”Suomessa käytiin kylmän sodan vuosina 1960-luvulta 1980-luvulle katkeraa kiistaa, ”suoranaista sisällissotaa” yhteiskuntajärjestelmästämme, jota yritettiin muuttaa sosialistiseksi”, kirjoittaa Tampereen yliopiston journalistiikan emeritusprofessori Esko Salminen uuden kirjansa Viestinnällä vallankumoukseen ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle ensimmäisillä riveillä.

Räväkkä aloitus. Suorastaan journalistinen, sanoisin. ”Sisällissota”, kuten Salmisen kirjan muukin taistelusanasto kuulostaa aluksi (sitaateissakin) hieman vieraalta, mutta ehkäpä esimerkiksi kamppailu tai kiistely olisi sittenkin liian hentoja ilmauksia kuvaamaan kylmän sodan aikaista suomalaista ”viestintäsotaa”.

Salmisen kirjan perusteella voi nimittäin väittää, että poliittiseen kieroiluun, kuten mustamaalaukseen, uhkailuun ja painostukseen, tottumattomia henkilöitä saattoi 1960- ja 70-luvuilla alkaneissa kiistoissa sairastua vakavasti ja myöhemmin jopa menehtyä eri rintamilla, niin yliopistoissa kuin muuallakin. ”Kiistojen yhä kuumetessa yliopiston sisällä suoranaisen väkivallan mahdollisuuskaan ei ollut enää pois suljettu,” Salminen kirjoittaa.

Näistä tapauksista on aivan liian kauan vaiettu, vaikka esimerkiksi sairastumisten ja kuolemantapausten syy ja seuraus -suhteet ovatkin kaikkea muuta kuin yksioikoiset. Ehkä juuri sairaskertomusten puutteen takia niin sanottu suomettuneisuuden aikakin näyttäytyy yhä muun muassa mediassa usein ”kilttinä ja harmittomana” ajanjaksona, jota symboloi useimmiten Helsingin ylioppilastalon eli ”vanhan” rauhallinen valtaus.

Salmisen kirjan ensiarvioissakin, muun muassa Helsingin Sanomissa ja toimittajien ammattilehdessä, Journalistissa, kirjakriitikot paikka paikoin vähättelivät mennyttä. On tietysti journalistien, mutta myös tutkijoiden (tai poliitikkojen), kannalta vaikeaa kyseenalaistaa ja kritisoida omaa, kollegojen tai edustamansa instituution tai tieteenalan lähimenneisyyttä. Se vaatii tavanomaista enemmän rohkeutta ja suomalaiselle keskustelulle ilmeisen vaikeaa ”asiat irti henkilöistä” -asennetta. On edelleen paljon helpompaa vähätellä ja pehmentää kiusallista menneisyyttä kuin kaivaa esiin arkoja aiheita. Niin kuitenkin pitäisi tehdä. Se kuuluu demokratiaan ja sivistysvaltioon.

Salmisen näkökulma lähihistoriaan on ollut pitkään kiinnostava. Lehdistön itsesensuuria ja suomettuneisuutta käsitteleviä teoksia hän on julkaissut jo yli puoli tusinaa. Varhaisin on peräisin vuodelta 1979. Uusinta kirjaa voi pitää Salmisen tutkijanuran tähänastisena yhteenvetona, vaikka se sisältää myös paljon uutta ja kiinnostavaa empiiristä aineistoa. Salmisen näkökulma lähihistoriaan onkin selvästi laajempi kuin aikaisemmin. Lehdistöpainotteinen tarkastelu on saanut rinnalleen muun muassa katsauksen Yleisradioon ja – ennen kaikkea ensimmäisen tutkimuksen Tampereen journalistikoulutuksen lähihistoriasta. Salminen tulkitsee nimenomaan toimittajakoulutuksen olleen pitkään suomalaisen ”informaatiosodan” keskiössä.

