Harva kansa on joutunut kärsimään niin kauan ja niin ankarasta vihasta kuin juutalaiset. Eero Kuparisen Antisemitismin musta kirja esittelee juutalaisia kohtaan tunnetun vihan historian antiikin ajoista nykypäivään. Teos on uudistettu painos hänen vuonna 1999 ilmestyneestä teoksestaan Aleksandriasta Auschwitziin.

Kuparinen kirjoittaa tutkimuksensa alussa, että juutalaisvihaa on helpompi kuvata kuin selittää. Antisemitismitutkimuksen keskeinen kysymys onkin se, onko kyseessä yksi ja sama ilmiö kautta historian vai kenties sarja erilaisia poliittisia, sosiaalisia ja psykologisia ilmiöitä. Juutalaisten ulkopuolisuutta on pidetty selityksenä ksenofobiselle juutalaisvihalle: se sai esimerkiksi keskiajalla epäluulot purkautumaan väkivaltana, mikä sai juutalaiset eristäytymään yhä tiukemmin – ja niin syntyi loputon kehä. Myös juutalaisten oletettu taloudellinen valta on ollut muun muassa 1800-luvulla syynä vihanpurkauksiin.

Kuparinen kirjoittaa, että juutalaisviha syntyi jo antiikin aikana. Kansa, joka halusi pitää kaikissa olosuhteissa oman jumalansa – ja vieläpä vain yhden jumalan -, joutui helposti ympäröivien kansojen vihan kohteeksi. Kristityt olivat aluksi yhtäläinen uskonnollinen vähemmistö Rooman valtakunnassa kuin juutalaisetkin. Niinpä näiden kahden uskontokunnan suhde oli aluksi suvaitsevainen, mutta viimeistään kirkkoisä Johannes Khrysosthomoksen 300-luvun loppupuolella ilmestyneissä kirjoituksissa juutalaiset demonisoitiin. Vaikka uskonnoilla olikin sama pyhä kirja, oli erona nimenomaan Jeesus ja hänen asemansa. Martti Luther suhtautui uransa alkupuolella myönteisesti juutalaisiin, mutta kun hän oivalsi, ettei saisi näitä kääntymään kristityiksi, muuttui suhtautuminen hyvin jyrkästi. Vuonna 1543 ilmestyi teos Von der Juden und Ihren Lügen (Juutalaisista ja heidän valheistaan, suomeksi vuonna 1939), jossa Luther hyvin suorasukaisesti luettelee juutalaisten kristittyjä vastaan tekemiksi väitettyjä rikoksia.

Keskiajan kuluessa juutalaisviha sai uusia piirteitä ja vanhoista tehtiin uudenlaisia variaatioita, Kuparinen taustoittaa oivaltavasti. Ristiretkien yhteydessä useissa Keski-Euroopan maissa esiintyi organisoitua väkivaltaa juutalaisia vastaan. Keskiajalla useiden juutalaisvastaisten iskujen syynä olivat väitteet juutalaisten suorittamista ns. rituaalimurhista: tällöin juutalaisten väitettiin surmanneen kristityn (lapsen), valuttaneen tästä veren ja joko juoneen sen tai käyttäneen sen happaman leivän tekoon. Lisäksi juutalaisia syytettiin muun muassa ehtoollisleivän (eli Jeesuksen ruumiin) häpäisemisestä sekä kaivojen myrkyttämisestä ja sitä kautta ruton levittämisestä. Rituaalimurhasyytöksiä juutalaiset saivat niskoilleen vielä 1900-luvullakin.

Kuparinen jatkaa edelleen, kuinka 1800-luvulla juutalaisten asema muuttui monissa Euroopan maissa. Juutalaisemansipaation myötä heille myönnettiin kansalaisoikeudet esimerkiksi Englannissa vuonna 1858 ja Ruotsissa vuonna 1870. Tämä kehitys sai rinnalleen modernin antisemitismin, joka pohjautui juutalaisen rodun silloisiin rotuteorioihin perustuvaan huonouteen. Tämän ajatusmallin mukaan juutalainen rotu muodosti uhan kaikille esimerkiksi saksalaisille, jos juutalaiset pääsisivät viettelemään saksalaisnaiset. 1900-luvun alussa ilmestyivät Venäjällä ensimmäisen kerran Siionin viisaitten pöytäkirjat, juutalaisvihan ilmentymä. Pöytäkirjojen esipuheessa väitettiin, että ne oli tehty kokouksessa, joka järjestettiin vuonna 1897 Baselissa pidetyn ensimmäisen sionistikongressin yhteydessä. 24-lukuinen pöytäkirja näytti muodostavan juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelman, mutta todellisuudessa kyseessä oli Venäjän salaisen poliisin tilaama teos, jolla pyrittiin vaikuttamaan keisari Nikolai II politiikkaan. Vielä nykyäänkin kyseisiä pöytäkirjoja kuitenkin julkaistaan arabimaissa ja niitä käytetään osoituksena juutalaisten valloitussuunnitelmista.

Suomalainen juutalaisviha on sekin esitelty teoksessa laajalti. Pääpaino on toisaalta 1800-luvun valtiopäivissä, joilla esitettiin useaan otteeseen kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Tämähän toteutui vasta tammikuussa 1918, toiseksi viimeisenä maana Euroopassa. Toisaalta Kuparinen esittelee laajalti maailmansotien välisen kauden kotimaista juutalaisvihamielisyyttä, joka huipentui juutalaisten luovutuksiin Saksalle vuonna 1942.

Kuparisen kirja on lajissaan ainutlaatuinen Suomessa, sillä se on ainoa suomenkielinen yleisesitys tästä laajasta aiheesta. Lisäksi Kuparinen on käsitellyt laajasti alkujaan Elina Sanan teoksesta Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (2003) herännyttä keskustelua ja sen huipentumana Heikki Ylikankaan valtioneuvoston tilauksesta laatimaa selvitystä. Tekijän sijaan on moitittava kustantajaa siitä, että teoksen henkilöhakemisto on valitettavasti jätetty pahasti päivittämättä edellisestä versiosta. Mukana ovat kyllä uusilla sivunumeroilla kaikki vuonna 1999 ilmestyneessä teoksessa esiintyneet henkilöt. Kuitenkaan mukana ei näytä olevan ketään uusista, tähän uudistettuun painokseen tehdyissä teksteissä olevista henkilöistä, vaikkapa Ylikangasta tai Sanaa.

Kaiken kaikkiaan Kuparisen lähdeviitoitettu tutkimus on ansiokas yleisesitys juutalaisia kohtaan tunnetusta vihasta ja sen syistä. Kirjan pääpaino on 1900-luvussa, mutta se on ymmärrettävää kansallissosialistisen Saksan juutalaisten joukkotuhon takia. Suomalainen juutalaisvihan esitys on ilahduttavasti tarkentunut ja laajentunut aiemmasta painoksesta. Antisemitismin musta kirja antaa kattavan kuvan tästä kansainvälisestä ilmiöstä sortumatta tunteiluun: Kuparinen on onnistunut esittämään juutalaisvihan kauheudet objektiivisesti ja kiinnostavasti.

Arvostelu on julkaistu Helsingin Sanomissa 27.5.2008.