Riikka Kaihovaaran Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita käsittelee kysymyksistä tärkeimpiä: Keitä me ihmiset olemme ja millä oikeudella käytämme muita lajeja hyväksemme? Mikä suhdettamme muuhun luomakuntaan – Kaihovaaran sanavalintaa käyttäen – vaivaa ja pitäisikö sitä korjata? Mistä meidän pitäisi ottaa mallia, kun mietimme kestävää elämäntapaa?

Toisaalta kirjan aiheet ovat perinteisiä eläimiin liitettyjä teemoja, eläimiin keskittyvistä luontodokumenteista tuttuja: Tappaminen ja seksi. Kuolema ja kärsimys. Älykkyyden muodot ja rajat. Evoluutio ja elämän perusta. Ja uudemmat aiheet: muiden eläinten moraali, kieli ja kulttuuri. Ennen kaikkea kiinnostuksen kohteena on kuitenkin ihminen. Kaihovaara muistuttaa ihmisen eläimyydestä usein – pyrkii purkamaan ihmisen ja eläimen rajaa – mutta kerta toisensa jälkeen hän myös erottaa ihmisen muista lajeista: ihminen on yksi, eläin on toinen, jotain muuta. Yhtäältä eläinkunnan sisältä nostetaan erilaisia lajeja kykyineen, toisaalta eläintä käsitellään toistuvasti yksikkönä, olemisen tasona, johon ihmistä ja ihmisyyttä verrataan.

Tappamisen myytit

Jatkumoiden hakemisen ja eläinten kykyjen esiin nostamisen rinnalla Kaihovaara on teoksessaan yllättävän kiinni länsimaisen filosofian pitkäkestoisessa pyrkimyksessä löytää se tekijä, joka erottaa meidät kaikista muista. Kaihovaarallekaan ihmisen ainutlaatuisuudeksi ei kelpaa ominaisuuksiemme kokonaisuus. Meidän on oltava ominaisuuksiltamme jotain muuta, jotain enemmän. Tämä kytkeytynee kirjan julkilausumattomaan pohja-ajatukseen, jonka mukaan vain ihminen on erityinen, kaikkia muita saa tappaa. Kunhan tappaa tutun, kunnioituksella. Kalojen kohdalla tällaistakaan ei vaadita. Juuri tätä eläimen käsitetteen on esitetty nykymaailmassa merkitsevän: lupaa ”kohdella kuin eläintä”, eli lupaa tappaa. Eläimenä olo, myös eläimellistäminen vie ulos moraalin piiristä, riistää yksilöarvon. Selitystä ihmisen erivapaudelle ei tarjota, vaikka Kaihovaaran mukaan kärsimys kuuluu kaikille ja kaikelle eikä ihmisen kuulu erottaa sitä itsestään. Nykyaikaisen eläinten tehotuotannon käytäntöjä vastaan Kaihovaara toki asettuu.

Vieraan eläimen sivuilla on läsnä viehtymys kuolemaan ja tappamiseen. ”Tappaminen teki meistä ihmisiä”, esittää Kaihovaara (s. 154). Hevosen tappaminen ja ruumiin käsittely tuntuu kirjoittajasta luonnolliselta ja raskaalta, mutta tyynnyttävältä. Kaihovaara hakee ihmisen ”eläimellistämistä” ja kirjoittaa myös siitä, että meidän tulisi hyväksyä asemamme syötävänä, saaliina ja ruokana. Mutta pitäisikö ihmisen tappamisen niin ikään tuntua luonnolliselta ja raskaalta, mutta tyynnyttävältä, siihen hän ei vastaa. Kirjan esittämien muiden eläinten tappamisen ja syömisen perustelut jäävät usein eettisesti kevyiksi, tunnelmoiviksi tai vanhoja myyttejä toistaviksi, kuten kirjoittajan toistaessa jo kumotun ajatuksen lihan syönnin ratkaisevuudesta ihmisen aivojen kasvulle ja älykkyydelle.

Vaikka tappaminen tuntuisi väärältä, sekään ei ole ongelma: ”Se, että se tuntuu vaikealta ja pahalta ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä voisi, pitäisi ja saisi tehdä” (s. 176). Taustalla piilee ajatus, että tappamalla ihminen säilyttäisi yhteyden eläimyyteen. Vaikka kaikki eläimet eivät suinkaan tapa. Kaihovaara kirjoittaa, että poromiehen ”herkkyys säilyy”, kun hän tappaa poroja niiden päällä istuen ja niiden hengen lähdön tuntien. Topeliuksen perinnettä noudattaen voi myös esittää, että väkivalta turruttaa, ja erilaisten olentojen tappaminen ja vahingoittaminen muuttuu kerta kerralta helpommaksi.

