Värikkäitä tuliaisia 1950-luvun Suomesta

Elokuva- ja valokuvatuotantoyhtiö Aho & Soldanin 1950-luvun värikuvista koottu ja Henrik Meinanderin henkilökohtaisella otteella kirjoitetulla tekstillä varustettu valokuvateos antaa paitsi perustietoa 1950-luvun Suomesta myös loihtii esiin, miltä tuntui elää tuolloin. Kirja sopii hyvin matkamuistoksi Suomesta tai mukaan otettavaksi viemiseksi ulkomaille, sillä tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Teksti ja kuvat kulkevat rinta rinnan ja toinen toisiaan avaten. Silti lukija jää paikoin kaipaamaan tietoja kuvien tarkemmasta sisällöstä sekä niiden kuvaajana kunniapaikalle nostetusta Claire Ahosta.

Meinander, Henrik (teksti), Brofeldt, Jussi (kuvatoimitus, saatesanat, liitteet), Halonen, Tarja (saatesanat), Herlin, Ilkka (loppusanat), Norkko, Joanna (loppusanat), Aho, Juhani (kirjoitelma, 1912), Aho & Soldan (kuvien tekijyys): Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä. Finland i 1950-talets färger. Finland in 1950's colours. Gummerus, 2019. 168 sivua. ISBN 978-951-24-1516-8.

Ennen sotia perustetun elokuva- ja valokuvatuotantoyhtiö Aho & Soldanin kuvaajina toimivat 1950-luvulla Heikki Aho (1895–1961) ja hänen tyttärensä Claire Aho (1925–2015). Vuodesta 1946 lähtien Claire Aho luotsasi yhtiön toimintaa. Käsillä olevan kirjan kuvat on valinnut hänen poikansa Jussi Brofeldt. Jo tämä suhde tuo kirjaan perheeseen ja läheisiin ihmissuhteisiin keskittyvän lähestymistavan.

Saatetekstissään Brofeldt kertoo kuvien valinnasta ja nostaa esiin joitakin äitinsä uran kohokohtia. Hän nivoo Clairen työn osaksi Aho & Soldan -yhtiön 1930-luvulla aloittamaa Suomen dokumentaatiota, johon Claire kasvoi sisään jo pienestä lähtien. Värikuvaus oli jo hänen isänsä Heikki Ahon erityisenä mielenkiinnon kohteena.

Claire Aho (1925-2015) Kuva Heikki Aho. Aho & Soldan.

Presidentti Tarja Halonenkaan ei esiinny saatesanoissaan ensisijaisesti presidentillisessä roolissa vaan muistelee lapsen ja nuoren 1950-luvun kokemuksiaan, toki niitä laajemmin ajan muutoksiin peilaten. Lapsuus ja nuoruus luontuvat hyvin ajan näkökulmaksi, sillä onhan kyseessä suurten ikäluokkien varttumisen aika. Tämän voisi ajatella kutsuvan erityisesti 50-luvulla kasvanutta lukijakuntaa omakohtaisten muistojen tunnusteluun.

Myös historian professori Henrik Meinander omaksuu kuvia rytmittävissä teksteissään tuttavallisen ja ihmisläheisen kerronnan; hän asettuu ikään kuin Claire Ahon kuvien sisään kertomaan näkemästään historioitsijan silmin. Tekstit ja kuvat lomittuvat toisiinsa siten, että ne kuljettavat lukijan aikamatkalle 1950-luvun Suomeen, ja opastekstit saavat havainnoimaan nähtyä uudella tavalla: appelsiini torikauppiaan kojussa ei ole vain kuvaajaa miellyttänyt väriläikkä vaan eksoottisuudessaan kiehtova, vasta vähän aikaa sitten markkinoille tullut tuontihedelmä.

Värikäs 1950-luku

Meinander aloittaa tekstinsä nostamalla esiin 1950-luvun alun käänteitä, jotka vasta varsinaisesti merkitsivät siirtymää rauhan aikaan. Hän sijoittaa Claire Ahon kuvaajana paitsi Ahojen ja Soldanien sukutaustan yhteyteen myös nimenomaan oman aikansa ilmiöiden tallentajaksi, ei menneeseen haikailijaksi. 1950-luvun tunnelmaa luonnehtiva tulevaisuuden usko, vaikka sitä yhä ryydittivät muistot sodan koettelemuksista, oli ehdottomasti värikästä, eteenpäin katsovaa.

Kuva: Claire Aho. Aho & Soldan.

Värikuvaus tekniikkana liittyikin ajan hermolla olemiseen, ja Claire Aho oli kehityksessä mukana. Hänen kuvaamansa matkailuelokuva Suomi – värien maa ilmestyi vuonna 1951, ja seuraavana vuonna hän kuvasi Helsingin olympialaisia yhdysvaltalaiselle Warner-Pathélle. Kuin sivumennen Brofeldt mainitsee johdannossaan, että Aho kuvasi koko 1950-luvun ajan tälle New Yorkissa toimineelle uutistoimistolle – ainoana naisena 400 miehen joukossa. Olympialaiset ja matkailun edistäminen olivat vahva peruste kalliin värimateriaalin käyttöön, vaikka tuonnin säännöstely oli Suomessa yhä voimassa. Aho & Soldan toi itse Kodakin diafilmiä Yhdysvalloista.

Värikuvien ajalleen tyypillinen väriskaala ja värien haalistuminen vahvistavat kirjassa menneen tuntua ja luovat 50-luvun tunnelmaa. Värivalokuvauksen ja sen tekniikan historiasta teos ei juurikaan tarjoa tietoa, mikä on sinänsä harmi. Yksilöidyt kuvatiedot puuttuvat kirjasta miltei kokonaan, ja tekniset kuvatiedot puuttuvat tyystin. Kuvien alkuperäistä tekniikkaa ja niihin tehtyjä muokkauksia ei kirjan perusteella pysty arvioimaan. Kuvien alkuperäinen käyttötarkoituskin jää joitakin mainoskuvia lukuun ottamatta hämärän peittoon. Tosin jotain voi päätellä niiden synnystä kirjassa mainittujen Claire Ahon muiden projektien perusteella.

Nostalginen aikamatka

Matka 1950-luvulle alkaa kävelyllä Helsingin rannoilla, missä rahtisatama ja teollisuuden verstaat olivat vieri vieressä hallinnon keskeisten paikkojen kanssa. Kuvat ja tekstit kuljettavat Eteläsatamasta Esplanadin lehtikioskeille, kauppatorilta Kaivopuiston mattolaiturille. Helsinkiläinen vappu saa useamman kuvan katsauksen, mitä perustelee tietysti juhlan Suomen oloissa poikkeuksellinen värikkyys. Teksti saa yhdistämään kuvat poliittisen kentän värikkyyteen ja työväenliikkeen nousuun.

Seuraavaksi tavataan kaupungin kaduilla eri yhteiskuntaluokkien ja ammattien edustajia, lähiöiden kakaralaumat rinnastuvat lettipäiseen maalaistyttöön. Lukija herkistyy tarkastelemaan ihmisten vaatetusta ja ulkonäköä sillä silmällä, muuttuvina merkkeinä sosiaalisesta asemasta niin kuin teksti kannustaa. Oman lukunsa saa liikenteen ja erityisesti autoistumisen historia: lukijalle selviää muun muassa 1950-luvun alun Volkswagenin kuplavolkkarin eri vuosimallien erot. Kuvissa autot ovat katunäkymissä, jotka vilisevät nostalgisuudessaan lumoavia liikemerkkejä.

