Suomen tunnetuimpien indologien kokoaman Intian kulttuurin (2005) voisi nähdä olevan sikäli hyvin kunnianhimoinen teos, että se käsittelee Etelä-Aasian valtavan rikasta ja monimuotoista kulttuuria noin viiden tuhannen vuoden ajalta yksissä kansissa. Onnistuneesti se kuitenkin tehtävänsä täyttää ja tarjoaa näin hyvinkin luettavan suomenkielisen esityksen Intian kulttuur(e)ista kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kulttuuri on tässä yhteydessä ymmärretty laajasti ja se käsittää niin Intian historian, yhteiskunnan ja hallinnon kuin uskonnon, tieteen ja taiteen eri alueet sekä tapakulttuurin. Teos keskittyy pitkälti korkeakulttuuriin, vaikka koukkauksia tehdään myös kansankulttuuriin puolelle, huomattavimmin kädentaidot, tapakulttuuri ja esittävät taiteet -osioissa.

Kirjan toimittaja, indologian emeritusprofessori Asko Parpola kirjoittaa esipuheessaan, että ”laajan aiheen joltisenkin tasapuolinen käsittely on vaatinut eri osien rajaamista tiettyihin sivumääriin.” Hän myös toteaa, että ”nyt käsillä olevassa teoksessa on pyritty antamaan tarkempia perustietoja Intian kulttuurista kiinnostuneelle” (s.10). Mitä aiheen laajuuteen ja sivumäärien rajaamiseen tulee, niin tehtävä on varmasti ollut vaikea ja eri aihepiirien vaatimasta sivumäärästä voi tietysti olla montaa mieltä. Voi esimerkiksi pohtia, ansaitseeko jainalaisuus suuremman sana- ja sivumäärän kuin esimerkiksi sikhiläisyys tai islam Intiassa, tai miksi intialainen musiikki on saanut vain hyvin lyhyen, vaikkakin sinänsä erittäin hyvän esittelyn esittävien taiteiden otsikon alla, kun esimerkiksi kirjallisuudesta on kirjoitettu oma pitkä alalukunsa – joka tosin on erinomainen sekin. Kirjoittajien pyrkimys antaa ”tarkempia perustietoja Intian kulttuurista kiinnostuneelle” tulee joka tapauksessa täytetyksi nimenomaan niin, että lukija saa tarkempaa kuin aivan perustietoa monesta kulttuurin osa-alueesta.

Teoksen toimittaja Asko Parpola on myös kirjoittanut useita sen luvuista. Hän on kirjoittanut niin Intian kulttuuria ja historiaa ennen klassista aikaa (550 eKr. alkaen) koskevat luvut kuin kaikki Intian uskontoja koskevat osiot, lukuun ottamatta jainalaisuutta ja islamia. Lisäksi hän on kirjoittanut sekä kieliä, kirjaimistoa että kielitiedettä käsittelevät osiot. Indologian dosentti Klaus Karttunen vastaa Intian kulttuurin klassisen ajan (550 eKr. – 550 jKr.) sekä keskiajan (550 -1500 jKr.) historian, hallinnon, elinkeinojen ja tieteiden esittelystä. Virpi Hämeen-Anttila keskittyy uuden ajan (1500 -) historiaan, hallintoon ja elinkeinoihin sekä lisäksi kirjallisuuteen, kuvaamataiteeseen ja esittävään taiteeseen. Marjatta Parpola käsittelee paljolti kansankulttuuria: kädentaitoja, tapakulttuuria sekä yhteiskunnan osalta muun muassa kastia, sukua, koulutusta ja naisen asemaa. Näiden pääkirjoittajien tekstiä täydentävät vielä arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan lyhyehkö alaluku islamista Intiassa, Petteri Koskikallion jainalaisuutta käsittelevä osuus ja Henri Schildtin arkkitehtuurin esittely.

Teos on jaoteltu systemaattisesti kulttuurin eri osa-alueisiin, jotka on käsitelty kronologisesti historiasta nykypäivään. Välillä laajuuteen ja kattavuuteen pyrkivä ote on johtanut hieman kummallisiinkin ratkaisuihin, kuten ensimmäisessä, vajaat viisi sivua käsittävässä ja paljon kuvia sisältävässä luvussa, jonka aiheena on – ei sen vähempää kuin – Etelä-Aasia ja sen luonto. Alueen lyhyt maantieteellinen esittely puoltaa toki paikkaansa ja esimerkiksi pinnanmuodostuksella ja ilmastolla voi ajatella olevan kulttuurista merkitystä, mutta kahdenkymmenenkahden virkkeen mittainen kasvit ja eläimet -alaluku panee lukijan miettimään kohdan tarpeellisuutta: ”Etelä-Aasian lukuisista linnuista tunnetuimmat lienevät mainakottarainen, loistofasaani, riikinkukko ja viidakkokana. Talvella alueella on paljon muuttolintuja Tiibetistä, Keski-Aasiasta ja Siperiasta. Monet käärmeet kuten boa ja kobra ovat yleisiä. Isot ja hurjat villimehiläiset tuottavat erinomaista hunajaa, mutta saattavat hyökätessään jopa surmata ihmisen.” (s. 16). Onko eläinten luetteleminen niin oleellista, ettei sitä olisi voinut jättää pois, kun tämän laajempaan käsittelyyn ei kuitenkaan ole mahdollisuutta? Reiluuden nimissä on sanottava, että tämä lienee kuitenkin kirjoittajan (Klaus Karttunen) heikoin kohta teoksessa, jossa hän muuten kirjoittaa hyvin sujuvasti ja ehdottoman asiantuntevasti.