Kuolema, väkivalta ja lihansyönti yhdistyvät kirjassa myös seksuaalisuuteen. Liha ja lihalliset nautinnot kietoutuvat yhteen: ”Lihan himo ja seksuaalinen halu ovat samaa juurta. Halu nuolla, imeä ja purra. Halu syödä toinen ihminen. Ottaa kokonaan sisäänsä” (s. 148). Lukuisat eläimet – ihminen heidän joukossaan – purevat ja näykkivät toisiaan seksin aikana. Monet lajit tekevät sitä myös leikin aikana. Antaudumme innostuessamme kehollisuudellemme: käytämme jalkojamme, käsiämme, suutamme.

Tämä toiminta ei kuitenkaan muidenkaan lajien osalta purskahda tuosta vain väkivallan teoiksi, tappamiseksi tai syömiseksi. Ei edes puhtailla saalistaja-lihansyöjillä, kuten kissoilla. Seksiä ja leikkiä koskevat lukuisat säännöt ja taitava kommunikaatio, jossa rajan ylityksistä ilmaistaan välittömästi. Tiettyjen hämähäkkien ja hyönteisten seksin jälkeinen kannibalismi on poikkeus. Kasvinsyöjien seksuaalinen halu on tuskin ainakaan samaa juurta kuin niille hypoteettinen lihan syönti. Tämä ei ole ainoa kohta, jossa Kaihovaaran luonnosta ja eläimistä häviävät ei-saalistavat eläimet. Kaihovaara kirjoittaa saalistamisen olevan yhteistä kaikelle elolliselle (s. 213). Eläimellistetty saalistaminen leviää kaiken elävän ominaisuudeksi, mitä se ei suinkaan ole.

Kirjan seksuaalisuuden ja tappamisen yhteen liittävä osuus kertoo kirjaa laajemminkin rasittavasta hyvin perinteisiin inhimillisyyden ja eläimellisyyden käsityksiin nojaamisesta. Inhimillisen ja eläimellisen on osoitettu kuvaavaan ennemminkin suhdettamme erilaisiin ihmiselle tyypillisiin ominaisuuksiin kuin sitä, millaiset ominaisuudet tai käyttäytymispiirteet olisivat tyypillisiä juuri ihmiselle tai kaikille (!) muille eläimille erotuksena ihmisistä. Olemme nimenneet inhimillisiksi korkealle arvostamiamme ominaisuuksia, kuten empatian, oikeudenmukaisuuden tajun, itsehillinnän ja kulttuurin. Näitä kaikkia esiintyy kuitenkin monilla muillakin lajeilla. Eläimellisenä käytöksenä pidetään ahneutta, juopottelua ja hillitöntä seksuaalista käytöstä, väkivaltaa, julmuutta, sotkemista ja sääntöjä kunnioittamatonta käytöstä. Sangen ihmiselle tyypillisiä käyttäytymistapoja siis. Jos etsimme yhteyttä eläimeen itsessämme vain tämän perinteisen eläimellisyyden kautta, ajaudumme hakoteille.

Jani Saxell kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan Vieraasta eläimestä, että lohtu ja toivo piilevät oman eläimellisyytemme oivaltamisessa (HS 26.11.2022). Mutta vaikka Kaihovaara nostaa esiin tutkimusesimerkkejä muiden eläinten kyvyistä oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi kieleen, dualistinen käsitys inhimillisyydestä ja eläimellisyydestä puikahtaa esiin lukuisia kertoja. Näin kaivatuksi eläimellisyydeksi jää outo kokoelma piirteitämme.

Keiden selitykset kelpaavat

Ennen kaikkea Kaihovaara kurkottaa teoksessaan kohden maailmanselityksiä, jotka kertoisivat, millainen elämäntapa on oikein. Ei etiikka, vaan nimenomaan elämäntapa. Etiikasta Kaihovaara kirjoittaa äärimmäisen kriittisesti. ”Universaali etiikka houkuttelee yksinkertaistuksiin, jopa moralismiin. Asiat ovat joko oikein tai väärin, hyviä tai pahoja. Filosofi Pauli Pylkkö kutsuu tällaista etiikkaa väkivallaksi. Pylkön mukaan koko etiikka on eurooppalaista hallintaan ja alistamiseen pyrkivää kolonialismia” (s. 207). Kaihovaara jatkaa pohtimalla, että etiikka tarjoaa liian helppoja vastauksia: ”Kenties tieteenhaara nimeltä etiikka ei edes ole hyvä väline kertomaan, miten olla ja elää” (s. 208).

