Pekka Virkin toimittama kirja haastaa lukijansa vihdoin tuomitsemaan ”suomettumisen” ja vaatimaan seuraamuksia niille maanmiehille, jotka aikoinaan johdattivat kansaa ulkopoliittisen lyömäaseen käyttöön, epävirallisiin virkakieltoihin, sensuuriin ja itsesensuuriin sekä muihin lieveilmiöihin. Mutta osaavatko ja haluavatko suomalaiset vihtoa itsensä ja toisensa puhtaiksi siitä, mitä aikoinaan saunoissa ja kabineteissa harrastettiin valtioviisauden nimissä? Enää ei pidä kysyä, kuka heittäisi ensimmäiset löylykauhalliset, vaan ketkä kestäisivät lauteilla.

Teoksen lyhyin osuus on Jukka Mallisella ja loput jakautuvat Martti Puukon sekä Arto Luukkasen kesken, joista kumpikin on kirjoittanut 2-3 erillistä artikkelia. Kaikki artikkelit ovat mielenkiintoisia, mutta Virkin lupaama ”selkeä toimintamalli yhteiskunnan tervehdyttämiseksi” jää lähinnä Luukkasen vaatimuksiin ”Tiitisen listan” julkistamiseksi ja ”totuuskomission” perustamiseksi.

Vala vannottu, toisesta vapautettu

Mallinen aloittaa vertailemalla Suomen liittämistä Venäjään vuonna 1809 Itä-Preussin miehitykseen 1758-1762. Myös itäpreussilaisilta Venäjä vaati uskollisuudenvalaa, jota väestö kuitenkin vastusti. Miehitys jäi lyhyeksi ja rinnastuu ajallisesti pikemminkin Suomen ”pikkuvihaan”. Lienee kuitenkin kiistatonta, että 1800-luvun autonomia loi perustan suomalaiselle myöntyväisyyspolitiikalle, jota Mallinen pitää maanpetoksena Ruotsin kuningasta kohtaan. Malliselta jää tosin huomaamatta, että sattumalta Kustaa IV Aadolf vapautti alamaisensa uskollisuudenvalastaan samana päivänä kun suomalaiset vannoivat sen Porvoon valtiopäivillä Aleksanterille – uutisesta tietämättömät suomalaiset onnistuivat mahdollisesti muutamalla tunnilla kääntämään kapinansa lailliseksi ja Venäjän kiirehtimän puolenvaihdoksen ikään kuin kaukonäköiseksi valtioviisaudeksi.

Mallinen näkee toisen käännekohdan ”yöpakkasissa” 1958, jolloin ”nuori polvi vasemmalta oikealle sortui itsepetokseen ja alkoi oikeasti uskoa YYA-liturgiaan toisin kuin Kekkosen sukupolvi.” Kun Suomen itsenäistymisen eläneet ja sodan kauhut kokeneet ymmärsivät, että maltti oli ulkopolitiikassa välttämättömyys, nuoremmat tekivät siitä hyveen. Mallinen tukeutuu Arvo Saloon, joka 1986 tunnusti ”noottikriisin” yli Kekkosen uudelleenvalintaan ulottuneen kauden 1958-1962 dramaattisuuden: ”Ensin viehätti voima, heti perään myös itse idea.” Tämä psykologinen ilmiö tunnetaan Tukholman-syndroomana, jossa panttivanki samaistuu vangitsijaansa – ensin vangitsijan voimaan taipuminen nähdään taktiikkana, mutta pian panttivanki alkaa tosissaan uskoa, ettei vangitsijalla ole pahoja aikeita. Syntyy eräänlainen sadomasokistinen lumous.

Kuva: Neuvostoliiton teollisuusnäyttely Messuhallissa 1950-luvulla. (Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)

Suomessa on vielä 2000-luvullakin haluttu väkisin uskoa, ettei Venäjällä ole pahoja aikeita, koska ei haluta ahdistua ja pelätä:

”Putinin miesten ja venäläisen öljyrahasateen ilmestyttyä pelipöytään luotiin Moskovan kortilla pelaamisen oikeutukseksi keskinäisriippuvuuden teoria: Venäjä on yhtä riippuvainen Euroopasta tulevista öljy- ja kaasutuloista kuin Eurooppa Venäjän hiilivedyistä. Siksi Venäjä ei voisi tehdä sitä, mitä se sitten kuitenkin teki – Ukrainassa.”

Vapautumisen myyttejä ja lumoutumista kollegoista

Puukko kertoo ensimmäisessä artikkelissaan Puolasta, jossa elää myytti maan vapautumisesta jo kesäkuun 1989 vaaleissa, vaikka vain runsas kolmannes parlamenttipaikoista täytettiin vapaasti. Kommunistien kanssa oli sovittu joulukuuhun 1991 jatkuneesta siirtymäkaudesta, jonka kuluessa he ehtivät tuhota arkistoja. Kansallissankariksi nousseen Lech Walesan nuoruudenhairahdus – kontaktit turvallisuuspalveluun 1970-luvun alkupuolella – järkyttävät Puukkoa, vaikka useimmat suomalaiset lukijat antaisivat anteeksi tällaisia syntejä.

Kuva: Lech Walesa ja George H.W. Bush Varsovassa heinäkuussa 1989. Taustalla Barbara Bush. (Wikimedia Commons)

Toisessa artikkelissaan Puukko irvailee Tarja Halosen veljeilylle (voisiko näin sanoa?) venäläisen kollegansa kanssa, joka oli kuulemma mukava mies: ”Niinpä niin, on yleisesti tunnettu tosiasia, että Neuvostoliitossa ujoimmat ja herkimmät kaunosielut hakeutuivat juuri KGB:n palvelukseen.” Halosen lumoutumiseen löytyy monia kansainvälisestikin tunnettuja vertailukohtia ja suuri osa länsimaisesta mediasta uskoi aikoinaan Juri Andropovin olevan salaa jazzia kuunteleva humanisti. Yhtä moni piti puolestaan Ronald Reagania sotahulluna B-luokan näyttelijänä ja George W. Bushia toisena suurena uhkana maailmanrauhalle. Eivät suomalaispoliitikot ole suinkaan ainoat, joihin propagandistien imagonrakennus tehoaa. Puukko syyttää Halosta myös siitä, kuinka tämä ”punnersi itsensä vuoden 2008 syyskuun alussa EU:n Georgiaa käsittelevään huippukokoukseen”, mutta erehtyy kutsumaan silloista ulkoministeriä Alexander Stubbia pääministeriksi.

Puukko päättää osuutensa kirjasta aforismiin: ”Jos joku porsas vaatisi puhtaampaa sikolättiä, sitä kohdeltaisiin oman pesän likaajana.”

Lähihistorian tutkimus vaatisi itsekritiikkiä

Luukkasen ensimmäinen artikkeli toistaa katsausta Suomen historiaan autonomiasta nykyaikaan, mutta muutamassa kohdassa lauseet katkeilevat. Arvokkaampi on toisen artikkelin kuvaus Ukrainan arkistojen avautumisesta, johon Suomen arkistoviranomaiset eivät uskalla tarttua koska se voisi – Kansallisarkiston johtajan sanoin – ”vaikeuttaa yhteistyötä esimerkiksi Venäjän arkistojen kanssa”. Näin voi hyvinkin olla, mutta kieltämättä vaikuttaa paradoksaaliselta että Venäjän arkistojen hyödyntämisen nimissä pitää sulkea silmiään Ukrainassa avautuvilta arkistoilta. Ehkä vielä perinteisempää itsesensuuria olisi, jos varmuuden vuoksi pysyttäisiin suosiolla kaikkien ristiriitaisten arkistointressien ulkopuolella.

Kolmannessa artikkelissaan Luukkanen penää nimenomaan lähihistorian tutkimuksen vapauttamista, mihin on periaatteessa helppo yhtyä. Vaikeampi on keksiä kuinka sen voisi toteuttaa kun poliitikot, toimittajat ja tutkijaeliitti ovat haluttomia itsekritiikkiin. Suomessa ei ole tapahtunut Itä-Euroopan maista tuttua vallankumousta, koska Suomi säilyi – vaikkakin rimaa hipoen – Kekkosen neljännesvuosisataisesta hallituskaudesta, poikkeuslaista ja YYA-sopimuksesta huolimatta länsimaisena demokratiana. Jälleen kerran, kuten jo 29.3.1809 ja sotien aikaan, tarkka ajoitus suosi Suomea, joka on kerta toisensa jälkeen selvinnyt pinteestä. Caesarin ja Napoleonin kaltaiset seikkailijat luottivat Onnettaren suosioon, kunnes se petti heidät – ja yhtä lujasti suomalaiset valtioviisaat luottavat siihen, että taipua voi taittumatta ja päänsä työntää pensaaseen kunnes myrsky on ohi. Niinpä ”suomettuminen” on pohjimmiltaan ajopuuna ajelehtimista ja seikkailupolitiikkaa, vaikka yrittääkin esiintyä viisaana valintana.

Oikeutettu kauhistelu jäänee huomiotta

Lustraatio luultavasti unohtuu tarpeettomana hätähuutona, ellei Suomelle käy huonosti – ja varmasti yritetään unohtaa, jos niin käykin. Ikävä tosiasia on, että se poika joka huuteli sutta kaiken aikaa lopulta syötiin – ja ellei häntä syöty, hänen oli turha toivoa myötätuntoa kyläläisiltä. Kauko Kare, Tuure Junnila, Ahti M. Salonen ja moni muu varoitti aikanaan ”suomettumisen” vaaroista, mutta vaikka heidän maineensa osin palautettiin 1990-luvulla, eivät he koskaan saaneet ansaitsemaansa täyttä tunnustusta; Junnilan elämäkerta vuodelta 2009 ja Georg C. Ehrnroothin muistelmat vuodelta 1999 ovat kirjaharvinaisuuksia, eikä viimeisiä tannerilaisia tai perustuslaillisia ole juuri muisteltu, vaikka Kaarlo Pitsinki ja Kullervo Rainio lienevät vielä elossa. Siksi Lustraatio on kuin raittiusseuran nutturapäiden kurkistus SM-kerhon touhuihin: oikeutettua kauhistelua, mutta sivuutetaan häveliäästi koska liian moni haluaa sulkea silmänsä.