Salmisen kirjan suurin ansio onkin mielestäni siinä, että se tekee omalta osaltaan näkyväksi toistaiseksi vähän tutkittua aihetta: tutkimus- ja koulutusmaailman kulissien takaisia kotimaisia käytäntöjä kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin etenkin viroista, ja käytössä oli monia ”aseita” ja juonia. Näyttää siltä, että poliittisina alkaneet erimielisyydet johtivat ainakin toimittajakoulutuksessa lopulta yksilöiden välisiin pitkäaikaisiin poliittisiin taisteluihin, joissa tieteellinen argumentointi ja ammatillinen pätevyys olivat koko ajan vaarassa jäädä sivuseikoiksi.

Salminen ehti seurata Tampereen yliopiston porvarillisen toimittajatutkinnon ja uusvasemmistolaisen tiedotusopin välistä 30-vuotista ”sotaa” aitiopaikalta toistakymmentä vuotta. Hän oli vuodesta 1982 toimittajatutkinnon apulaisprofessorina ja myöhemmin professorina. Vastapuolella, tiedotusopin oppiaineessa, professoreina toimivat muun muassa Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemánus.

Salmisen mukaan Nordenstreng oli jo 1976 ilmoittanut, että toimittajatutkinto lopetetaan. Yhteiskunnalliseen opetusjaostoon kuuluneen, käytännönläheisen toimittajatutkinnon sekä teoriapainotteisen tiedotusopin välinen mittelö päättyi kuitenkin vasta, kun tiedotusoppi sulautti toimittajatutkinnon itseensä talouslaman paineissa 1993.

Salmisen kirjan näkökulma on luonnollisesti vahvasti kallellaan poliittisesti oikealle ja toimittajatutkintoon päin, mutta ei häiritsevästi. Esimerkiksi pitkäaikainen apulaisprofessorinimityskiista 1970 – 80-lukujen vaihteessa, johon kuului muun muassa Salmisen opetusnäytteen poikkeuksellinen hylkääminen, on kirjoitettu varsin tiiviisti ja rauhallisesti.

Myöhemmin Salminen kirjoittaa muun muassa, että ”käytännössä Tampereen tiedotusoppi hämärsi länsimaista journalismikäsitystä” ja ”opiskelijoita manipuloitiin kriittistä opetusta mainostavassa Tampereen yliopistossa uskomaan kritiikittä itäblokin propagandaan ja kirjoittamaan asioista niin kuin niiden toivottiin olevan”.

Vastareaktiona ”punaiselle tiedotusopille” Sanoma Osakeyhtiö perusti oman toimittajakoulun 1960-luvun lopussa. Sanomien toimittajakoulusta tulikin pian maan suosituin toimittajien kouluttaja (ehkä ainakin osaksi sen takia, että opiskeluajalta maksettiin palkkaa ja koulu oli yleensä myös pikatie töihin Sanomien lehtiin, joihin muuten oli vaikea päästä). Myöhemmin, 1970-luvun puolivälissä, marxilaisten ja uusvasemmistolaisten rynnistystä hillitsivät jo useat järjestötkin, yleensä julkisuudelta piilossa, mutta myös julkisuudessa, kuten Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva ja Taloudellinen tiedotustoimisto.

Helsingin yliopisto sai oman viestinnän professuurin 1978. Virkaan nimitettiin Osmo A. Wiio, joka myös joutui ”punaisen tiedotusopin” hampaisiin. Kiisteleviä osapuolia nimitettiin nordenstrengiläisiksi ja wiiolaisiksi. Myöhemmin 1980-luvulla yliopistollinen toimittajakoulutus laajeni Jyväskylän yliopistoon. Nykyään erilaisia viestintä- ja toimittajakoulutusväyliä on myös useissa ammattikorkeakouluissa. Toimittajiksi on kuitenkin aina päätynyt myös muita kuin ”toimittajaopintoja” tehneitä, esimerkiksi historiaa ja valtio-oppia opiskelleita.