Etiikka-pohdinta käynnistyy lainauksella Pauliina Haasjoen esseekokoelmasta Himmeä sininen piste:

Jos vedotaan myötätuntoon tuntevaa olentoa kohtaan, kysymyksestä tulee absoluuttinen. Hiilidioksidipäästöissä voi ajatella osittaisuutta ja vähittäisyyttä: vähemmän lihaa viikossa on vähemmän hiilidioksidia ja metaania. Elävien olentojen kärsimyksessä ei ole tällaista asteikkoa, vaan eläin kärsii kokonaisuudessaan.

”Tällaisessa absoluuttisuudessa on jotain pelottavaa, kahlitsevaa”, toteaa Kaihovaara (s. 206). Lukijalle jää avoimeksi onko tällainen yksilöön kohdistuva myötätunto ja siitä seuraava etiikka pelottavaa ja kahlitsevaa myös ihmisen kohdalla: Onko ahdistavaa, että raiskaus on yksiselitteisesti väärin, että lasta ei saa tappaa? Kyse on luonnossa yleisistä ilmiöistä, jotka luontoon kuuluva eläinlaji nimeltä ihminen on kuitenkin päättänyt nyky-yhteiskunnassa kieltää. Onko tämä absoluuttisuus pelottavaa?

Esseistin vapaudella Kaihovaara poimii esseisiinsä ajatuksia ja väitteitä niin tutkijoilta ja tietokirjailijoilta kuin mytologiasta ja henkisiltä ajattelijoilta. Usein hän mieltyy tutkijakunnan enemmistön sijaan syrjään joutuneen toisinajattelijan ääneen. Tutkitun tiedon sijaan happoinen myyttirakennelma saa toisinaan kunniapaikan.

Luonnontieteistä Kaihovaara lainaa useita uusia ja kiistanalaisiakin löydöksiä, mutta toisaalta hän nojaa läpi tekstin vietin ja vaiston käsitteisiin, jotka luonnontieteissä on jo pitkälti hylätty. Hän kertoo tästä käsitteiden vanhentuneisuudesta kyllä itsekin – Jussi Viitalan äänellä. Kaihovaara kirjoittaa etenkin vaiston käsitteen olevan hänelle rakas. Kaihovaaran mukaan vaisto opastaa muuttolinnut pesimäalueilleen ja piirtää ihmisten ja muiden eläinten välisen rajan. Hän kirjoittaa, että juuri jälkimmäisen vuoksi vaiston käsitteestä on syytä luopua. Mutta hän ei kuitenkaan aivan raaski. Nykytiedon mukaan myöskään vaisto ei ohjaa muuttolintuja, vaan oppiminen, meistä poikkeavat aistit, magneettikenttä, taivas ja maamerkit. – Ja reitit vaihtelevat yksittäisilläkin linnuilla paljon vuodesta toiseen.

”Haluaisin seurata vaistojani – olla erehtymätön,” Kaihovaara tunnelmoi. Juuri tätähän vaisto – mitä sillä tarkoitetaankin – ei saa aikaan. Mikään mekaaninen ja automaattinen ei ole erehtymätöntä. Linnut hautovat kiviä, joilla on korvattu niiden munat. Ei ole niin monimutkaista vaistoa, että se saisi eläinyksilön valitsemaan arjen loputtoman vaihtelevissa tilanteissa oikean toimintatavan. Siksi me eläimet opimme, muistamme, kokeilemme ja korjaamme toimintaamme. Siksi me opettelemme ja monet lajit myös opettavat.

