Professori, filosofian tohtori Touko Perko tarttuu uusimmassa kirjassaan aiheeseen, jota on tutkittu enemmän kuin mitään muuta Suomen historiaan liittyvää. Sisällissodan nimittäminen vapaussodaksi ei nykypäivän kielenkäytössä ole kovinkaan tavallista, mutta Perkolla on kirjansa nimelle vahvat perustelut. Kumpikin puoli kun katsoi käyvänsä vapaussotaa: siinä missä valkoiset mielestään sotivat vapauttaakseen itsenäiseksi julistautuneen Suomen lopullisesti Venäjästä, punaiset katsoivat taistelevansa kotimaisia sortajia vastaan ja uudenlaisen yhteiskunnallisen vapauden puolesta.

Viiteen osaan jaetun kirjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelee aikaa ennen sotaa, kaksi seuraavaa sodan aikaa. Viides ja viimeinen keskittyy sodan jälkiselvittelyihin eli uuden SDP:n syntyyn ja Suomen valtiojärjestyksen vakiintumiseen. Lyhyessä epilogissa Perko korostaa saksalaisten merkitystä. Tässä on selkeä yhteys hänen edelliseen teokseensa. Se käsitteli ”Mannerheimin haastajaa” kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzia, joka komensi sisällissodan valkoisten avuksi lähetettyjä saksalaisia joukkoja. Perkon mukaan saksalaisten panos valkoisten voitossa oli ratkaiseva, vaikka sitä etenkin heti sisällissodan jälkeen vähäteltiin.

Touko Perko ei näytä tehneen kirjaansa varten kovinkaan paljoa varsinaista arkistotutkimusta. Sen sijaan sanomalehtiä ja aikalaismuistelmia hän on käynyt läpi runsain mitoin. Lähdeluettelossa eri puolueita edustavia lehtiä mainitaan 16, aikalaiskirjallisuutta edustaa yli 40 teosta. Tutkimuskirjallisuuden ja artikkeleiden määrä on vaikuttava: yli 160 nimikettä. Näistä valtaosa on uusia eli tällä vuosituhannella ilmestyneitä, mutta joukossa ovat luonnollisesti myös sisällissotatutkimuksen klassikoiksi muodostuneet Jaakko Paavolaisen, Jussi T. Lappalaisen ja Tuomo Polvisen teokset. Ne ilmestyivät 1960–1980-luvuilla.

Teos on siis pitkälti yhteenvetoa, pohdintaa ja analyysia aiemmasta tutkimuksesta, mutta Perko käsittelee aineistoaan oivaltavasti ja pitää lukijan mielenkiinnon vireillä koko ajan. Hän hakee ajankuvaa myös kaunokirjallisuudesta, ovathan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (ilmestyi vuosina 1959, 1960 ja 1962) ja sen varhainen edeltäjä, vuonna 1909 ilmestynyt Ilmari Kiannon Punainen viiva, joka kuvaa vuoden 1907 eduskuntavaalien aikaa, pitkälti muokanneet suomalaisten käsitystä viime vuosisadan alkukymmenistä.

Etenkin Linnan trilogiaa, johon Perko tekstissään palaa useita kertoja, on vuosikymmenet luettu kuin historiateosta ainakin, vaikka kirjailija itsekin painotti sen olevan ”historiaan projisoitu elämännäkemys”. Tähän toteamukseen Perkokin yhtyy, kun hän lainailee romaanihenkilöiden repliikkejä ja kommentoi heidän toimintaansa.

Vihanlietsontaa puolin ja toisin

Teoksen käsittelemä ajanjakso on suhteellisen pitkä. Liikkeelle lähdetään suurlakkovuodesta 1905, osittain kauempaakin sillä esimerkiksi sosialististen agitaattoreiden koulutus aloitettiin jo 1800-luvun lopulla. Nämä työväenliikkeen matkapuhujat, joiden toimintaa teos kuvaa sekä todellisuuden että kaunokirjallisuuden pohjalta, olivat uuden vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä tärkeitä mielipidevaikuttajia. Sanomalehdistön rooli oli tuolloin Perkon mukaan suhteellisen vähäinen.

Moni Punaisen viivan lukenut muistaa Kainuun korpikansaa villinneen agitaattori Puntarpään, josta viimeistään Jussi Jurkan vimmainen roolisuoritus samannimisessä elokuvassa teki yleisesti tunnetun. Tällä kapina-aatteen lipunkantajalla oli elävä esikuva, jota Ilmari Kiantokin kävi kuuntelemassa tammikuussa 1907. Muutamaa päivää myöhemmin Kianto, itse puuhakas nuorsuomalainen, syytti paikallisessa sanomalehdessä sosiaalidemokraatteja vihanlietsonnasta.

Vuosisadan ensimmäinen kymmenluku oli melko levotonta aikaa: suurimpia yhteiskuntarauhaa järkyttäneitä tapahtumia olivat Viaporin kapina 1906 ja Laukon torpparihäädöt 1907–1908. Näitä molempia käsitellään kirjassa sekä aikalaislähteiden että myöhemmän tutkimuksen valossa.

1910-luvulla vastuu vihanlietsonnasta siirtyi lehdistölle, ja tehtäväänsä se toimittikin varsin tarmokkaasti – puolin ja toisin. Sekä työväenlehtien että porvariston lehtien palstoilla oli sisäpoliittinen debatti sen verran kiihkeää, että nykymuotoiset somesodat tuntuvat suorastaan kalpenevan sen rinnalla.

Viime vuosisadan ensimmäisillä kymmenillä ei suomalaisilla – sen enempää kansanihmisillä kuin koulutetulla sivistyneistölläkään – ollut ulottuvillaan mitään muita tiedonvälityskeinoja kuin huhut ja sanomalehdet. Riippumatonta sanomalehdistöä ei ollut, vaan kaikki lehdet olivat taustaryhmiensä eli poliittisten puolueiden äänenkannattajia. Ärhäkkyyden aste vaihteli: siinä missä helsinkiläinen Työmies oli maltillinen ja toisinaan jopa sovitteleva, turkulaisen Sosialistin kirjoitukset olivat yleensä erittäin kiivaita. Porvarilliset lehdet eivät nekään olleet neutraaleja: esimerkiksi Turussa ilmestynyt konservatiivinen Uusi Aura kärhämöi usein Sosialistin kanssa, eikä myöskään Turun Sanomat sanoja säästellyt poliittisia vastustajia arvioidessaan. Perko kirjoittaa:

Aggressiivinen kieli loi todellisuutta, ja kun sanomalehdissä ja puheissa toistettiin, varsinkin vuodesta 1917 alkaen, päivästä toiseen sanomaa vastakkaisen kansanryhmän katalista aikeista, siitä tuli pian todellisuutta isoille ihmisryhmille.

Väistämättä tässä kohtaa lukijan mieleen hiipii ajatus, ettei sotapropaganda ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Kotimaisia esimerkkejä ei – onneksi – ole, mutta Eurooppaa edemmäs ei tarvitse mennä niitä etsimään.

Sisällissodan kuukausina lehdistön propaganda oli kiivaimmillaan, kielenkäyttö rajua ja äärimmäisen värittynyttä. Uutisaiheiksi kelpasivat myös huhut ja suoranaiset valheet. Tosin molemmat osapuolet pyrkivät panemaan vastustajan propagandan poikki: valkoisten hallitsemalla alueella lakkautettiin työväenlehdet, punaisten puolella porvarillisten puolueiden lehdet.

Terroriteot ja koston kierre

Sotatapahtumista Perko nostaa päällimmäisiksi terroriteot. Ne alkoivat jo ennen kuin sota varsinaisesti syttyi, ja niistä tunnetuin on Mommilan verilöyly. Siinä sai surmansa maanviljelysneuvos Alfred Kordelin, kaksi hänen syntymäpäivävieraitaan kyydinnyttä miestä sekä kaksi kartanon väkeä puolustamaan tullutta suojeluskuntalaista.

Marraskuun 1917 ja vuoden 1918 tammikuun lopun välisenä aikana eri puolilla Etelä-Suomea käydyissä kahakoissa, joita oli kolmisenkymmentä, sai surmansa yli kaksikymmentä ihmistä ja vähintään kaksinkertainen määrä haavoittui.

Perkon ja hänen referoimiensa tutkimusten mukaan sisällissodalle on tyypillistä silmitön terrori. Näin oli jo 1500-luvun lopun talonpoikaiskapinassa eli nuijasodassa ja näin on ollut myös 1900-luvun sodissa, esimerkiksi Venäjällä, Espanjassa ja Jugoslaviassa.

Terroriteot synnyttivät Suomenkin sisällissodassa koston kierteen, etenkin kun niiden kohteeksi joutui henkilöitä, joita voi pitää täysin syyttöminä. Yksi heistä oli Kymin tehtaitten patruuna Gösta Björkenheim, joka vuoden 1918 alussa yritti sovitella tehtailla puhjenneita levottomuuksia ja rauhoitella kiihtyneitä kymenlaaksolaisia, mutta joka siitä huolimatta pantiin ensin kotiarestiin ja huhtikuussa 1918 murhattiin Korian sillalla. Punaiset tappoivat vankejaan säälimättä, mutta valkoinen armeija ei ollut yhtään armeliaampi: sen pahimmissa terrori-iskuissa kuoli kymmeniä ihmisiä – ja huhut nostivat uhrimäärät moninkertaisiksi.

Molemmat sodan osapuolet kyllä yrittivät naamioida ainakin osan toiminnastaan lailliseksi. Punaisen puolen vallankumousoikeudet ja vallankumousylioikeus istuivat sodan aikana, valkoisten valtiorikosoikeudet ja valtiorikosylioikeus sodan jälkeen. Niissä luettiin tuomioita noin 70 000 ihmiselle. Valtiorikosoikeuksien viidestäsadasta kuolemaantuomitusta ehdittiin teloittaa vähän yli sata ihmistä – tämä siis myöhemmin vuoden 1918 aikana, rauhan jo tultua.

Kiinnostava kokonaisuus

Vaikka suurin osa silloisesta Suomen kansasta jäi sotatapahtumien ulkopuolelle joko siksi, että taisteluja ei käyty kaikkialla maassa, tai siksi että he pyrkivät kaikin tavoin pysyttelemään tapahtumista sivussa ja jatkamaan elämää niin normaalisti kuin se niissä olosuhteissa oli mahdollista, vahva propaganda tavoitti heidätkin. Eri osapuolia kannattavien sanomalehtien sivuilla nousi esiin sekä ”punikkien petomaisuus” että ”lahtareitten verenhimo”.

Sodan tapahtumiin kytkeytyi myös ihmisiä, jotka eivät taistelleet kivääri kädessä, vaan hengen asein. Papit, joita Perkon kirjassa edustaa muutama todellinen, eri puolilla Suomea toiminut sisällissodan ajan sielunpaimen sekä Väinö Linnan romaanitrilogian kuvitteellinen kirkkoherra, olivat pääasiassa valkoisten puolella. Jotkut liittyivät rintamajoukkoihinkin. Ainoa punakaartissa aktiivisesti toiminut pappi pakeni sodan jälkeen Venäjälle kuten myös toinen punaisiin kallellaan ollut kollegansa. Heidän jälkensä peittyvät 1930-luvulla Siperian lumeen.

