Yhdessä vai erikseen: Suomen ja Saksan aseveljeys uudessa valossa

Historian väitöskirjojen onnistuu harvoin herättää yhtä paljon mielenkiintoa kuin Markku Jokisipilän väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?” viime keväänä. Väitöksen saama julkisuus perustui sekä Jokisipilän aihepiiriin että hänen tutkimustulokseensa juhannuksen 1944 ns. Rytin-Ribbentropin-sopimuksen tarpeellisuudesta.

Jokisipilä, Markku: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 471 sivua. ISBN 951-746-609-9.

Historian väitöskirjojen onnistuu harvoin herättää yhtä paljon mielenkiintoa kuin Markku Jokisipilän väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?” viime keväänä. Väitöksen saama julkisuus perustui sekä Jokisipilän aihepiiriin että hänen tutkimustulokseensa juhannuksen 1944 ns. Rytin-Ribbentropin-sopimuksen tarpeellisuudesta. Pahan ilmentymänä pidetyn kansallissosialistisen Saksan historia on paitsi tutkimuksen ja historiankirjoituksen, myös suuren yleisön historiakiinnostuksen kestosuosikki, joka viime aikoina on maassamme noussut valokeilaan mm. Elina Sanan tutkimuksen ”Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle” (WSOY, 2003) yhteydessä. Valitettavasti tähän asti Suomen asemaa kansallissosialismin aikakaudella on harvoin tutkittu perusteellisesti aikakauden yleisen historian yhteydessä. Jokisipilän tutkimus on tärkeä puheenvuoro tässä keskustelussa.

On oireellista, että mielenkiinto Jokisipilän tutkimukseen on kiinnittynyt kesän 1944 tapahtumiin. Väitöskirjan keskeinen anti on kuitenkin Ryti-Ribbentrop-sopimuksen asettaminen yhteyksiinsä eli kysymykseen Suomen ja Saksan aseveljeyden sopimuksellisesta puolesta. Jokisipilän väitteiden sisältö tulee ymmärrettäväksi vasta keväästä 1943 alkaen käytyjen kiistojen perusteella. Suomalainen historiankirjoitus on perinteisesti korostanut erillissotateesiä ja pyrkinyt perustelemaan kesän 1944 sopimusta ja vähättelemään sen merkitystä. Siksi Ryti-Ribbentrop-sopimukseen johtanut kehitys ei ole kuulunut tutkittaviin asioihin. Historiankirjoituksemme on päinvastoin yksimielisyydessään kohottanut Rytin-Ribbentropin-sopimuksen välttämättömyyden ja tulkinnan myytin asteelle. Jokisipilän tutkimus on erittäin tervetullut uudelleenarviointi. Hän perustelee Suomen sodankäynnin riippuvuuden Saksasta siinä määrin uskottavasti (mm. s. 53―56), että erillissotateesin elinvoima on ihmetyksen arvoinen asia.

Kahden kerroksen aseveljeyttä

Jokisipilä piirtää pikkutarkan kuvan Suomen ja Saksan suhteiden kehityksestä Stalingradin taistelun ja Suomen talven 1943 erillisrauhahankkeiden jälkeen. On mielenkiintoista, kuinka suomalaisten onnistui taiteilla alati heikkenevän yleistilanteen vallitessa. Ratkaisevina tekijöinä suomalaisten menestyksessä nousevat esiin paitsi avainpaikoilla toimineet saksalaiset suomiystävät, myös ns. ”sotilasväylän” muodostama ässäkortti: ongelmallisimmat tilanteet suomalaiset siirsivät hoidettavaksi Mannerheimin ja päämajan sekä Hitlerin ja OKW:n välillä. Tämän ns. sotilaslinjan yhteyksissä maiden välillä ei ollut ongelmia. Erinomaisten suhteiden säilyminen sotilaslinjalla perustui maiden yhteneviin intresseihin. Saksan sodanjohdolle riitti se, että suomalaiset pitivät asemansa ja suojaavat itärintaman koillisosan. Suomen suunnan rintaman pitävyys turvasi Saksalle elintärkeät rautamalmitoimitukset Ruotsista, Norjan suunnan joukkojen huollon, Armeegruppe Nordin selustan sekä sukellusvenesodan jatkamisen kannalta välttämättömän turvallisen harjoitusalueen Itämeren eteläosassa.

