Kansainvälinen yhteisö on Ukrainan hyökkäyssodan jälkeen ymmällään. Onko Venäjä julma Leviathan vai arvaamattomien johtajiensa uhri? Kaksi suhteellisen tuoretta historiateosta, Antony Beevorin Russia: Revolution and Civil War 1917–1921 (2022) ja Vladislav Zubokin Collapse: The Fall of the Soviet Union (2021) etsivät vastausta Venäjän 1900-luvun käänteentekevistä kumouksista. Beevor on tuottelias sotahistorian kirjoittaja ja Zubok London School of Economicsin tutkija.
Vallankumouksen käsitteen käyttö riippuu kirjoittajasta. Tavanomaisen hakuteosmäärittelyn mukaan vallankumous tarkoittaa yhteiskunnan rakenteiden tarkoituksellista perusteellista muuttamista, yleensä kansanjoukon myötävaikutuksella. Termiä käytetään Euroopan historiassa ennen muuta Ranskan ja Venäjän ´vallankumouksista´. Molemmissa tapauksissa kumousjohtajat aikanaan nimenomaisesti ilmoittivat hävittävänsä vanhat rakenteet luodakseen uudet. Ranskan vallankumouksen johtajat jopa aloittivat ajanlaskun uudestaan vuodesta nolla. Lenin käytti vallankumouskäsitettä marxilaisen teorian edellyttämällä tavalla. Marxilaisten mukaan vallankumous oli historiallinen välttämättömyys, joka vääjäämättömästi johti historian loppuun ja aloitti uuden maailmanajan. Vastoin heitä revisionistiset historiankirjoittajat Neuvostoliiton sortumisen jälkeen kutsuivat Venäjän vuoden 1917 tapahtumia vallankumouksen sijasta vallankaappaukseksi. Sellaisen tekee pieni valtaa himoava joukko eikä suinkaan kansa.
Antony Beevor kutsuu Venäjän vuoden 1917 tapahtumia vallankumouksiksi, vaikka ei marxilainen olekaan. Hän kuvaa valtataistelua ja väkivallan eskaloitumista ilman oletusta niiden historiallisesta välttämättömyydestä. Vastustajien säälimättömän ja epäinhimillisen julman kohtelun hän näkee toimijoiden käsistä ryöstäytyneinä keinoina, joiden tarkoitus oli tuholaisten hävittäminen uuden yhteiskunnan tieltä.
Beevor ei ole esityksessään pragmaatikko eikä eetikko. Hän tyypittelee vallankumouksen johtajia luonneskaalalla. Hänen mukaansa Vladimir Lenin oli vallanhimoinen johtajatyyppi, joka ei sietänyt ympärillään idealisteja. Nopeuttaakeen vallan keskittämistä uudelle eliitille hän perusti tehokkaan terrorijärjestelmän, Tšekan, joka aloitti toimintansa välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen jo ennen varsinaista sisällissotaa. Lev Trotski oli puolestaan suoraviivainen sotilas, joka kaihtoi maamiehissään ”karamazovilaista sentimentalismia” ja edellytti alaisiltaan vastustajien armotonta surmaamista eikä pysähtynyt huolehtimaan sodan liikkeelle sysäämien pakolaisten eloonjäämisestä. Valkoiset kenraalit ovat Beevorin kuvauksessa yhtä julmia kuin punaiset. Etelä-Venäjällä kasakkajoukkoja komentanut kenraali Wrangel oli ”kylmä ja laskelmoiva”, ja länsieurooppalaisia vapaaehtoisia luotsannut Denikin tunteeton tappaja. Beevorin henkilögalleriassa vain vuoden 1917 Väliaikaisen hallituksen ensimmäinen johtaja ruhtinas Lvov ”uskoi ihmisten olevan luonnostaan hyviä” ja käyttäytyi sen mukaan.