Nuoriso- ja populaarikulttuurin nousu näkyy vaatetuksessa ja kuuluu italialaisissa käännösiskelmissä. Lukija saa tietää jameksien tarinan, ja teksti maalailee silmien eteen näyn Olavi Virrasta laulamassa Hopeista kuuta Aulangon hotellin terassilla. Kuvissa hotelli on kuitenkin autio ja hiljainen, kuin niihin tallentunut aika olisi jo tuolloin jäänyt taa. Kaihoisa tunnelma sopii nykykatsojan näkökulmaan, menneen kuvitteluun ja aukkopaikkojen täyttämiseen omilla mielikuvilla. Matkailukuvastot saavat teoksessa uudenlaisen tehtävän johdattaessaan aikamatkailun turisteja 1950-luvulle.

Kuva: Claire Aho 1952. Aho & Soldan.

Helsinki-kuvien Suomi

Aiemmin Aho & Soldan -yhtiön värikuvista on koottu 50-luvun Helsinkiä esittelevä teos (Helsinki 1950-luvun väreissä, Gummerus 2014, 2015), nyt käsillä oleva valokuvateos sisältää kuvia myös muualta Suomesta. Helsinki-teema on kuitenkin vahvasti mukana yhä: runsaasta 130 kuvasta Helsingin seudulta otetuiksi oletettavia kuvia on noin 55 ja mihinkään paikkakuntaan erityisesti liittymättömiä mainoskuvia on 14. Painotus tulee ymmärrettäväksi ehkä myös sen takia, että Claire Ahon värikuvia oli Eino E. Suolahden kirjan Helsinki – Itämeren tytär kuvituksena vuonna 1957.

Claire Ahon kuvia Eino E. Suolahden teoksesta Helsinki Itämeren Tytär 1957.

Helsingin ulkopuolista Suomea esittelevistä kuvista useat lienevät peräisin Claire Ahon kuvaaman matkailuelokuvan Suomi -värien maa (1951) kuvausreissuilta, sillä kuvissa liikutaan samoilla seuduilla: Turussa, Porvoossa, Tampereella, Savonlinnassa, Lahdessa, Kolilla ja Aulangolla. Kuvat dokumentoivat osaltaan Suomen matkailun vetonaulojen kehitystä.

Turussa ja Porvoossa kiehtovat historialliset kohteet, mutta Tampereella Meinander astuu Hämeensillalle muistelemaan Wäinö Aaltosta ja Väinö Linnaa. Monet kaupungit ja nähtävyydet lukija tunnistanee kuvista tekstin antamien vinkkien avulla, mutta kaupunkien ulkopuolinen Suomi jää paljolti yleisluontoisten viljavainioiden ja lypsylehmien maaksi. Kulkupeleinä ovat höyrylaivat, bussit ja polkupyörät. Joihinkin paikkakuntiin kuten Rovaniemeen sotatuhoineen tai Lahden nähtävyyksiin viitataan tekstissä, mutta lukijan odotetaan tunnistavan kohteet kuvista ilman kuvatekstien apua. Tässä mielessä teoksen funktio tuliaislahjana Suomea tarkemmin tuntemattomalle vesittyy.

Kuvat: Claire Aho. Aho&Soldan.

Kuvat kertovat – mutta kuvateksteilläkin on sijansa

Kuvien kohteiden tunnistamisen riemun ja tarkempien sisältöjen arvuuttelun voi nähdä viihteellisenä, mutta itse kaipasin kuvatekstejä. Tarkemmin kuvatusta kohteesta kertovia kuvakohtaisia tekstejä on vain lopun mainoskuvissa, mikä sinällään herättää kysymyksen teoksen kokoamisen aikataulun pettämisestä tai toimitustyön jäämisestä kesken. Muuten kuvia ei useinkaan voi tarkasti sijoittaa tiettyyn paikkaan ja ajankohtaan. Esimerkiksi kuopiolaiseksi epäilemäni torinäkymä jää nyt vain yleisluontoiseksi torinäkymäksi jossakin kohtaa 1950-lukua.