Oma osansa suomalaisten menestyksessä oli sattumilla. Jokainen käänne huonompaan suuntaan yleistilanteessa heikensi saksalaisten mahdollisuutta kiristää suomalaisia. Esimerksi Mussolinin syrjäyttäminen osui samaan ajankohtaan kuin vuoden 1943 kauppaneuvottelujen alku. Vastoinkäyminen teki jo etukäteen tyhjiksi saksalaisten aikomukset kiristää Suomea kauppapolitiikalla.

Yksi monista Aseveljiä vai liittolaisia -teoksen ansioista on keskittyminen tärkeisiin toimijoihin, etenkin edellä mainittuihin saksalaisiin ”suomiystäviin”. Esimerkiksi saksalainen yhteysupseeri Mikkelin päämajassa, kenraali Waldemar Erfurth oli – Jokisipilän sanoin – ”naiiviuteen” asti Suomelle myötämielinen. Myös realistit, kuten suurlähettiläs Wipert von Blücher olivat tutustuneet Suomeen pitkän toimikautensa aikana siinä määrin, että heidän arvionsa Suomen tilanteesta olivat poikkeuksellisen realistisia. Näihin pitkään Suomessa toimineisiin saksalaisiin on aiemmin kiinnitetty liian vähän huomiota. Syynä on ilmeisesti Jokisipilän mainitsema suomalaisten sodanjälkeinen aktiivinen todellisuuden muokkausoperaatio. Yleinen mielipide, niin ulkomailla kuin kotimaassakin, ei juuri kaivannut ”hyvien saksalaisten” etsimistä ja esillenostamista.

Ribbentrop-sopimus ei ollut välttämätön, mutta oliko se tarpeellinen?

Vuoden 1944 osalta Jokisipilä esittää kaksi keskeistä väitettä. Ensinnäkin hänen mielestään Rippentropin liittosopimusvaatimukset olivat hänen oman asemansa parantamiseen tähdännyt yksityisoperaatio, johon suomalaisten ei olisi ollut välttämätöntä suostua. Toiseksi Jokisipilän mielestä rintamatilanne oli juhannuksena 1944 ja jo siinä määrin vakiintunut ja saksalaisten jo lupaamasta aseavusta matkalla niin suuri osa, ettei Rytin lupausta seurannut aseapu ollut Suomelle välttämätöntä.

Jokisipilän väite siitä, että Ryti-Ribbentrop-sopimusta ei olisi ollut välttämätöntä solmia, perustuu Hitlerin tuen puuttumiselle Suomelle esitetyiltä uhkavaatimuksilta. Saksan ulkoministeri Ribbentropin johtama ”ulkopoliittinen linja” ajoi Suomea kohtaan tiukkaa linjaa säilyttääkseen oman valtansa, jota Saksan hallinnon rapautumisilmiö oli sodan aikana jatkuvasti pienentänyt. Erillissotaa korostaneen Suomen sitominen poliittisella sopimuksella oli Ribbentropille keino saavuttaa menestystä horjuvan rintamatilanteen aiheuttaman ulkopoliittisen alamäen keskellä. Ratkaisevaa tässä yhteydessä on se, tiesikö Hitler Ribbentropin Suomelle esittämistä vaatimuksista kuten Ribbentrop itse antoi Suomen ymmärtää. Suoria todisteita tästä ei ole olemassa, mutta Jokisipilä esittävää vakuuttavan joukon epäsuoria todisteita sen puolesta, että Hitler ei ollut tietoinen ulkoministerinsä toimista.

Kolmannen valtakunnan hirveyksien keskelläkin on syytä ottaa vakavasti Jokisipilän huomautus siitä, että Suomen kanssa vuosina 1943―1944 asioinut Saksa oli eri Saksa kuin keskitysleireiltä tunnettu Saksa (s. 29). Jokisipilän tutkimus vyöryttää toistuvasti esiin sen selkeän eron, joka Saksan suhteissa Suomeen oli muihin Saksan kanssasotijoihin ja liittolaisiin nähden. Saksa kohteli Suomea poikkeuksellisen hyvin. Tästä seuraa Jokisipilänkin mainitsema paradoksi: moraalisesti kelvoton valtiorakennelma on tuottanut meille tärkeän lopputuloksen eli Suomen säilymisen itsenäisenä ja miehittämättömänä valtiona toisessa maailmansodassa.

Sotilaallinen kysymys on vaikeampi ratkaista. Jokisipilän kanta siitä, että suurhyökkäys oli juhannuksena 1944 jo torjuttu on verraten rohkea väite, samoin kun hänen mainintansa siitä, että käänne parempaan tapahtui jo 21.6.―22.6. Mainittuna ajankohtana rintama tosin alkoi vakiintua ja Viipurin menetyksen kaltaiset takaiskut päättyivät, mutta tilanne vaappui veitsen terällä vielä sopimuksen allekirjoittamisen jälkeenkin. Edelleen voidaan kysyä, oliko toimijoiden tiedossa, että sopimusta seurannut aseapu saapuikin liian myöhään vaikuttaakseen suurhyökkäyksen torjuntaan? Mistä juhannuksena 1944 olisi ollut pääteltävissä, että käynnissä oleva hyökkäys tyrehtyi, eikä uutta hyökkäystä enää tullut? Sopimuksen nojalla tuli Suomeen sellaista materiaalia, joka lisäsi Suomen armeijan pelotetta. Näin lisättiin sitä pienenpientä pelivaraa, jonka avulla sodasta irtautuminen oli mahdollista.

Edelleen Jokisipilän esittämä argumentti, että ilman Rytin-Ribbentropin-sopimusta taistelua olisi voitu jatkaa vuoden 1944 loppuun on laskennallinen. Useissa sotataloudellisissa tuoteryhmissä Suomi oli elänyt kädestä suuhun kaiken aikaa. Taistelun jatkaminen marraskuussa laskien kranaattien riittävän jouluksi olisi kuviteltuna tilanteena Ribbentrop-sopimusta suurempi uhkapeli.

Lisäksi Jokisipilä sivuuttaa kysymyksen materiaalitaistelusta. Kesällä 1944 suomalaiset joutuivat ensi kerran tilanteeseen, jossa omia aseita menetettiin merkittäviä määriä samaan aikaa kun sotasaalista ei peräytymisestä johtuen saatu käyttöön. Tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin esimerkiksi talvisodassa. Enää sotatarvikkeita ei voitu hankkia kertaostoina, jotka olisivat selvittäneet tilanteen tietyksi ajaksi eteenpäin, vaan jo olemassa olevien yksiköiden täydennykseksi aseiden tuonnin tuli olla jatkuvaa. Tämän lisäksi Suomen armeija oli kesään 1944 tultaessa putoamassa aseteknologian kehityksestä. Yhdessä kulutuksen kanssa tämä seikka aiheutti suuren tarpeen saada maahan ajanmukaisia taisteluvälineitä, ennen muuta panssarintorjunta-aseita ja hävittäjiä.

Jokisipilä myöntää itsekin, että sopimuksen jälkeen toimitetut ase-erät olivat tärkeä selkänoja Suomen asemalle rauhanprosessissa (s. 433). Näin siksi, että Suomen armeijan muodostama pelote oli pysynyt yllä jatkuvien asetoimitusten ansiosta. Päinvastaisessa tapauksessa suurhyökkäys olisi kenties voitu torjua, mutta armeijan pelote olisi pienentynyt ratkaisevasti. Jokisipilällä on erittäin myönteinen näkymys Suomen armeijan suorituskyvystä. Hän arvioi mm. Suomen armeijan iskukyvyn vuonna 1943 vahvaksi todeten (s. 106), että Suomen erotti Romaniasta ja Unkarista maantieteen lisäksi ”voimakas ja iskukykynsä säilyttänyt oma armeija”. Vuoden 1943 Suomen armeijasta voidaan luetella myönteisiä piirteitä, mutta kiistatta se oli aseistukseltaan vanhanaikainen ja sukupolven puna-armeijaa jäljessä ja vasta hankkimassa uuden sukupolven aseistusta.