Sisällissodan tapahtumat vyöryvät Beevorin tekstissä tiivistyen tai takkuillen. Beevor kuvaa groteskeja verinäkymiä kaihtamatta vuoden 1921 terroriaallot Krimillä, Siperiassa ja Suomenlahden Kronstadtissa. Puna-armeijan voittoon ei liittynyt sovituksen odotuksia. Beevor, joka aloitti kirjansa kuvalla Venäjästä takapajuisena ja epätoivoisen eriarvoisena maana, lopettaa sen metaforaan paholaisen oppipojasta. Oppipoika kerskui kykenevänsä tekemään vanhan miehen takaisin nuoreksi. Piti vain ensin polttaa hänet tuhkaksi. Sen oppipoika teki, mutta huomasi ettei pystynytkään herättämään häntä eloon. Venäjästäkään ei sisällissodan jälkeen saatu palautettua sitä mikä siinä oli ollut toimivaa. Uuden rakentaminen pelkän ideologian varassa oli savijaloilla kulkemista. Uudet rakenteet kapeutuivat johtajien toimien tuloksena pakkovallaksi, joka ei ollut kestävä ratkaisu.
Vladislav Zubok kutsuu Neuvostoliiton järjestelmän romahtamista vuosina 1989–1991. Draaman päähenkilö on hänen mukaansa Mihail Gorbatšov, vaikka tämä ei itse katsonut tekevänsä vallankumousta vaan korjaavansa valtion entistä paremmaksi. Zubok nimeää vain itäisen Keski-Euroopan vallanvaihdokset varsinaisiksi vallankumouksiksi ja vuoden 1991 Venäjän tapahtumat ´devoluutioksi´ ja ´likvidoinniksi´. Sosialistisen ja ´kommunistisen sanaston ylipyyhkiminen laitosten nimistä ja niiden rakenteiden purkaminen lopetti kuitenkin koko Neuvostoliiton ja jätti tilalle löyhän Venäjän federaation. Revisionististen historiankirjoittajat riensivät muuttamaan Venäjän kertomuksen niin, että Neuvostoliitto oli vain yksi valitettava vaihe siinä.
Zubokin mukaan Gorbatšov halusi uudistaa Neuvostoliiton demokraattiseksi sosialistiseksi valtioksi, joka olisi airut muulle maailmalle. Hänen innostavat puheensa toivat hänelle vannoutuneita ystäviä Amerikkaa myöten, mutta menettivät ennen pitkää uskottavuutensa oman kansan keskuudessa. Talous sakkasi ja eriseuraisuus kasvoi. Gorbatšov oli enemmän kiinnostunut Leninin ylevistä ajatuksista kuin kansantalouden tunnusluvuista. Kävikin niin, että mitä enemmän ystäviä Gorbatšov sai lännestä, sitä enemmän venäläisen pettyivät häneen. Kaikkinainen puute levisi maassa, eivätkä talousgurut osanneet auttaa. Gorbatšovin seuraajalle Jeltsinille jäi vapaa tila romuttaa Neuvostoliitto ja luoda kapitalistinen Venäjä.
Zubok on ekonomisti ja pitää maan talouden katastrofia Neuvostoliiton romahduksen tärkeimpänä tekijänä. Hänellä on vankka näkemys historiallisen tapahtumisen kontingentista luonteesta. Historiallisen tapahtuman taustalla on aina lukuisten tekijöiden ennakoimaton yhteentörmäys. Näkemys on jyrkässä ristiriidassa Venäjällä vuosikymmeniä toistetun marxilaisen dialektisen välttämättömyyden lain kanssa ja sotii myös amerikkalaista edistysuskoa vastaan. Yhdysvaltain ulkomisterin James Bakerin uskomus ´the evil empire was predestined to fall´ oli deterministisyydessään marxilaisuuteen verrattava kestämätön kertomus.
