Vielä helkkää Väinön kannel

Kalevalan kulttuurihistoria sisältää lähes kuusisataa sivua ja on muutenkin kookas kirja. Se on siis paljon laajempi kuin itse Kalevala, ja näin onkin oltava, sillä Kalevalan merkitys suomalaiselle paljon enemmän kuin mitä kirjaan itsessään sisältyy. Kalevala on aivan poikkeuksellinen teos – sen lisäksi, että sillä on ollut tärkeä rooli kansallistunteen luojana ja se on vaikuttanut laajasti taiteisiin ja tieteisiin, Kalevalalla on edelleen vaikutusta nykysuomalaisen ajatteluun ja mielikuviin, niidenkin, jotka eivät ole varsinaisesti Kalevalaa koskaan lukeneet ja joita se ei erityisesti edes kiinnosta.  

Piela, Ulla; Knuuttila, Seppo; Laaksonen, Pekka (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2008. 578 sivua. ISBN 978-952-222-007-3.

Elias Lönnrotin koostamasta Kalevalasta on ilmestynyt monta versiota. Vuonna 1835 ilmestyi ns. vanha Kalevala, jonka esipuheen päiväyksen päivämäärää 28.2. vietetään edelleen Kalevalan ja koko suomalaisen kulttuurin merkkipäivänä. ”Uusi Kalevala” eli se, mitä nykyään Kalevalana parhaiten tunnetaan, julkaistiin vuonna 1849 eli 160 vuotta sitten.

Kalevalan olemuksesta on eri aikoina vallinnut monenlaisia käsityksiä, joista on käyty tiukkojakin oppiriitoja. Kalevala on tulkittu hajonneeksi muinaiseepokseksi, jonka Lönnrot sirpaleista kokosi; sen on uskottu kertovan muinaisista jumalista tai todellisista historiallisista tapahtumista. Kalevala on nähty soturieepoksena ja kertomuksena muinaisista mahtavista, jotka sanan voimalla syöksevät vastustajan vaikka suohon. Keskusteluja on käyty myös kalevalaisten runojen syntytavasta, iästä ja syntypaikasta. Erilaisilla tulkinnoilla on ollut omat ideologiset merkityksensä, sillä samalla on vähintään rivien välissä keskusteltu siitä, kenelle Kalevala kuuluu, kenen eepos se oikeastaan on. Kalevala näyttäytyy monessa valossa, sitä on luettu esimerkiksi ”kalevalaisen kansan” määrittelijänä, Lotta Svärd -järjestön naisten esikuvana että työväenluokan kuvauksena.

Kalevalan uskomussisältö on siinä mielessä Lönnrotin muovaamaa, että hän suosi vanhakantaista runoainesta ja loitsuja välttäen selvästi kristinuskoon viittaavia säkeitä, joita kansarunoissa olisi myös ollut runsaasti tarjolla. Kalevalaa onkin luettu sekä kuvauksena suomalaisesta muinaisuskosta, mutta myös jonkinlaisen ”salaisen viisauden” lähteenä. Tällaisetkin Kalevalan tulkinnat ovat oikeutetusti päässeet mukaan Kalevalan kulttuurihistorian artikkelivalikoimaan.

Kalevalan kulttuurihistoria -teoksessa 32 kirjoittajaa käsittelee artikkeleissa ja tietolaatikoissa Kalevalan syntyä ja taustaa, teoksen koostamista ja vastaanottoa, sen saamia ristiriitaisiakin tulkintoja ja moninaisia käyttötapoja. Teos syventää Kalevala-lippaiden (1985 ja 1999) sisältämiä tietoja Kalevalan synty- ja alkuvaiheista, mutta se myös kokoaa yhteen muuta tietoa ja tuo myös esille uusia näkemyksiä, aivan viime aikojen tutkimusten tuloksia. Toki käsitellään myös Lönnrotin keruumatkat ja Kalevalan työstäminen, runonlaulajat, kalevalamitta ja erilaiset Kalevala-julkaisut.

Teoksen artikkelit on jaettu viiteen ryhmään: Kalevala taiteessa, Kansallinen Kalevala, Poliittinen Kalevala, Kalevala kansanrunoudentutkimuksessa ja Kertautuva Kalevala. Tekstit etenevät jossain määrin myös kronologisesti, sillä liikkeelle lähdetään ajasta ennen Kalevalan olemassaoloa ja edetään kohti nykypäivää, tosin välillä kauaskin menneisyyteen polveillen. Kaiken kaikkiaan teos tarjoaa monipuolisen katsauksen Kalevalan vaiheisiin aina 2000-luvulle saakka, painopiste toki on selvästi historiassa. Kaikkien artikkelien viitteet on koottu kirjan loppuun, missä on myös kaikkien yhteinen lähdeluettelo. Tämä hyvä ratkaisu, sillä suuri osa lähteistä on monelle artikkelille yhteisiä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *