Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (VSKS) on julkaissut Toimitteita-sarjassaan 18:nnen osan, Muuttuvien tulkintojen Viipuri, jonka ovat toimittaneet Anu Koskivirta, Pentti Paavolainen ja Sanna Supponen. Kirjoittajiksi on saatu useita dosentti- ja professoritason tutkijoita, jotka ovat omassa tutkimustyössään paneutuneet Viipurin historiaan. Osa kokoelman artikkeleista on läpikäynyt normaalin tieteellisen vertaisarvioinnin, joka antaa kokoelmalle tieteellistä painoarvoa ja nostaa Toimitteita-sarjan tasoa. Toimitteita-sarja perustettiin vuonna 1975 ja edellinen osa on julkaistu vuonna 2013 nimellä Monikulttuurisuuden aika Viipurissa (toim. Pentti Paavolainen ja Sanna Supponen).

Muuttuvien tulkintojen Viipuri -artikkelikokoelman esipuhe on otsikoitu Viipuri – kulttuurin kaupunki. Tämä esipuhe linjaa teoksen sisältöä, jonka määritellään olevan ”tulevia osia valmisteleva katsaus Viipurin kulttuurihistoriaan ja tutkimustilanteeseen sekä uusien kysymyksenasettelujen herättäjä.” VSKS:n tulevia linjauksia avataan kertomalla Toimite-sarjan teosten 18–22 muodostavan kokonaisuuden Viipuri – kulttuurin kaupunki,joka julkaistaan vuosina 2016–2020. Tulevien osien tulee ”paikata kaupungin historiantutkimuksen aukkoja ja avata aiemmin tutkittuakin uusista näkökulmista.” Painotus tulee olemaan kulttuurihistoriassa.

Johdantoluvussa Viipurin historiankirjoitus: politiikkaa, teemoja ja aukollisuuksia teoksen toimittajat kertaavat Viipurin historiankirjoituksen kaanonin. Johdantoluvun kirjoittajat nostavat esille sen, että Viipuri on aina 1800-luvulta saakka ollut kulttuuriperintöön kohdistuvien kiistojen ja muistamisien kenttä; kyse on ollut menneisyyden hallinnasta. Milloin on korostettu ruotsalaista kulttuuriperintöä, milloin taas monikulttuurisuutta. Viipurin historiankirjoituksen juuret ovat kielipolitiikassa ja voikin kysyä, mikä näiden kiistojen ja aikakauden muiden merkittävien tapahtumien suhde on ollut ja mikä niiden tulisi olla nykyisessä historiankirjoituksessa. Voimme pohtia, ovatko kielikiistat oleellisia Viipurin menneisyydelle vai voisimmeko 2000-luvulla kääntää katseemme muihinkin Viipurin menneisyyden tapahtumiin.

Kauppiaiden Viipuri ja sen kulttuurielämä

Nyt käsillä olevan Viipuri – kulttuurin kaupunki -sarjan ensimmäinen julkaisu jakautuu neljään osaan. Ensimmäisen osan, Kauppakaupungin kulttuuria, kirjoittajina ovat toimineet professori Petri Karonen, dosentti Charlotta Wolff ja dosentti Pentti Paavolainen. Tämän osion artikkelit etenevät kronologisesti Karosen 1500- ja 1600-lukuja käsittelevästä artikkelista Wolffin ja Paavolaisen 1800- ja 1900- lukuihin keskittyviin artikkeleihin. Viipurin mielenkiintoinen ja vähän tutkittu 1700-luvulle sijoittuva Venäjän vallan aika jää siis vähemmälle huomiolle. Artikkeleissaan Karonen ja Wolff käsittelevät liike-elämän ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta ja yhteyksiä, Paavolainen kielisuhteiden muutosta Viipurin teatterissa, oopperassa ja musiikkielämässä.