Salmisen mukaan tiedotusopin/viestinnän tai journalistiikan professoreita oli Suomessa vuonna 2002 yhteensä 18, joista yhdellätoista oli tamperelainen tausta. Salminen kirjoittaa, että ”näille professoreille on yhteistä enemmän tai vähemmän vasemmistolainen tausta. Sen lisäksi, tiedotusopin vanhaan tapaan, johtavilla opettajilla on kovin niukka kokemus käytännön journalismista – -”. Salminen nimittää tamperelaisia tai tamperelaislähtöisiä professoreita Suomen viestintäkoulutusta ”johtavaksi verkostoksi”. Selvittämättä kuitenkin jää, millä tavoin verkosto toimii ja minkälaisia päätöksiä se pystyy tekemään, esimerkiksi onko ”omia” suosittu ”muiden” kustannuksella tieteenalan tutkimusrahoituksen kohdentumisesta tai virantäytöissä.

Jotain vaikutusta ilmeisesti on ollut, koska Salmisen mukaan ”opetus viestinnässä on muuttunut yhä teoreettisemmaksi, lähinnä tutkijakoulutukseksi. Käytännön journalismia on ainakin Tampereen tiedotusopin laitoksessa ajettu viime vuosina alas”. Nämäkin väitteet vaatisivat kuitenkin tuekseen enemmän perusteluja. Etenkin, kun ”teoreettisen” ja ”käytännön” opetuksen välinen raja ei aina ole ollut kovinkaan selvä.

Kiinnostava on kuitenkin ollut huomata, etteivät tamperelaiset tai tamperelaislähtöiset professorit ole olleet järin halukkaita kommentoimaan julkisesti Salmisen esiin tuomia tietoja ja väitteitä. Kirjaa on ehkä yritetty vanhaan suomettuneisuuden tapaan vaieta kuoliaaksi.

Tiedemaailman raadollisuuden kuvailu ja kulissien takaiset kytkennät ovat kiinnostavia ja tärkeitä, mutta samalla edelleen yhteiskunnallisesti arka ja vaikea aihe. Salmisen mukaan radikaalien toimintaa on vähätelty tai siitä on kokonaan vaiettu. Hän kirjoittaa, että ”tutkimusta on hidastanut se, että nykyisissä kaikkein ylimmistä valtiollisista päättäjistä ja korkeissa asemissa olevista vaikuttajista hallinnon, opetuksen, tutkimuksen ja taide-elämän tasolla yllättävän monet ovat kuuluneet taistolasifalangeihin tai tukeneet niitä.” Samaan johtopäätökseen on aiemmin päätynyt myös toimittaja ja tietokirjailija Martti Valkonen (Sananvapaus kauppatavarana, 2003).

Pienen piirin” ongelmat lienevät tuttuja myös muilla tutkimusaloilla, mutta julkaistua tietoa tästä arasta aiheesta ei vielä kovin paljoa ole. Tutkimusaihe ei ole helpoimmasta päästä, mutta tärkeä. Edes tutkivat journalistit eivät ole olleet, joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, kovin kiinnostuneita selvittämään tiedemaailman sisäisiä arkoja aiheita, kuten lähihistoriaa, henkilöiden välisiä valtataisteluja tai tutkimusrahoitusjakoa. Voi olla, että tiedemaailma kuuluu vielä journalismissa jonkinlaiseen ”pyhän sfääriin” tai sitten se on toimittajille liian vaikea ja epäkiinnostava aihe.

Vaikka Salmisen teos perustuu laajaan lähdeaineistoon, etenkin ilahduttavan moniin arkistoihin, se ei kuitenkaan missään nimessä ole vielä koko totuus edes Tampereen toimittajakoulutuksen sisäisistä konflikteista. Ennen kaikkea aikalaishaastatteluja tarvittaisiin lisää kokonaiskuvan saamiseksi. Myös kansainvälisen kylmän sodan aikaisen ”informaatiosodan” historia voisi tuoda lisää taustoja ja ymmärrystä. ”Viestintävallankumouksellisia” ja länsimaisen journalismin ”puolustustaistelijoita” kun oli todennäköisesti muuallakin kuin vain Suomessa.

Salmisen kirja nimettiin vastikään yhdeksi vuoden 2004 Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi, joten toivoa on, että keskustelu kirjan teemoista vielä joskus jatkuu.

…

Kirjoittaja opiskeli Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa 1988-1991.