Kirjan loppupuolen mainoskuvat hieman hämmästyttävät Suomi-kuvaston osana, mutta toisaalta niiden voi ajatella havainnollistavan kulutuskulttuurin kasvua. Lisäksi Claire Ahon mainitaan kuvanneen enemmänkin mainoskuvia, mikä ei ole ihme, sillä värivalokuva yleistyi ensimmäiseksi juuri mainoksissa. Värivalokuvauksen historiaan kirjassa ei kuitenkaan sen kummemmin paneuduta.

Claire Ahon mainoskuva jääkaapista 1950-luvun alku. Aho&Soldan.

Kuvien kuvaajaakaan ei erikseen kuvatiedoissa mainita. Teksti antaa ymmärtää kaikkien kuvaajaksi Claire Ahon, vaikka kuvien tekijänoikeus onkin yhtiön Aho & Soldan nimissä. Takakannen tekstissä kuvaajiksi mainitaan sekä Claire että Heikki Aho. Todennäköisesti kuvaajia ei ole yhtiön tuotannossa eriteltynä. Ilmiselvää kuitenkin on, että kuvissa, joissa Claire itse on, kuvaaja on todennäköisesti Heikki Aho.

Myös joidenkin muiden kuvien kohdalla jään pohtimaan kuvaajaa: mukana joissakin kuvissa on Aho & Soldanin uusasiallisen kuvaustyylin kaikuja, kun taas Clairen kuvaustapaa voisin pikemminkin luonnehtia Meinanderin tavoin elokuvalliseksi. Hänen kuvansa ovat kuin tarinankerronnan osia, joiden sommittelu hajaantuu monisyiseksi verkostoksi kuvan tilaan.

Saatesanoja ja loppukaneetteja

Aivan lopuksi siirrytään jälleen Claire Ahon toiminnan kytkemiseen perheen ja suvun menneisyyteen: mukana on Ahon suvun kronologiaa aina hänen isoisästään, kansalliskirjailija Juhani Ahosta lähtien sekä julkaisujen ja näyttelyiden luettelo. Näyttelytiedoissa ei tosin erotella sitä, onko näyttely Claire Ahon itsensä kokoama, vai onko se kenties Jussi Brofeldtin tai jonkin näyttelypaikan oman kuraattorin myöhemmin kokoama. Eri versiot ansioiden luetteloista olisivat vaatineet toimitustyötä toiston välttämiseksi.

Lopun useat saatesanat tuntuvat irrallisilta suhteessa muuhun kokonaisuuteen. Mukana on Juhani Ahon vuonna 1912 julkaisema Tyven meri kirjoitelma, jonka Brofeldt kytkee omaan lapsuuteensa suvun kesänviettopaikassa Tvärminnessä 1960- ja 1970-luvuilla. Clairenkin mainitaan viihtyneen Tvärminnessä ja siten nimenomaan saariston maisemissa, mutta kytkentä 1950-luvun Suomi-kuvastoon jää heikosti perustelluksi. Vielä erikoisemmilta vaikuttavat Elävä Itämeri -säätiön perustajajäsenen Ilkka Herlinin ja Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman tutkimuskoordinaattori Joanna Norkon saatesanat. Nimien ja tittelien kokoelma kytkeytyy kyllä Ahojen elämään ja historiaan, mutta tässä yhteydessä niistä jää vaikutelma, että usko kuvien ja niihin liittyvän tekstin voimaan on loppunut kesken.

Loppuun koottu informaatio asettaa käsillä olevan julkaisun Claire Ahon uran ja suvun kontekstiin, mutta toisaalta hajauttaa teoksen fokusta. Suomen 1950-luvun näkymiin johdattavassa teoksessa vahvinta antia ovat nimenomaan arkista elämää kuvaavat valokuvat, ja niiden lähestymistapaan oivallisesti istuvat tekstit. Julkaisu herättää havainnoimaan ympäröivää elämää, sen visuaalisia merkkejä ja tunnelmia myös omassa ajassa. Millaisia kuvia jää talteen meidän ajastamme?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *