään eli surevat kuolleen Vapahtajan ympärillä – lamentatio-sanallehan ei ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta.

Pääkuvaryhmien lisäksi kaapin yläosan suurten lokeroiden reunoille ja yläkulmiin on sijoitettu kymmenen pikku veistosta, joissa kuvataan katolisen kirkon seitsemän sakramenttia sekä Jeesuksen ruoskiminen, kruunaaminen orjantappurakruunulla ja Noli me tangere -aihe. Luterilaisessa kirkossa on kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen, sillä Martin Luther halusi rajata sakramentin käsitteen vain niihin toimituksiin, jotka Jeesus oli Raamatun mukaan asettanut. Mutta katolisessa kirkossa sakramentteja on seitsemän: kaste, konfirmaatio, rippi, avioliittoon vihkiminen, ehtoollinen, viimeinen voitelu eli sairaan voitelu sekä papiksi vihkiminen. Kustakin sakramentista kirjassa on koko sivun suuruinen kuva.

Alttarikaapin suurin kuva esittää ristiinnaulitsemista: se on lähes kaksi kertaa niin korkea kuin sen viereiset kuvat ja lähes neljä kertaa niin korkea kuin pienimmät kuvat. Kun isoimmat ihmishahmot ovat noin 30 sentin korkuisia, päättelin, että koko kaappi olisi melkein kahden metrin levyinen ja päällä seisovine patsaineen on yli kahden metrin korkuinen. Kun tiedustelin pastori Asikaiselta kaapin strategisia mittoja, joita hän ei ole huomannut mainita kirjassa, hän kiirehti ystävällisesti mittaamaan kaapin. Kolehtihaavin varren avulla hän selvitti kirkkonsa aarteen ulottuvuudet: leveys 232 cm ja korkeus 248 cm sekä korkeus Kristus-kuninkaan patsas mukaan lukien 336 cm. Kun vielä jalustakin otetaan mukaan, on koko kaappirakennelma peräti neljä metriä korkea! Ja kun alkuperäiset ovet on avattu, on koko komeus ollut yli neljä ja puoli metriä leveä. Siinä on ollut kansalle ihmettelemistä kerrakseen. Ovia ei kuitenkaan enää ole, eikä niiden maalauksista tiedetä mitään. Sitäkään ei tiedetä, milloin ja mihin ovet ovat kadonneet. Kaapin toisella sivulla säilyneet saranat kuitenkin todistavat, että joskus siivet ovat olleet paikoillaan.

Siivillä on ollut keskeinen merkitys, sillä arkisin ne on pidetty suljettuina, mutta avattu sunnuntaisin ja paastopäivinä, jotta ihmisille avautui ikään kuin ikkuna ikuisuuteen Jeesuksen kautta. Vanajan kaapin ovet lienevät olleet kahteen osaan taittuvat, joten pelkästään kaapin korkean keskiosan veistoskuvaelmat – ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen syntymää esittävine kuvineen – voitiin haluttaessa jättää näkyviin. Suuremmissa ja monimutkaisemmissa kaapeissa oli useampiosaisia ovia, joita availemalla ja taittelemalla saatiin eri kuvia näkyviin. Asikainen näkee avautuvat ovet symbolina myös siihen, että elämän perimmäiset kysymykset voivat avautua meille elämän kuluessa vähitellen. Tärkeät elämänkokemukset voivat olla kokemuksia ovien avautumisesta.

Veistoksista, jotka ovat 1500-luvulla seisoneet kaapin päällä, ei tiedetä mitään, mutta entistämisen jälkeen kaapin huipulle kiinnitettiin entisöijän tekemät kolme patsasta, joita Muinaistieteellinen toimikunta ei ollut alkujaan hyväksynyt: Kristus taivaallisena kuninkaana korkeimmalla – viimeisellä tuomiolla – sekä enkeli hänen kummallakin puolellaan. Enkelit kannattelevat Kristuksen kärsimykseen kuuluvia esineitä, toinen orjantappurakruunua ja kolmea naulaa sekä toinen pylvästä, johon Kristus sidottiin ruoskittavaksi. Kuvat laajentavat alttarikaapin pelastushistoriallista sanomaa viimeiseen tuomioon asti.

Antwerpeniläisen alttarikaapin hankkiminen ja kuljettaminen Vanajaan sekä kaapin varhaisvaiheet kirkossa ovat hämärän peitossa, mutta todennäköisesti siipialttari on seisonut pääalttarilla. Ensimmäinen kirjallinen maininta alttarikaapista on vuodelta 1745 kirkon kalustoluettelossa ja kertoo, että veistokuvat esittävät Kristuksen elämää ympärileikkauksesta hautaamiseen saakka. Vuoden 1778 pitäjänkokous puolestaan totesi kaapista, että ”taitavan maalarin pitäisi sitä puhdistaa ja maalata”. Vuonna 1824 kirkkoherra saarnasi pitäjänkokouksessa tulisesti ”papistisen ajan epäjumalia vastaan”, minkä seurauksena kaikki veistokset päätettiin siirtää pois kirkosta ja alttarikaappi siirrettiin länsilehterin kaiteeseen, jossa se ”vähiten herättää pahennusta”. Kaappia ei näet olisi saatu hajottamatta ovesta ulos. Kun kirkkoa maalattiin valkoiseksi 1869, siveltiin maalilla myös alttarikaappi ja sen kaikki hahmot. Kaikesta huolimatta seurakuntalaiset lienevät kokeneet alttarikaapin omakseen, sillä he eivät halunneet siitä luopua, kun valtion historiallinen museo pyysi sitä kokoelmiinsa 1902. Vanajalaiset pitivät – ja pitävät varmasti nykyisinkin – alttarikaappia ”kirkkoon kuuluvana, sen arvoa kohottavana ja seurakunnalle rakkaana kapineena”. – Niin muuttuvat asenteet aikojen mukana.

Vuonna 1923 Vanajanlinnan silloinen omistaja C. W. Rosenlew lahjoitti 11 000 markkaa kaapin kunnostamiseen, ja tehtävä annettiin Taideteollisen oppilaitoksen opettajalle, itävaltalaiselle Johann Friedlille. Tämä puhdisti kaapin päällemaalauksesta sekä korjasi rikkoutuneet ja täydensi puuttuvat osat. Hän onnistui myös saamaan pieniä jäänteitä alkuperäisestä maalauksesta ja kultauksesta esiin. Kun muutamat alkuperäiset hahmot olivat vuosisatojen kuluessa kadonneet, hän veisti uudet hahmot niiden tilalle. Friedl ahersi työnsä parissa vuosikymmenen, ja kaappi palautettiin kirkkoon syyskuussa 1933. Entisöinnin yhteydessä kaapille tehtiin myös yksinkertainen jalusta, sillä alkuperäistä eikä myöhempääkään predellaa ole säilynyt – jos sitä on edes ollut.

Asikainen viljelee tekstissään sujuvasti taidehistoriallisia ja teologisia termejä. Alan ihmisille ne eivät ole ongelma, mutta maallikkolukijaa termien suomenkieliset vastineet olisivat ilahduttaneet. Kun kirjasta otetaan toinen painos, tekijä voineen huomioida tämän seikan. Loppuviitteet ja kirjallisuusluettelo sekä antwerpeniläisten alttarikaappien luettelo teoksen lopussa osoittavat tekijän huolellisuutta ja tieteellistä suhtautumista kohteeseensa, mutta ne kiinnostavat varmasti maallikoitakin.

Toivon, että Suomen seurakunnista löytyy lisää asikaisia ja savimäkiä, jotka paneutuvat rakkaudella oman kirkkonsa taideaarteisiin ja jakavat tietämyksensä ja näkemyksensä niistä muidenkin kanssa Vanajan alttarikaappia vastaavien teosten muodossa.