Siitä, miten rintamalinjat kulkivat samankin perheen sisällä, on esimerkkinä vaikkapa toimittaja-kansanedustaja Kullervo Mannerin perhe. Isä oli Vampulan kirkkoherra, pojasta tuli punaisten johtaja eli kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja. Kullervo Manner pakeni sodan jälkeen aatetoveriensa tavoin Venäjälle ja kuului siellä Suomen Kommunistisen Puolueen perustajiin.

Hätkähdyttävää on havaita, miten nuoria sisällissodan osallistujat puolin ja toisin olivat. Erityisesti molempien osapuolten ”lentävissä komppanioissa”, jotka olivat eräänlaisia rankaisuretkikuntia, siis terroristisia iskuryhmiä, palveli paljon alle kaksikymppisiä nuorukaisia. Nuorimmat olivat hädin tuskin rippikouluikäisiä.

Siitä, miten 1900-luvun alun nuoriso radikalisoitui, on kirjassa esimerkkinä kolmen espoolaissisaruksen tarina. Arvo, Eetu ja Kerttu olivat ratavartijan lapsia, jotka tykkäsivät käydä työväenyhdistyksen tilaisuuksissa luentoja kuulemassa ja kulttuuria harrastamassa. Syksyllä 1917 pojat liittyivät työväen järjestyskaartiin, ja kapinan puhjettua sisarkin tuli mukaan. Toinen pojista sai surmansa taistelussa, toinen kuoli vankileirillä. Rintamamuonittajana toiminut Kerttu selvisi hengissä niin sodasta kuin vankileirin karmeista oloista.

Koskettava, mutta tyypillinen tarina rinnastuu kirjassa viipurilaisen veturinkuljettajan pojan Artturi Ilmari Virtasen kokemuksiin. Hän pääsi opintielle, valitsi valkoisen armeijan ja taisteli, vaikka ei myöhemmin juuri sotakokemuksiaan muistellutkaan.

Viimeisissä luvuissa näkyy myös se, miten kahtiajakautunut Suomi alkoi toipua sodasta. Ihan hetkessä koko prosessi ei toteutunut, mutta onnistui kuitenkin. Vieraat joukot poistuivat maasta, valtiojärjestys vakiintui, SDP josta tuli nopeasti yksi suomalaisen politiikan keskeisiä toimijoita, päätyi maltillisten työväenliikkeen kannattajien käsiin. Kunnallistasolla entiset punaiset ja valkoiset mahtuivat mainiosti samoihin valtuustoihin, kun hoidettavina olivat oman pitäjän asiat. Tästä teemasta – siis sodasta toipumisesta – olisin mielelläni lukenut enemmänkin, sillä Perkon teksti on objektiivista ja punnittua. Runsaiden esimerkkien ja aikalaislähteiden siteerauksien ansiosta se tarjoaa myös hyvää ajankuvaa.

Kaksi vapaussotaa on kiinnostava kokonaisuus. Vaikka siinä käsitellyt asiat olisivat entuudestaan tuttuja – ja sitähän ne historian harrastajalle ovat – Perko onnistuu nostamaan lukijan eteen myös uudenlaisia näkökulmia. Ehkä tärkein niistä on juuri tuo jatkuvan vihapuheen osuus sodan synnyssä. Se saattaa selittää ainakin osittain myös sen, miksi sisällissota syttyi.

Perkon – ja muutamien hänen siteeraamansa tutkijan ja myös joidenkin vallankumousta vastustaneiden työväenjohtajien – mukaan kaikki keskeiset työväenliikkeen tavoitteet oli joko jo saavutettu tai ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta. Suomessa oli vuonna 1917 kansanvaltainen poliittinen järjestelmä eduskunta korkeimpana päättävänä elimenä. Yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus ja kunnallinen demokratia sekä kahdeksan tunnin työpäivä olivat jo käytössä. Mitä vielä olisi voinut vaatia? Kävikö niin, että kun vihankylvöstä alkanut vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei pystytty enää pysäyttämään?

Varmaa vastausta ei kirja anna, mutta ainakin se panee lukijansa ajattelemaan.