Kylmän sodan aikana Suomessa suhtauduttiin joskus
ylenkatsoen anglosaksiseen
sotahistoriankirjoitukseen. Saksa oli sodan kokeneelle
sukupolvelle tuttu kieli, ja esiintyi käsitystä, että "oikeaa"
sotaa oli käyty lähinnä itärintamalla. Siellähän
Suomikin oli tapellut ja Englanti oli ollut eräänlainen
vihollinen. Saksalainen ja venäläinen sotakirjallisuus
on saanut Suomessa sanoa sanottavansa. Itse olen
pitänyt molempien maitten traditioita uuvuttavina.
Neuvostoliitossa kirjoitettiin : "7. valkovenäläinen
rintama keskitti 21,5 km leveään läpimurtokohtaan 1
351 871 paria jalkarättejä" ja saksalainen jatkoi: "321.
jalkaväkidivisioonan 1 079. jalkaväkirykmentin III
pataljoonan 5. komppanian I joukkueessa
brandenburgilaiset valmistautuivat vastaiskuun".
(Lainaukset" ovat keksittyjä ja aavistuksen kärjistettyjä,
mutta tuhansien luettujen sivujen jälkeen taatusti
oikeutettuja.) Kummatkin maat olivat halukkaita
unohtamaan ihmisen mahdollisimman tarkkaan. Syy
oli selvä: ihminen oli unohdettu tyystin itärintaman
taisteluissakin, mitäpä sitä jälkeenpäin enää
muistelemaan.

Englantilainen evp. upseeri Antony Beevor on toista
maata. Beevor ei tingi pahemmin sotahistorian
pakollisesta äksiisistä. Mukana on niin poliittinen kuin
strateginen tausta, operaatioiden olosuhteet kuin
komentajien persoonallisuudet. Jopa
sotilasorganisaatio on käsitelty. Tämäkin on
perusteltua: anglosaksinen lukija ei selittämättä
ymmärtäisi, että Berliinin taisteluihin osallistuneet
komppaniat olivat maksimissaankin vain 80 miehen
vahvuisia.

Kaikki sotahistoria on kuitenkin limitetty osaksi
inhimillistä toimintaa – ja tavatonta inhimillistä
kärsimysnäytelmää. Kärsimyksellä on silläkin
taustansa. Itärintaman yletön raakuus ei nimittäin ollut
mitään sodan "oheistuotetta", vaan kahden
totalitäärisen valtion järjestelmällisen toiminnan
looginen ja vääjämätön lopputulos.

Toisessa maailmansodassa sotarikoksiin
syyllistyneitä on arvioitu ensin Nürnbergissä ja sen
jälkeen vuosikymmeniä historiankirjoituksessa. Monet
ovat toki esittäneet, ettei tieteellinen historiantutkimus
edes saisi syyllistää, vaan koettaa nähdä taustat. Itse
en ole koskaan tätä täysin allekirjoittanut. Viimeisessä
suursodassa tapahtui niin paljon niin pöyristyttäviä
asioita, että niiden liika ymmärtäminen johtaa
kyvyttömyyteen tunnistaa totalitarismia. Riittävän
konkreettisena esimerkkinä voi mainita, että kun
Danzigin anatomisessa instituutissa vieraili Saksan
opetus- ja terveysministerit tutustumassa saippuan
valmistukseen ihmisruumista, "taustaa" kannattaa
totisesti hakea muualta kuin saippuapulasta! Beevor ei
nyt – kuten ei edellisessäkään kirjassaan Stalingrad –
säästele tai piilottele kantaansa. Hän torjuu käsityksen,
että niin suureen määrän saksalaisten tekemiä
julmuuksia olisi voinut syyllistyä vain harvat SS:n
organisaatiot. Nürnbergissähän puhuttiin Saksan
totaalisesta syyllisyydestä; Beevor puhuu lähinnä
monien syyllisyydestä.

Kun neuvostojoukot 1945 vyöryivät. Saksaan, tuli
maksun aika. Maksettavaksi tuli jopa puna-armeijan
joutuminen yllätetyksi, asia jolle Stalin keksi itseään
sopivamman maksajan. Kaiken huipuksi
neuvostosotilas joutui vielä huomaamaan senkin, että
Saksa oli kaiken tuhonkin keskellä pohjimmiltaan
vauras maa, paljon vauraampi kuin mistä Berliinin
valloittajat itse olivat lähtöisin. Äiti-Venäjän kokema
hävitys piti kostaa, mutta kostoon sekoittui mukaan
kateuden katkera tunne.

Stalingrad-kirjan perusteella ei sinänsä sovi epäillä
Beevorin kykyä hallita sotahistoriaa, mutta ilmeisesti
em. kirjan saavuttamaa suosiota on pitänyt hyödyntää
aikataululla, joka ei ole tehnyt uudelle kirjalle hyvää.
Kartat etenkin Berliinistä ovat huonot, ja esityksen
suurimpana ongelmana on synteesin puuttuminen
monin paikoin. Beevor vain referoi lähdettä (usein
vieläpä propagandaa kaikkein paksuimmasta päästä)
ja vain lyhyesti kommentoi tyyliin: mahtoiko se ihan
noinkaan olla. Lähteitten vertailu puuttuu, ja synteesi
jää lukijan tehtäväksi. Pohjoismainen sotahistorian
harrastaja pysähtyy sivulle 271. (11. SS-divisioona)
"Nordland koostui pääasiassa tanskalaisista ja
norjalaisista"… mukana myös suomalaisia. Ko.
divisioonaa seurataan kovin runsaasti, vaikka Berliinin
hallintokortteleita puolusti usean muunkin divisioonan
rippeet. Nordlandissa oli toki saksalaisiakin, ja
suomalaispataljoona oli tunnetusti kotiutettu jo 1943
Wiking-divisioonasta.

Kääntäjä Matti Kinnunen on onnistunut säilyttämään
Beevorin sujuvan tyylin, mutta on haksahtanut
kääntämään suurimpien yhtymien komentajan tittelin
ylipäälliköksi. Englannissahan näin tehdään, mutta
suomen kielessä ylipäällikkö on vain valtionpäämies
(ja tämä pätee puhuttaessa myös muitten maitten
armeijoista).

Häviäjän kohtalon tietää jokainen, mutta Beevor
maalaa synkin värein myös voittajan aseman. Yli 1,5
miljoonaa saksalaisten vangitsemaa neuvostosotilasta
lähetettiin "vapauttamisen" jälkeen yhdeltä vankileiriltä
toiselle, ja entisten sotavankien syrjiminen jatkui
jossain mitassa aina 1990-luvulle asti. Itä-Euroopan
silmitön hävittäminen oli siellä huono alku
sosialismille. 2 miljoonan saksalaisnaisen
moninkertainen raiskaaminen tyrmistytti
Länsi-Euroopan kommunisteja puna-armeijan voiton
hetkellä.

Sotasaaliskin jäi odotettua laihemmaksi. Stalin
himoitsi Saksan korkeaa aseteknologiaa, mutta
sananmukaisesti irti revityt herkät laitteet eivät Venäjällä
enää toimineetkaan epäpuhtaissa oloissa ja
huonommilla raaka-aineilla. Lienevätkö
saksalaistiedemiehetkään aina antaneet
maksimaalista työpanostaan uusille isännilleen.
Vastaavasti tavalliset rivimiehet lähettivät kotimaahansa
mm. naulapusseja.

Entä Zukov? Hän sai "Päivänsä" ottaessaan
Moskovassa vastaan suuren voitonparaatin istuen
valkean arabioriin satulassa. Zukovin saama
kunnianosoitus johtui osittain siitä, että hänen tilalleen
oli alunperin ajateltu Stalinia, mutta jalo ratsu oli
harjoituksissa heittänyt generalissimuksen selästään.
Mutta kun paraati oli ohi, Zukov sai Stalinin puolesta
ratsastaa kohti auringon laskua.