Kaihovaaran tekstikin lähtee välillä kulkemaan näitä polkuja. Toistuvasti tie kuitenkin vie takaisin eroon. Pohtiessaan (alkuperäiskansan) veganismia Kaihovaara (s. 198) kirjoittaa: ”mitä veljeyteen ja kaltaisuuteen perustuvasta eläinsuhteesta jää jäljelle, jos kosketus eläimiin, eläviin ja kuolleisiin, katoaa”. On kiinnostavaa vaihtaa eläimen tilalle toiset ihmiset – emme ajattele, että toisten ihmisten tappamisesta pidättäytyminen typistäisi tätä suhdetta tai sen mahdollisuuksia. Tämä kertoo siitä, miten vähän erilaisia suhteita erilaisiin eläimiin osaamme nähdä ja kuvitella.

Välillä Kaihovaarankin tappaja pysähtyy pohtimaan: ”tunnemme epämääräistä syyllisyyttä – entä jos se katse on eläimen katse?” (s. 152). Hän kirjoittaa hienosti tuohtumuksestamme suoran väkivallan tekijän edessä ja syvästä välinpitämättömyydestämme oman epäsuoran väkivaltamme äärellä:

Suoran väkivallan kauhistelu suorastaan peittää alle kärsimyksen, jota välillinen väkivalta aiheuttaa. Kauhistelusta tulee sijaistoimintaa, jonka tarkoitus on vakuuttaa meidät omasta väkivallattomuudestamme, jopa moraalisesta ylemmyydestämme. Tappajia ovat aina ne toiset, muut. Samalla planeetanlaajuinen tuho leviää, hävitys peittää maan. (s. 174.)

Esseen vapaus ja vastuu

Esseekokoelma ei pyri tarjoamaan eheää ja selkeää kuvaa käsittelemistään teemoista. Siinä rämmitään kulttuurimme dualismihetteikön läpi välillä upoten ja erilaisiin juuriin takertuen ja kaatuen. Lukijalle tulee vaikutelma, ettei matka tosiaan ole helppo. Kirjoittaja jää usein kiinni juuri niihin tiheikköihin, joiden läpi yrittää mennä. Hän väittää ja kyseenalaistaa sitten itsensä. Sen mihin kirjoittaja lopulta uskoo, valitsee intuitio, ei esimerkiksi näkemys, jota tiede tukee.

Esseistiselle ajatteluleikittelylle on oltava sijaa. Kirjoittajalla on kuitenkin erityinen vastuu silloin, kun hän ottaa kantaa kärsimyksen aiheuttamiseen. Vieras eläin palaa usein ajatukseen, että kipu ja kärsimys ovat erottamaton osa elämää. Tällöin puhutaan kuitenkin niin ihmisen kuin muiden eläinten elämän väistämättömästä päättymisestä ja elämään kuuluvista kivuliaistakin kokemuksista. Tästä tapahtuu siirtymä eläinten tappamisen oikeutukseen. Toisaalla Kaihovaara kirjoittaa: ”Joku yhteys on katkennut, kun ihminen ei enää tunnista toisen elävän olennon kärsimystä.” Väitän, että vielä vakavampi yhteys on katkennut, jos ihminen tunnistaa toisen elävän olennon kärsimyksen, mutta kokee, ettei hänen tarvitse välittää siitä.

Tyylillisesti Kaihovaaran esseet ovat kauniita ja eheitä. Niiden aikana ehtii esittää mielessään monia vastaväitteitä, joihin kirjoittaja usein itse aikanaan vastaa. Esseessä Silvotut kukat Kaihovaara kirjoittaa hyvin kauniisti siitä, miten tuntee empatiaa kasvejakin kohtaan. Harventaminen – pienten kasvin alkujen nyppiminen pois – tuntuu pahalta, ruukkukasvin putoaminen lattialle ja hajoaminen viiltää. Tälle kauniille taipumukselle haetaan tukea tieteen toisinajattelijoilta, joiden mukaan kasvitkin tuntevat. Kaihovaaralle kasvit ovat vierassieluisia – kaunis ilmaus sekin. Kirjoittaessaan ruusujen tuoksun poistamisesta jalostuksen avulla, Kaihovaara toteaa, että ”tämä jos mikä on väkivaltaa” (s. 65). On arvokas ajatus, että tällainenkin toiminta on eräänlaista väkivaltaa. On huolestuttavaa, jos nimenomaan tämä tuntuu väkivallalta, mutta tuntoisten eliöiden vahingoittaminen ei.

Tietoisuus ja kärsimys läpäisevinä kokemuksina

Kaihovaara kirjoittaa, että tietoisuus on koko maailman ominaisuus (s.121). Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Liike, aistiminen ja informaation välitys ja vastaanotto eivät ole sama asia kuin kokemus ja tietoisuus. Kivet eivät ole tietoisia, ei vesi, ei tuuli, eivät ihmisen ja muiden eläinten tekemät kauniit rakennelmat. Eivät edes kävyt, hedelmät tai puut, vaikka ajatuksella jälkimmäisten tietoisuudesta leikitelläänkin yhä useammin. Ei vaikka runollisessa muodossa ymmärrämme kaikki niiden kärsimyksestä puhumisen. Ilmastonmuutoksessa kituvat tuulet ja joet. Mutta eivät ne kidu siinä merkityksessä kuin olennot, joilla on tietoisuus. Näiden elementtien tuhoamisen seurauksista toki kärsivät monet – ne tuntoiset ja tietoiset olennot. Mutta ei, kaikki ei ole kärsimyksen läpäisemää eikä kärsimyksen määrästä toisaalta seuraa oikeutta jatkaa sen lisäämistä. Kasvien synnyttämä myötätunto tuntuu välillä jopa eräänlaiselta puolustukselta eläinten kärsimyksen sivuuttamiselle: Ehkä niilläkään ei ole väliä. Kipu ja kärsimys kuuluvat kaikkeen elämään.

Kaihovaara päätyy lopulta vastaamaan, vastaansanomaankin itselleen: ”kuolema on lähes aina jollain tapaa kärsimyksellinen, mutta elämän ei tarvitse olla”. Hän esittää eläinoikeusliikkeen korostavan nimenomaan kärsimyksen välttämistä. Näin aikoinaan olikin. Sekä eläinoikeusfilosofia, eläinoikeusliike että eläintenhyvinvointitutkimuskin ovat kuitenkin kääntyneet puhumaan yhä enemmän elämisen arvoisesta elämästä, myönteisten tunteiden kokemisen tärkeydestä, lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamisesta, jopa mahdollisuudesta niin kutsuttuun kukoistukseen. Kärsimyksen poissaolo ei tee elämästä elämisen arvoista, myönteiset tuntemukset tekevät. Häkkieläimen elämä ei ole elämisen arvoista elämää. Tappaminen puolestaan riistää tuntevalta yksilöltä sen mitä se kaikilla voimillaan ja kyvyillään varjelee – sen ainoan elämän.

Kaihovaaran mukaan tietoisuuden rajaaminen eläimiin on mielivaltaista ja ulossulkevaa (s. 32–33). Näin ei kuitenkaan ole. Tietoisuuden rajaaminen pois kaikilta muilta kuin ihmisiltä oli sitä. Nyt tiedeyhteisön enemmistö kuitenkin ulottaa tietoisuuden ainakin selkärankaisiin ja pääjalkaisiin, ei mielivaltaisesti, vaan tämänhetkisen tutkimustiedon pohjalta. Hyönteisiä koskeva tietoisuuden ja kivun kokemuksen tutkimus laajenee jatkuvasti. Mutta koko eläinkuntaa ei ole suinkaan sijoitettu tietoisuuden piiriin ainakaan tieteentekijöiden toimesta. Kasvi- tai sienikunnasta ei ole löydetty todisteita tietoisuudesta. Tätä ei kumoa se, mitä Kaihovaarakin kirjoittaa kasvien välittämästä informaatiosta. Myös Apple-laitteeni välittävät informaatiota toisilleen. Tästä huolimatta ne eivät ole tietoisia.

Vaikka tietoisuuden synty ja koostumus on meille yhä osin arvoitus, on meillä siitä kuitenkin tietoa, jonka perusteella voimme päätellä onko jokin eliö tietoinen vai ei. Ja vaikka osa meistä tuntee empatiaa kasvejakin kohtaan, se ei tee niistä sielullisia. Se tekee meistä elollistavia olentoja. Kuten Kaihovaara useaan otteeseen tuo esiin, monet ihmisyhteisöt ovat elollistaneet myös luonnonvoimat – kuten tuulen ja ukkosen – ja luonnonmuodostelmat, kuten kalliot. Nykyihminen elollistaa kodinkoneita ja muuta tekniikkaa. Ei ehkä täysin vakavissaan, mutta taipumuksena hahmottaa asioita.