Historian osaltakin on ymmärrettävästi täytynyt tehdä melkoista tiivistystä, kun parissa kymmenessä sivussa, joista tilaa vievät myös runsaat kuvat ja hyvin havainnollistavat kartat, ehätetään esihistoriasta ja Indus-kulttuurista (2600-1900 eKr.) 1500-luvulle asti, mogulihallitsijoiden kauteen. Tästä johtuen teksti on paikoin raskasta luettavaa vaikka onkin hyvin kirjoitettua, sillä aikakaudet tiivistyvät turhan usein dynastioiksi, hallitsijoiden ja paikkojen nimiksi tai jäävät muuten aika yleisluontoisiksi viittauksiksi. Nimiä ja vuosisatoja vilisee paikoitellen lähes luettelonomaisesti, joten historiasta on toisinaan vaikea muodostaa kattavaa kokonaiskuvaa tai pysyvää muistijälkeä, ellei lukija omaa jo valmiiksi perustietoja aiheesta. Tämä ei sinällään ole kuitenkaan (pelkästään) kirjoittajien vika: kyseessähän on maantieteellisesti laaja ja hallinnollisesti usein pirstoutunut alue, jota käsitellään tiiviisti vuosisatojen ajalta. Sitä paitsi, historian läpikäyminen teoksen alussa on tehty kuitenkin sen verran onnistuneesti, että se joka tapauksessa luo riittävän pohjan ja viitekehyksen seuraaville, kulttuuria käsitteleville luvuille, mikä lienee luvun tarkoituskin.

Intian uskonnoille ja filosofioille on puolestaan syystäkin annettu melko runsaasti tilaa ja käsitellyiksi tulevat niin Intiassa syntyneet (hindulaisuus pitkine perinteineen ja monine muotoineen, buddhalaisuus, jainalaisuus, sikhiläisyys) kuin sinne muualta tulleet uskonnot (zarathustralaisuus, juutalaisuus, kristinusko ja islam). Uskontojen käsittely on siis hyvin kattavaa ja antaa paljon tietoa alueen monimuotoisesta ja rikkaasta uskonnollisesta ja filosofisesta kentästä. Yhteiskunta, elinkeinot ja tapakulttuuri -lukujen alaluvuissa päästään, pitkälti Marjatta Parpolan mutta myös Klaus Karttusen matkassa korkeakulttuurista ruohonjuuritasolle ja poikkeamaan hetkeksi tavallisten ihmisten arkielämään. Romaanikirjailijanakin tunnetun Virpi Hämeen-Anttilan kuvaamataidetta, kirjallisuutta ja esittäviä taiteita esittelevät luvut ovat ehkä odotetustikin erittäin sujuvaa ja miellyttävää luettavaa ja antavat hyvän yleiskuvan aiheistaan. Esimerkiksi kuvaamataiteet-osio alkaa lukemista mukavasti helpottavalla yleiskuvauksella, joka vihkii asiantuntemattomankin lukijan intialaisen kuvaamataiteen yleispiirteisiin. Myös muun muassa teatteri ja elokuva saavat innostavan esittelyn Virpi Hämeen-Anttilan käsittelyssä. Arkkitehtuuri-luku taas jää jotenkin korkealentoisemmaksi ja etäisemmäksi sekä myös hieman hajanaiseksi kokonaisuudeksi, vaikka onkin hyvin mielenkiintoinen ja paikoitellen (ehkä turhankin) yksityiskohtainen. Tässä luvussa, jonka lukemista varmasti helpottaisivat jonkinlaiset pohjatiedot aiheesta, hyvä kuvitus selityksineen tulee erityiseen tarpeeseen. Ylipäätäänkin runsas kuvitus on lähes välttämättömyys tällaisessa teoksessa ja varsinaista tekstisivuilla esiintyvää kuvitusta on teoksessa vielä täydennetty tekstin väliin sijoitetuilla kauniilla värikuvasivustoilla. Kuvien lisäksi kiitosta voi antaa kirjan lopusta löytyvälle kolmetoista sivua pitkälle kirjallisuusluettelolle, joka listaa monia eri aihepiirejä käsitteleviä sekä suomen- että muunkielisiä teoksia.

Intian kulttuuri -teos on vallan runsas ja tiivis esittely Etelä-Aasian monituhatvuotisesta kulttuurista, tai pikemminkin kulttuureista, joka välittää kirjoittajien kunnioituksen ja ehkä jopa rakkauden aiheeseen avartaen lukijan näkemyksiä. Hyvin kirjoitettuna suomenkielisenä teoksena se on erittäin suositeltava opus Etelä-Aasian kulttuureihin tutustumisesta kiinnostuneelle. Kovin kevyttä luettavaa se ei suuren asiapitoisuutensa vuoksi ole, mutta kirjoittajien asiantuntevuuden ja sujuvan esitystavan vuoksi se on varsin antoisaa ja informatiivista tekstiä. Intian kulttuuri toimii hyvin aiheensa perusteoksena tai käsikirjana – teos ei ole juuri vanhentunut julkaisunsa jälkeisenä kahtena vuotena ja tuskin tuleekaan radikaalisti tai nopeasti vanhenemaan, vaikka tutkimus ja Etelä-Aasian tuntemus varmasti lisääntyvätkin. Kirjan erityisenä ansiona voisi pitää sitä, että tämä kulttuurillinen luotaus Intian ikivanhaan sivilisaatioon herättelee ymmärtämään Intiaa, joka löytyy meidän suomalaisten usein stereotyyppistenkin mielikuvien takaa.