Ribbentrop-sopimuksen sotilaallisen puolen selvittäminen perusteellisesti olisi kenties vaatinut hieman tarkempaa analyysiä. Nyt Jokisipilän esitys perustuu asetuonnin osalta hyvin pitkälle Osmo Kolehmaisen pro gradu -työhön vuodelta 1972 (s. 350-353, 362-366). Vaikka lukumäärät on saatavissa näin vaivattomasti Jokisipilän tutkimuksen keskeisten kysymysten kannalta järkevällä tarkkuudella, olisi sotamateriaalin laatu ja tarve selvitettävä seikkaperäisemmin. Kokonaan toinen kysymys on tietysti se, oliko asetoimitusten jatkuminen sopimuksen solmimisen syy. Jokisipilän argumentaatio sen puolesta, ettei näin ollut, on vakuuttava.

Laadukasta historiantutkimusta Musilin hengessä

Huomioiden Jokisipilän tutkimuksen ansiot ja työn uraauurtavan merkityksen on pidettävä valitettavana sitä, että tutkimus on kirjoitettu suomeksi eikä saksaksi. Suomalaisen tieteellisen hengenviljelyn kannalta suomenkieliset väitöskirjat ovat tärkeitä, mutta kirjan loppuun liitetty sinänsä ansiokas saksankielinen yhteenveto ei poista sitä ongelmaa, ettei Jokisipilän väitöskirja ole saksalaisten tutkijoiden käytettävissä. On toivottava, että mahdollisimman pikaisesti olisi mahdollista julkaista tutkimuksesta myös saksankielinen laitos.

Lähdemateriaaliltaan tutkimus on moitteettoman kattava. Jokainen Saksan arkistojen kanssa tuskaillut osaa arvostaa Jokisipilän tekemää työmäärää eri aineistoryhmien parissa. Jokisipilän valttina ― kuten suomalaisilla tutkijoilla usein ― on kyky lukea erikielisiä lähteitä ja asettaa eri arkistot tulkinnalliseen viitekehykseen.

Virkistävää on Jokisipilän kirjan otsikointijärjestelmä, jossa tiukan hierarkkisen numerojärjestelmän sijaan luvut ja alaluvut on jätetty runollisten otsikoiden nimeämiksi. Parhaimmillaan lukujen nimet ovat kuin juonta eteenpäin vievä romaanin tiivistelmä, jonka muotoilut viittaavat Robert Musilin totisuuden häiveen verhoamaan huumoriin (kuten Jokisipilän otsikko ”Iloinen hurjapää kohmelon vallassa”) mutta paikoin nokkeluudesta tulee pakonomainen maneeri (”Sotilaat valavat öljyä laineille”). Suolaa on tunnetusti lisättävä ruokaan maltillisesti.

Samanlainen on Jokisipilän tyyli kirjoittaa. Teksti on lennokasta ja vaihtelevaa. Paikoin kuitenkin tyylilaji uhkaa sortua puhekielisyyden puolelle (”Jos Suomi todella aikoi lojaalisti pysyä Saksan kelkassa” tai ”Blücher painoi töitä hiki hatussa”). Voi tietysti myös miettiä onko Jokisipilän tutkimuksen otsikko liian raskas. Miksi on korostettava nimenomaan ”Hitlerin Saksaa” ja mainittava kaikki tutkimuskohteet? Esimerkiksi alaotsikoksi olisi voinut sointua yksinkertaisesti ”Saksan liittosopimusvaatimukset Suomelle”.