Historian perinnön moninaisuus mutkisti Neuvostoliiton jälkeistä kansallisuuspolitiikkaa. Ukrainan kanssa käydyissä itsenäistymisneuvotteluissa vuoden 1991 lopulla venäläiset sleittivät, että Krimin ja Donbassin alueen liittäminen Ukrainaan oli Neuvostoliiton tekoja ja siksi peruttavissa kuten kaatuneen Neuvostoliiton muukin järjestelmä. Ukrainan rajan kysymys jäikin hoitamatta Ukrainan itsenäistyessä. Itsenäisyyttä koskeva äänestys osoitti että Krimin asukkaista 54 % ja Donbassin asukkaista jopa 84 % kannatti joka tapauksessaa Ukrainan itsenäistymistä. Kansallisuuskysymyksen käsittely jää Zubokin kirjassa kaiken kaikkiaan talouden anlyysiin verrarruna ylimalkaiseksi.
Zubok päättää kirjansa tunteisiin vetoavaan kuvauksen Gorbatšovin poistumisesta Kremlistä 1992. Jeltsin ei tilanteessa esiintynyt edukseen. Gorbatšov sai lähteä työpaikaltaan kuin potkut saanut työntekijä. Zubok vie Neuvostoliiton tarinan noloon loppuun eikä myöskään anna paljon eväitä 2000-luvun Venäjän ymmärtämiseen.
Mikä Venäjän luonne viimeisen sadan vuoden historian valossa ehkä on? Beevor ja Zubok varovat kirjoissaan ylittämästä reaalimaailman todennettavien tapahtumien tarjoamaa todistusta. He tunnustavat historian tapahtumien kontingentin luonteen ja etenevät yksittäisestä tapahtumasta ja toimijasta toiseen jättäen lukijan tehtäväksi etsiä itse vastausta kysymykseen Venäjän historian suurista yhteisistä nimittäjistä. Poliitikot ovat rohkeampia. Vladimir Putin on kehittänyt oman historiankäsityksensä, joka perustuu historian tarkasteluun lintuperspektiivistä ja omien valtatarpeiden valossa. Hänen näkemyksensä oli pohjana hänen toisena presidenttikautenaan kaikille koululaisille tarkoittamalleen opetussuunnitelman kehykselle, jonka muodosti kaksi kertomusta: ´Venäjä oli aina ollut suuri´ ja ´Venäjä oli aina hyötynyt vahvoista johtajista´. Beevor ja Zubok asettavat Putinin näkemyksen kyseenalaiseksi kuvaamalla Venäjän alueen lohkoutumista ja, nimenomaan 1990-luvulla, johtajien onnistumisen sattumanvaraisuutta. Suurelle yleisölle Putin vakuuttaa ´venäläisen maailman´ olevan eettisesti ylevä esimerkki muulle maailmalle ja slaavilaisen kansojen perheen olevan historiallisesti tarkoitetun pysymään yhdessä. Zubokin kertomuksessa slaavilaisessa kieliperheessä vaikuttaa ennemminkin keskipakoisvoima kuin yhteyden tunto.
Beevor ja Zubok varovat osoittelemasta menneisyyden opetuksia tai menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden analogisia kosketuskohtia. Silti heidän matkassaan Itä-Euroopan 2020-luvun tragedian seuraaja on tukevammalla pohjalla kuin menneisyydelle selkänsä kääntävä aikalainen.
- Kirjan nimi:
- Russia. Revolution and Civil War 1917-1921
- Kustantaja:
- Weidenfeld & Nicolson
- Julkaisuvuosi:
- 2022
- Sivumäärä:
- 576
- Kirjoittajat:
- Beevor, Antony
- Lisätiedot:
- Antony Beevor: Venäjällä ei tule uutta vallankumousta – Putinin ideologia on peräisin sisällissodan valkoisilta, IS
Sotahistorioitsija Antony Beevor: Venäjän sisällissota nosti valtaan psykopaatteja ja sadisteja, Yle - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Sirkka Ahonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- professori emerita
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto