Elina Virtanen väitteli Turun yliopistossa tämän vuoden toukokuussa. Kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöstutkimus ei ole kohdehenkilönsä elämäkerta, vaan tutkimuksen kohteena ovat Ruth Munckin omat muistot ja tulkinnat elämänsä kulusta – tämä sanotaan jo väitöskirjan alaotsikossa. Lisäksi Virtanen hakee – ja löytää – vastauksia kysymyksiin, miten ihmisen historiallinen muisti rakentuu, ja kuinka Suomen historiakulttuuri on viime vuosisadalla muuttunut.

Virtanen lähestyy aihettaan Ruth Munckin itsensä tuottaman aineiston avulla. Lähteinä on Munckin kirjeitä, lehtihaastatteluja ja muistelmakirjoituksia eri vuosikymmeniltä sekä vuonna 1934 julkaistu muistelmateos Jääkärien mukana Saksassa. Luonnollisesti tukena on runsas tutkimuskirjallisuus sekä aikalaisaineisto.

Kirja, kuten Ruth Munckin elämäkin, koostuu kolmesta jaksosta. Vuosina 1914–1918 hän työskenteli kollegansa Saara Rampasen kanssa Jääkäripataljoona 27:n sairaanhoitajana Saksan itärintamalla ja sisällissodan aikana valkoisten lääkintähuollossa.

Itsenäistyneessä Suomessa, 1920–1930-luvuilla, hän toimi Lotta Svärdissä, joskaan ei kohonnut järjestön ylimpään johtoon. Toisen maailmansodan aikana hän toimi suomalaisten SS-miesten parissa Saksassa.

Jatkosodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa hän sai tuomion maanpetoksesta. Vankilavuosien jälkeen Munck vetäytyi takaisin kotikartanonsa maille, mutta säilytti sekä valkoiset arvonsa että laajat ystävä- ja tuttavaverkostonsa koko elämänsä ajan.

Muistoissa on monta kerrosta

Pitkähkössä johdantoluvussaan Virtanen selvittää työn tutkimuksellisia ja metodologisia lähtökohtia sekä pohtii henkilöhistoriallisen kirjoittamisen ja muistitiedon käyttämisen haasteita.

Vaikka Munckin kirjoittamat kirjeet, päiväkirjamerkinnät ja muut vastaavat lähteet ovatkin kirjallisia, ne rinnastuvat käytännössä muistitietoon. Samoin lehdissä julkaistut artikkelit – olivatpa ne sitten Munckin itsensä kirjoittamia tai hänen haastatteluihinsa perustuvia – sisältävät tietenkin vain sen, mitä henkilö haluaa itsestään sanoa. Toki toimittajilla on ollut oikeus tuoda artikkeleissaan esiin myös oma näkökantansa, mutta vaikuttaa siltä, että kukaan ei varsinaisesti ole ryhtynyt kiistämään Munckin näkemyksiä elämästään tai väittämään hänen mielipiteitään vastaan.

Johdantoluvussa on esillä myös jääkäriliikkeeseen, Lotta Svärdiin ja suomalaisiin SS-miehiin sekä kaksi- ja kolmekymmenlukujen Suomeen kohdistuva tutkimus, jossa näyttää edelleen olevan melkoisia aukkoja etenkin jääkäriliikkeeseen osallistuneiden naisten ja jatkosodan aikana Saksan rintamalla olleen suomalaisen SS-pataljoonan osalta.

Virtasen pohdinnat siitä, miten ihmisen muistot ovat vähintään kolmikerroksisia – niissä on läsnä mennyt, nykyisyys eli muisteluhetken maailma sekä tulevaisuuden intressit ja odotukset – ovat kiinnostavia. Oman henkilöhistorian ohella muistoissa kuvastuu muistelijaa ympäröinyt ja ympäröivä maailma eli kunkin aikakauden historiallinen, poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen konteksti. Munckin viiteryhmä oli valkoinen ja patrioottinen – silloinkin, kun ympäröivä yhteiskunta oli kallellaan aivan toiseen suuntaan.

”Suurenmoista, sytyttävää aikaa”

Virtasen lähtökohtana on, että muistot kertovat ennen kaikkea siitä, mikä muistelijasta on muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoista. Ruth Munckin kohdalla se oli jääkärien parissa vietetty aika. Vuosikymmenten jälkeenkin hän muisteli noita vuosia elämänsä parhaimpana ja mieleenpainuvimpana aikana: se oli ”suurenmoista, sytyttävää aikaa”.

Ajan tavan mukaan sairaanhoitajia kutsuttiin ”sisariksi” – Munck näyttää pitäneen nimitystä jonkinlaisena kunniamainintana, sillä hän allekirjoitti kirjeitään ”Schwester Ruthina” vielä pitkälti ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Hän piti yhteyksiä jääkäreihin ja kollegaansa Saara Rampaseen. Naiset kirjoittivat toisilleen jatkuvasti ja tapasivatkin aina vanhuusvuosiinsa asti; epäilemättä yhteisiä muistoja riitti eikä niitä etenkään toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa voinut jakaa kovinkaan monen ihmisen kanssa. Munckin arkistosta löytyy myös kirjeitä, joissa entiset jääkärit kiittelevät ja kertovat kuulumisiaan.

Koska kirja ei ole varsinaisesti Ruth Munckin elämäkerta, siitä ei täysin selviä, mitä kaikkea hänen elämäänsä sisältyi 1920–1930-luvuilla. Lyhyt avioliitto saksalaisen upseerin kanssa mainitaan, samoin se, että hänellä oli useita luottamustehtäviä Lotta Svärd -järjestössä. Talvisodan lääkintähuoltoon Munck osallistui Karjalankannaksella, mutta jatkosodan aikana liikkui Saksassa ja Saksan miehittämissä keski-Euroopan maissa avustaen lähinnä suomalaisia SS-miehiä. Tämän aikalaisten silmissä ”toiseksi jääkäriliikkeeksikin” mielletyn pataljoonan jäsenet olivat hänen sydäntään lähellä; myös entiset SS-soturit saivat sodan jälkeen jääkärien ohella kutsuja Munckin kotiin eräänlaisiin epävirallisiin veljesiltoihin.

Maltillinen tulkinta moniäänisestä menneisyydestä

Kirjan nimen kolmas ulottuvuus, maanpetturuus, viittaa jatkosodan jälkeiseen aikaan. Tuolloin Ruth Munck, joka oli Lapin sodan puhjettua matkustanut Saksaan – omien sanojensa mukaan auttamaan sinne saksalaissotilaiden mukana menneitä suomalaisia naisia – ja palannut kotimaahan keväällä 1945, pidätettiin maanpetoksesta epäiltynä.

Tarkemmin sanottuna mahdollinen rikos oli vakoilu Saksan hyväksi, mutta kiistanalaista on, oliko Munck todella vakoilija tai vakoilijoiden värvääjä tai ylipäänsä millään tavalla sekaantunut mihinkään. Hän sai silti neljän vuoden kuritushuonetuomion, josta kuitenkin parin vuoden kuluttua pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Munck, jonka olot Turun lääninvankilassa olivat vähintään kohtuulliset, kirjoitti sieltä kirjeitä ystävilleen ja tuttavilleen.

Virtanen on luonnollisesti käyttänyt myös näitä lähteenään oikeudenkäyntimateriaalien ohella. Hän ei ota kantaa siihen, oliko tuomio oikea vai ei, vaan näyttää lukijalle, miten monimutkainen tuollainen oikeusjuttu oli. Muistaminen ja unohtaminen, asioiden sekoittuminen, oman edun tavoittelu ja erilaiset käsitykset isänmaallisuudesta muodostivat sekavan vyyhden. Sen keskiössä oleva nainen näyttää suhtautuneen asiaan tyynen rauhallisesti: omasta mielestään hän oli syytön ja sillä hyvä.

Jääkäriliikettä, suomalaisten SS-miesten toimintaa ja ennen kaikkea naisten osuutta maanpuolustuksessa ja sodankäynnissä tarkasteleva teos suhtautuu kohteeseensa hienovaraisesti ja maltillisesti. Kuten Virtanen toteaa, Ruth Munckia ja hänen kaltaisiaan vahvasti valkoisiin arvoihin sitoutuneita suomalaisia – olivatpa nämä miehiä tai naisia – on ajankohdasta riippuen sekä ihannoitu että kritisoitu. Tässä teoksessa yksilö asettuu oman aikansa muodostamiin kehyksiin ja väitöskirja muodostaa punnitun puheenvuoron moneen keskusteluun. Valaistusta saavat ainakin Suomen ja Saksan sotienväliset ja jatkosodan aikaiset suhteet, sotienvälisen oikeiston tutkimus sekä suomalainen mielipideilmasto ja historiakulttuuri 1920-luvulta 1970-luvulle.