Kuva: Viipuria 1880-luvulla. Museovirasto

Artikkelissaan Talouden ehdoilla: aineellisen ja henkisen kulttuurin vuorovaikutus Viipurissa 1500–1600 –luvuilla Petri Karonen lähtee liikkeelle Viipuria koskevasta lähdeaineistosta ja tutkimuskysymyksistä. Kirjoittaja nostaa esille 1600-luvun raastuvanoikeuden pöytäkirjojen ainutlaatuisuuden Ruotsin valtakunnassa. Tästä mielenkiintoisesta lähdeaineistosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Lähteiden esittelyn jälkeen Karonen kertaa kaupungin hallinnollista historiaa Ruotsin ajalla sekä viipurilaisten kauppiaiden toimintaa aikakauden valtakunnanpolitiikassa. Hänen mukaansa viipurilaiskauppiaiden toimintaa leimasi uskallus ja suoranainen röyhkeys, jolla he edistivät omia etujaan. Karonen myös muistuttaa kaupankäynnin olleen Viipurin vaurauden lähteenä, jolloin ympäröivän maaseudun talonpoikien tuottamat maataloustuotteet loivat hyvinvointia. Kaupankäynnin kautta rahatalous ulottui myös maaseudulle ja voikin päätellä, että Viipurin seudun talonpojat pääsivät käsiksi kulutushyödykkeisiin varsin varhaisessa vaiheessa.

Artikkelissaan Karonen käsittelee myös Viipurin väestöä ja erityisesti kauppiaseliittiä, joka oli kapea ja verkottunut kiinteästi sukulaisuussuhteiden kautta. Karonen myös mainitsee erityispiirteenä kaupungin liike-elämään vahvasti osallistuneet naiset. Tämä havainto voidaan suhteuttaa vaikkapa Veli-Pekka Toropaisen tuoreeseen väitöskirjaan Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670 (Turun yliopisto, 2016). Viipurin naisten erityispiirre saattaakin olla vain tulosta siitä, että muiden kaupunkien naisten toimijuuteen liike-elämässä ei ole vielä tutkimuksen keinoin kovinkaan innokkaasti tartuttu.

Mielenkiintoisen havainnon Karonen tekee Viipurin kieliolosuhteista, jotka aiemman tutkimuksen perusteella voisi olettaa olleen varsin tulehtuneet. Näin ei kuitenkaan 1500- ja 1600-luvulla ollut, vaikka kaupungissa asui monia eri kieliä äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Kielikiistat ovat Karosen mukaan 1900-luvun poliittisen ilmapiirin ja lähdeaineistossa (oikeuspöytäkirjat) korostuvien konfliktien tulosta.

Monitahoisessa artikkelissaan Karonen huomioi myös rakennetun kaupunkiympäristön tilaa sekä kaupungin koulujen, kirjallisuuden ja kuvataiteiden tilannetta aikakaudella. Karonen päätyy toteamaan, että Ruotsin vallan aikana ”Viipurin omalaatuinen kulttuuri” tarkoitti talouden ylivaltaa henkisistä riennoista. 1600-luvun Viipuri oli rauhallinen ja omana aikanaan myös turvallinen kaupunki.

Niin ikään liike- ja kulttuurielämään keskittyy Charlotta Wolff artikkelissaan Liike- ja kulttuurielämän väliset yhteydet 1800-luvun ja 1900-luvun alun Viipurissa. Wolff toteaa, että Viipurin kulttuurielämä oli monipuolisempaa kuin muualla Suomessa. Taustalla olivat saksalaiset perinteet ja kauppiaskunnan valta-asema. Saksalaisruotsalaisen kauppiaseliitin elämäntapaan kuuluivat esittävät taiteet osana epämuodollista, ystävällisen kohteliasta keskustelukulttuuria. Artikkelissaan Wolff korostaa kauppiasporvariston kosmopoliittisuutta ja vuorovaikusta henkisen ja taloudellisen pääoman välillä. Viipurin viitekehys löytyykin Länsi- ja Pohjois-Euroopan pikkukaupungeista, ei niinkään muista suomalaiskaupungeista. Aina Suomen itsenäistymiseen saakka myös Pietari oli suunta, johon viipurilainen kauppiasporvaristo suuntasi kulttuurinnälkäisen katseensa. 1800-luvun loppua kohti Viipurin eliitin kulttuurinen viitekehys lähentyi Helsinkiä, johon tiivistyneet kauppasuhteet, valtiopäivätoiminta ja rautatie veivät viipurilaista eliittiä.