Meillä on tunnetusti – kiistatta – tuntevat ja tietoiset olennot keskuudessamme, ympärillämme. Kun tämä alkaa nyt olla aivan kaikille ilmiselvää, ihmiset kiirehtivät katsomaan muualle: ”Mutta entä tekoäly, tietokoneet, robotit, kasvit, bakteerit, materia ylipäätään! – Ehkä eläimillä ei olekaan mitään erityisasemaa, ehkä olemme vain me ja kaikki muut. Me – merkitykselliset – ja materia ympärillämme.” Posthumanismi ja ihmisen erityisaseman yli katsominen, ihmiskeskeisen asenteemme korjaaminen kääntyi pian uusmaterialismiksi: ehkä kaikki onkin vain samaa materiaa – paitsi tietenkin me itse! Emme halua edelleenkään ajatella, että toinen eläin on kuin minä, tunteva. Eli huomioon otettava, moraalin piiriin kuuluva. Sanomme mieluummin – kukka, kodinkone, kivi, kastelujärjestelmä, koira – ehkä ne kaikki tuntevat, ehkä eivät. Näemme verkostoja, sommitelmia, maisemaa ympärillämme. Meidän ei ehkä tarvitse erityisesti välittää kenestäkään. Paitsi itsestämme.

Tämän ajan etiikka ja elämäntapa

Se elämäntapa ja ajattelutapa, jota Vieras eläin maalaa eteemme, ei toimi tässä ajassa ja paikassa, ei näillä matemaattisilla faktoilla, joiden keskellä elämme. Se on voinut toimia joskus ennen, mutta tällä(kään) kertaa vastaus ei löydy menneestä. ”Ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Riittää, kun pyöräytämme sitä pari kierrosta taaksepäin”, kirjoittaa Kaihovaara esseessä Tappamisen akti (s. 179). Hän kuitenkin itse peräänkuuluttaa toisaalla kirjassaan universaalin etiikan sijaan tilannekohtaista, paikkakohtaista etiikkaa. Nyt ei ole aika, jolloin olisi korostettava oikeuttamme syödä muita, sillä syömme sillä tavalla elinehtojamme. Meidän ja elämäntapamme mittakaava ei mahdu metsiin. Meistä ihmisten enemmistöstä ei voi tällä haavaa tehdä keräilijämetsästäjiä. Meitä on kahdeksan miljardia. Ja määrä kasvaa. Meidän aiheuttamiamme ongelmiamme ei korjata luomalla uudelleen meistä jokaiselle suhde eläinten tappamiseen ja metsästykseen. – Oikeasti Kaihovaarakaan ei usko tähän. Hän ei vain kirjoita sitä auki.

Kirjan elämäntapaa koskevat ajatukset eivät sovi kohti kymmentä miljardia asukasta kulkevaan maailmaan. Ne saattavat sopia suuren ekologisen tuhon jälkeiseen maailmaan, jossa meitä on jäljellä hyvin vähän. Siinä maailmassa tosin muitakin eläimiä saattaa olla niin vähän, että niitä varjellaan kaikin keinoin, ei kirjoiteta kirjoja siitä miksi niiden tappaminen olisi parempi ratkaisu kuin siitä pidättäytyminen. Aina ja kaikkialla yksilön kunnioitus ei ole mahdollista, kirjoittaa Kaihovaara (s. 224). Väitän, että juuri nyt se on oltava. Mutta Kaihovaara näkee toisin: eläinten yksilöarvon ajatus on osa aikamme tuhoista yksilöitymiskehitystä.

Kirjan viimeisillä sivuilla Kaihovaara kirjoittaa: ”Jos edes sielu ei erota meitä muista eläimistä, ihmiset ovat pelkkää materiaa, kuolleita jo eläessään” (s. 236). Hän kuvaa ehkä kristillisvaikutteisen kulttuurimme reaktiota maallistuneen maailmankuvaan. Mutta materia ei ole kuollutta, kun se elää. Mieli, sielu, tuntoisuus ja tietoisuus – miksi niitä halutaankin kutsua – on materiassa. Muttei kaikessa materiassa. Siinä piilee luonnon ja elämän – evoluution – ihmeellisyys. Materian heräämisessä eloon. Elonkirjon nousu elämän prosessina materiasta. Koko sinisen planeetan salaisuus. Myös ihminen on osa tuota ihmeellistä monimuotoisuutta – elämää. Sielua ei tarvitse manata esiin henkien tai jumalten kanssa. Tietoisuus syntyy meissä ja kuolee meissä – eläimissä. Olemme materiaa, joka kokee ja on vuorovaikutuksessa maailman kanssa.