Kielikysymys hallitsee

Kielikiistat ovat leimanneet Viipuria koskevaa historiankirjoitusta. Tähän kaanoniin osuttaa Pentti Paavolainen artikkelinsa Kielisuhteiden muutos Viipurin teatterissa, oopperassa ja musiikkielämässä. Artikkelissaan Paavolainen toteaa, että ”musiikissa ja tanssissa esittäjien äidinkielellä on vieläkin vähemmän merkitystä kuin teatterissa”. Tästä kielen merkityksen vähättelystä huolimatta Paavolainen on, kuten jo mainittua, ottanut kielikysymyksen artikkelinsa lähtökohdaksi. On mahdollista, että artikkelin lähtökohta olisi voinut löytyä myös toisaalta, esimerkiksi kosmopoliittisen ylirajaisuuden tai Itämeren vaikutuspiirin nostamisella tutkimukselliseen keskiöön.

Paavolainen aloittaa artikkelinsa saksankielisen oopperan ja teatterin esittelyllä. Tähän kategoriaan voidaan lukea sekä kiertelevät teatteriseurueet että säätyläistön harrastajateatterit. Ensimmäiset suomenkieliset teatteriesitykset Viipurissa nähtiin 1850-luvulla. Suomalaisia teatteri-, operetti- ja oopperaseurueita vieraili kaupungissa vuosisadan loppua kohti. Seurueiden joukossa oli useita kansallisesti merkittäviä nimiä. 1800-luvun loppua kohti myös työväestö heräsi teatteriharrastuksen pariin.

Artikkelissaan Paavolainen pohtii Viipurin erityisyyttä kulttuurielämän saralla. Hän toteaa, että oopperatarjonnassa Viipuri oli 1820-luvulta vuosisadan loppuun asti etulyöntiasemassa muihin suomalaiskaupunkeihin verrattuna. Sijainti Pietarin ja Helsingin välissä mahdollisti matkustavien teatteriseurueiden vierailun kaupungissa. Kielikysymykseen Paavolainen palaa artikkelinsa lopuksi ja toteaa, että kaupungissa riitti asiakaskuntaa saksankieliselle maailmanluokan ohjelmistolle, mutta ei niinkään ruotsinkieliselle teatterille. Lisäksi Paavolainen toteaa, että Viipurin väestörakenne kasvatti nimenomaan teatterin yleisöpotentiaalia ja tästä syystä suomenkielinen teatteritoiminta juurtui Viipuriin muita suomalaiskaupunkeja aikaisemmin. Tällä kirjoittaja viitannee kaupungin suureen suomenkieliseen työväestöön, joka omaksui teatteriharrastuksen 1900-luvun taitteessa.

Kuva: Punainen laukku Viipurin Työväen Teatteri, 1926.

Paavolainen huomioi Viipurissa kukoistukseen nousseen erityisesti yhteistä osallistumista edellyttäneet taidemuodot. Kertooko tämä havainto jotain erityistä Viipurista tai viipurilaisista, vai oliko se osa aikakauden kulttuurielämää yleisemminkin, jää arvoitukseksi. Wolffin havaintoihin perustuen voisi päätellä, että yhteisöllisyyttä, seuraelämää ja sosiaalista kanssakäymistä korostaneet ajanvietteet olivat erityisesti 1800-luvun kaupunkilaisen keskiluokan huvituksia, jotka työväestö vuosisadan loppua kohti omaksui. Viipuri oli Suomen mittakaavassa riittävän urbaani ja keskiluokkaistunut kaupunki, jossa oli myös tarpeeksi suuri työläispopulaatio työväenteattereiden asiakkaiksi, joten teatteri- ja oopperaharrastukset saattoivat kukoistaa. Suomessa vain Turku tai Helsinki saattoivat kilpailla Viipurin kanssa. Kyse ei välttämättä ollut niinkään kielestä, vaan eri yhteiskuntaluokista tai sosiaalisista ryhmistä. Tällöin Viipurin erityisyys, joka Paavolaisen artikkelissa esiintyy kysymysmerkin kera, ei korostuisi ja kielikysymyksestä päästäisi vähitellen uusiin tutkimuskysymyksiin.

Viipurin kirjallista historiaa

Pentti Paavolainen on kirjoittanut tähän artikkelikokoelmaan toisenkin artikkelin, Valistuskirjoista muistelmiin: Viipurin kirjallisia sukupolvia. Tässä artikkelissa Paavolainen esittelee viipurilaiskirjailijoita ja Viipuria kirjallisen kerronnan tapahtumapaikkana. Kuten kirjoittaja lopuksi toteaa, on kirjallisuudessa vielä paljon tutkimatonta materiaalia, joka voisi vastata kysymyksiin Viipurin menneisyydestä. Paavolainen kysyykin, ”miten Viipurin nousun vuosikymmenet artikuloituvat kirjallisuuteen”, mutta jättää antamatta tähän vastausta.

Dosentti Anu Koskivirran artikkeli Pastori-kirjailija K. H. J. Ignatius (1809–1856): Viipurin fennomanian tuntematon keskushenkilö käsittelee nimensä mukaisesti K. H. J. Ignatiusta ja sitä ”kuinka kestävällä pohjalla perinteinen kuva Viipurin varhaisesta suomalaisuusliikkeestä on” kun tarkastelun keskiöön nostetaan yksi henkilö. Lähtökohta on siis perinteisen mikrohistoriallinen. Koskivirran loppupäätelmä on, että VSKS:n ensi polven fennomania saa uusia, filantrooppisia ja sosiaalikristillisiä kansanvalistusliikkeen ilmenemismuotoja. Yksittäisen radikaalien maine leimasi koko suomalaisuusliikehdinnän uudistusmielisemmäksi kuin se olikaan. Ignatius ja hänen hengenheimolaisensa olivat varsin konservatiivisia kansanvalistajia.

Dosentti Olli Matikaisen artikkeli Sanomalehti Otavan radikaali kausi (1860–1863) tutkii VSKS:n julkaiseman sanomalehti Otavan esimerkin kautta, kuinka kansalaisjulkisuuden synty kytkeytyi paikallistason tarpeisiin. Tutkimuksensa Matikainen kytkee Jürgen Habermasin tutkimukseen Strukturwandel der Öffentlicheit (1962). Samoista tutkimuskysymyksistä ja porvarilliseen julkisuuteen ja kaupunkilaisuuteen kytkeytyvistä selitysmalleista oli osaltaan kyse myös Charlotta Wolffin artikkelissa. Otava oli radikaalin fennomanian äänitorvi, eli edusti Ignatiukseen nähden toista äärilaitaa suomalaisuusaattessa. Otavan puuhamiehet olivat taustaltaan lähtöisin vaatimattomista oloista. Habermasin kuvaamaan porvarilliseen julkisuuteen työntyi uusia tekijöitä. Tämä selittää Otavan muodostumista radikaaliksi sekä kielikysymyksissä että sosiaalipoliittisesti. Kielestä tuli tärkeä taistelun väline. Matikaisen artikkelissa kielikiista puoltaa paikkaansa osana Viipurin historiaa. Lyhyestä toimikaudestaan huolimatta suomenkielinen Otava avasi uusia mahdollisuuksia nousevalle suomenkieliselle keskiluokalle ja heidän äidinkielellään julkaistuille sanomalehdille.

Kuva: Otawa. Sanomia Viipurista 1864.

Pitäjänkirjastoista kertoo artikkelissaan Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ja pitäjänkirjastojen perustamisaalto dosentti Ilkka Mäkinen. Kirjoittaja esittelee lyhyesti Viipurin seudun kartanoiden kirjastot, joiden taustalla vaikuttavat aatteet ja toimintamallit olivat jokseenkin poikkeavia julkisista kansankirjastoista. Näiden kahden ”kirjaston” niputtaminen yhteen on jossain määrin ongelmallista ja Mäkinen toteaakin, että kansankirjastojen perinne juontaa juurensa eri perustalta. Mäkinen käy läpi varhaisen kirjastotoiminnan pioneereja ja VSKS:n osuutta tässä kehityksessä. Artikkeli on hyvä kokonaiskatsaus julkisten kirjastojen varhaisvaiheisiin 1800-luvun Viipurissa ja sisältää useita graafisia esityksiä kirjastoista. Voi siis havaita, että vasta 1800-luvun loppupuolella Turun ja Porin lääni ajoi Viipurin läänin ohi kirjastojen perustamisaktiivisuudessa. Viipurissa oli siis lukutaitoista ja -halukasta väestöä, mutta Mäkinen huomauttaa VSKS:lla olleen oma osuutensa kirjastojen perustamisaktiivisuuden nousussa.

Viipuri sodan näyttämönä

Kokoelman seuraava kokonaisuus Viipuri ja sen sodat käsittelee sotia. Tämän osion artikkelit eivät ole käyneet läpi vertaisarviointia, joka valitettavasti näkyy artikkelien tasossa. Muuttuvien tulkintojen Viipuri -kokoelman tavoitteena oli pohjustaa tulevia kulttuurihistoriaan keskittyviä teoksia ja avata uusia näkökulmia Viipurin historiaan. Todella radikaali uusi näkökulma olisi ollut sotien jättäminen pois Viipurin kulttuurihistoriaan keskittyvästä teoksesta, mutta näin ei ole tehty. Sodan kulttuurihistoria on viime vuosina esille noussut tutkimusparadigma, mutta tähän teokseen valitut artikkelit eivät suoranaisesti liity tähän tutkimussuuntaukseen, tai ainakaan kirjoittajat eivät asemoi itseään näin. Sotatematiikan valinta kertoo siitä, että raja- ja varuskuntakaupunkina sota on ilmeisesti niin oleellinen osa Viipurin identiteettiä, että sitä ei voida ohittaa ilman aihetta sivuavia artikkeleja. Viipurin historiassa rauhan ajat ovat kuitenkin enemmistönä, joten jäin kaipaamaan esimerkiksi katsausta siihen, miten varuskunnat ja linnoitustyöt ovat muovanneet kaupungin kulttuurielämää tai miten parisataa vuotta vaikuttanut venäläinen sotilashallinto muovasi Viipurin kulttuuria.

Dosentti Teemu Keskisarja tutkii artikkelissaan Ernst Löfström (1865–1937): unohdettu Viipurin valtaaja Mannerheimin kollegaa ja vihamiestä Ernst Löfströmiä. Keskisarjan kieli on värikästä, mutta viimeistään toimittajat olisivat voineet siivota siitä sellaiset värittyneet ilmaisut kuin ”…demoralisoituneiden punikkien lyömisestä tuskin oli epäilystä.” Sisällissodan tapahtumista on väännetty peistä historiantutkimuksen kentällä vuosikymmeniä ja nykyisellään sodan osapuolen nimittäminen punikeiksi on varsin kyseenalainen valinta. Mannerheimin nimen eteen lipsahtanut von -etuliite voidaan katsoa painovirheeksi toisin kuin punikki, joka ilman lainausmerkkejä ei kytkeydy edes mahdolliseen Löfströmin kielenkäyttöön tai muuhun aikalaisviestintään. Tieteen sanavalinnat heijastelevat helposti tutkimusajankohdan kielenkäyttöä tai kaikuja nykypäivän kielestä, mutta rutinoituneena kirjoittajana Keskisarja olisi voinut helposti välttää tämän sudenkuopan niin halutessaan.

Kuva: Viipuri 1709 piirroksen mukaan.

Toinen sota-aiheinen artikkeli on dosentti Martti Turtolan Viipuri ja sen linnoitukset puolustuksen symboleina. Turtola esittelee Viipurin puolustuslinnoitustöitä aina 1700-luvulta vuoteen 1944 asti. Viipurista sotanäyttämönä on kirjoitettu paljon, lähinnä keskittyen vuosien 1939–1944 tapahtumiin. Nyt valitut sotateemaiset artikkelit avaavat Viipurin merkitystä vuoden 1918 sodassa sekä Viipurin pitkää historiaa linnoitus- ja varuskuntakaupunkina. Artikkelien kytkeytyminen Viipurin kulttuurihistoriaan jää kevyemmäksi kuin teoksen muiden artikkelien. Etenkin vuoden 1918 tapahtumista ja niitä edeltävistä ja seuranneista vaikutuksista Viipurin suureen työläisväestöön tai vaikkapa toisen maailmansodan uusista tutkimusparadigmoista voisi löytyä uusia avauksia myös Viipurin tapauksessa.

Muuttuvat historiantulkinnat Viipurissa

Teoksen viimeisen osion avaa Rainer Knapas artikkelillaan Viipurin kulttuurielämä Vanhan Suomen aikana: historiankirjoitusta ja tutkimusideoita. Knapaksen artikkeli on hyvä yhteenvetävä katsaus artikkelikokoelman teemoihin. Samalla Knapas tuo esille Vanhan Suomen ajan (1721–1812) Viipurin kulttuurihistorian tutkimustilannetta. Tämä on oiva lisäys teokseen, sillä kokoelman muut artikkelit eivät ole käsitelleet juurikaan tätä Viipurin liki satavuotista jaksoa. Knapas osoittaa menneisyyden historiankirjoituksen poliittiset ja kansalliset pyrkimykset, joissa venäläishallinnon aikakausi eli Vanhan Suomen aika pyrittiin näkemään mahdollisimman negatiivisessa valossa. Toisen maailmansodan jälkeen historiankirjoitusta leimasi menetys, joka väistyi 1970-luvulla uuden perustutkimuksen saadessa jalansijaa. Knapas muistaa myös mainita Neuvostoliiton ja Venäjän Viipuri-tutkimuksesta, jossa Viipuri on esitelty venäläisenä 1700-luvun kuvernementtikaupunkina.

Knapaksen katsauksen lopussa esittämän toiveen siitä, että kansallisista tulkinta- ja ennakkomalleista luovuttaisiin ja sen sijaan korostettaisi paikallisia ja toisaalta ylirajaisia yhteyksiä ja toiminnan mahdollisuuksia. Knapaksen esittämistä ”kansainvälisen tutkimuksen inspiroimi[st]a tutkimustehtävi[st]ä” ja niihin paneutuvista artikkeleista saisi koottua kokonaisen artikkelikokoelman, joka toivottavasti toteutuu Viipuri – kulttuurin kaupunki -sarjan tulevissa toimitteissa.

Kokoelman viimeinen artikkeli on Viipuri 1940-luvulta 2000-luvulle: neuvostoliittolainen, suomalainen, venäläinen, jonka on kirjoittanut Yury Shikalov. Hän tuo esille Neuvostoliiton aikaisen suhtautumisen Viipurin historiaan, jossa Viipurin historiaa tulkittiin oman aikansa poliittisista lähtökohdista käsin. Nykyisin Viipurin historiassa on huomioitu myös kaupungin ruotsalainen ja suomalainen menneisyys ja etenkin keskiaika on korostuneesti esillä. Shikalov käsittelee artikkelissaan myös suomalaisturistien kokemuksia 1960- ja 1970-lukujen Viipurissa sekä venäläisturistien nyky-Viipuria.

Kuva: Vappumarssi Viipurissa Viipurin museo.

Shikalov toteaa, että ”maailmansodan jälkeisestä Viipurista on tullut malliesimerkki valikoivasta historian käytöstä.” Kun vertaa tätä tulosta artikkelikokoelman johdantolukuun sekä Knapaksen artikkeliin, voi todeta, että Viipuria on käytetty osana valikoivaa historian käyttöä aina 1800-luvulta saakka. Viipurin maantieteellinen ja kulttuurinen asema, sen ylirajaisuus ja epätavallisuus suomalaisessa tai venäläisessä kontekstissa ovat edesauttaneet kaupungin menneisyyden muovaamista kulloinkin sopivien tarkoitusperien mukaiseksi. Viipurin tapauksessa olisi edelleen, Shikalovin sanoin, ”kysyntää [olisi] tieteelliset vaatimukset täyttävälle historiateokselle, joka tarjoaisi perusteellisen kuvan kaupungin menneisyydestä”. Historiankirjoitus on aina oman aikansa kuva, mutta Viipurin ollessa kyseessä tämä kuva on usein kovin värittynyt. Uudet historiantutkimuksen kysymyksenasettelut ja helposti saatavilla olevat digitaaliset lähdeaineistot voivat tarjota uutta tietoa Viipurista ja sen kulttuurihistoriasta.

Viipurin erityisyys nousee hyvin esille

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Muuttuvien tulkintojen Viipuri tarjoaa hyvän perusteoksen Viipurin historiasta kiinnostuneille. Etenkin katsaukset Viipuria koskevan tutkimuksen kaanoniin sekä uudet kysymyksenasettelut – vaikkakin vielä ilman vastauksia – kiinnostanevat suurempaakin lukijakuntaa kuin vain tutkijoita.

Artikkelikokoelmassa on aina omat haasteensa kokoelman yhtenäisyyden ja linjan luomisessa. Nyt päämääräksi oli otettu katsaus Viipurin kulttuurihistoriaan sekä uusien näkökulmien esille tuominen. Pääsääntöisesti tässä oli onnistuttu hyvin. Etenkin kokoavat katsausartikkelit ja teoksen alkupään vertaisarvioidut artikkelit pysyivät valitussa linjassa ja toivat esille Viipurin erityisyyttä ja toisaalta kumosivat aiempia näkemyksiä Viipurin erityispiirteistä ja asettivat kaupungin historiaa uusiin viitekehyksiin.

Yllättävän monet artikkelit ottavat kielikiistat esille tai jopa artikkelin lähtökohdaksi. Vaikka kirjoittajat toteavat, että kielikiistat ovat osittain jälkipolvien näkemys menneisyyden tapahtumista ja osittain kielikiistat korostuvat tutkimuksessa käytetyn alkuperäisaineiston vuoksi, ei niitä näytetä voivan sivuuttaa kun kyse on Viipurin kulttuurihistoriasta. Tulevissa Toimitteita-sarjan osissa toivottavasti päästään sivuamaan uusia tutkimusaiheita ja paneudutaan entistä syvällisemmin kulttuurihistoriaan. Toivoa sopii, että vertaisarviointiprosessi tavoittaa tulevissa osissa kaikki artikkelit, sillä näin Toimitesarjan tieteellinen taso pysyy hyvänä ja artikkeleista on hyötyä myös tuleville tutkijapolville. Kuten nyt todettiin, on Viipuria koskeva historiantutkimus monelta osin vielä tekemättä.