Pienehköjä rosoja esiintyy saksalaisten termien kääntämisessä. Ei ole Jokisipilän vika, että hän joutuu kamppailemaan jo alkukielellä monimutkaisten käsitteiden nuijimiseksi suomen kieleen, jolla ilmaistuna monet käsitteet vaikuttavat omalaatuisilta. Mutta eräät muotoilut, kuten anglismiväritteinen tapa puhua saksalaisesta sukellusveneestä ”U-Bootina” (s. 404), eivät sovi muuten huolelliseen kokonaisuuteen.

Jokisipilän tutkimus käsittelee tietysti ensi sijassa poliittista tapahtumasarjaa, eikä siltä voi edellyttää samaa tarkkuutta aseiden mallinimityksissä kuin sotahistorialliselta tutkimukselta, mutta muutamin paikoin Jokisipilä on jättänyt mm. luettelonsa turhan epäselviksi. Esimerkiksi asiaan vihkiytymättömälle lukijalle ”152 mm:n raskas kenttähaupitsi malli 444” (s. 291) on hankala ilmaisu. Samoin raskaiden risteilijöiden Admiral Hipper ja Prinz Eugen kutsuminen anakronistisesti ”panssariristeilijöiksi” sekoittaa lukijoita tarpeettomasti, etenkin laivastotermien tuntemuksen ollessa Suomessa heikkoa.

Väitöskirjan ulkoasu on laadukasta työtä. Kirjaa on miellyttävä lukea ja käyttää, mm. lähdeviitteiden ja hakemiston osalta. Tämä yksityiskohta unohtuu usein, mutta tuottaa suurta mielipahaa kun kirjaa käytetään lähdemateriaalina. Sinänsä monipuolisessa kuvituksessa olisi kenties voinut painottaa alkuperäisiä kuvia julkaistujen kuvien asemasta.

On erittäin onnekasta, että suomalaisille vieläkin herkkää erillissotateesiä käsittelee juuri Jokisipilän kaltainen tutkija, joka säilyttää analyyttisen ja maltillisen otteensa. Hän korostaa toistuvasti, että asioiden kritisointi ei tarkoita tuomitsemista. Tämä tietysti historiatieteen näkökulmasta on itsestäänselvyys, mutta historiatieteen tulosten käyttämisessä julkisuudessa ei Jokisipilän korostama ja noudattama tasapuolisuuden ja analyyttisuuden vaatimus useinkaan toteudu. Tämä taustaa vasten tarkasteltuna on ihmeellistä, kuinka kärjistettyjä tunnekuohuja kirja on aiheuttanut. Erityisen tyhjentäviä tässä suhteessa ovat Jokisipilän loppusanat, joissa korostetaan armeijan ja suomalaisten yhteiskunnallisen elämän edistysaskeliin perustuvan puolustustahdon ja yhtenäisyyden merkitystä.

Väitöskirjassa saavutetaan paljon mielenkiintoisia tuloksia perinteistä poliittista historiaa tutkimalla, siis aihepiiristä, joka viimeisinä aikoina on jäänyt teoriapitoisempien tarkastelujen varjoon. Vaikka Jokisipilä ei tarkastele ja perustele metodejaan erillisessä luvussa, esittelee hän tutkimuksen lähtökohdat ansiokkaalla tarkkuudella. Esityksen luettuaan on valmis yhtymään Jokisipilän näkökantaan, että Suomen historia toisessa maailmansodassa on kaikkea muuta kuin hedelmätön ja puhkitutkittu aihe. Kuolleeksi julistettu poliittinen tapahtumahistoria herääkin tässä tutkimuksessa henkiin ja Helsingin, Berliinin ja Mikkelin kolmiodraama saa paikoin salapoliisiromaaneille ominaista lennokkuutta.

Jokisipilän työstä voi jokainen meistä väitöskirjan tekijöistä yrittää ottaa opikseen. Tutkimukselle on valittu mielenkiintoinen ja tärkeä aihe, joka yhdistää Suomen historian laajempaan eurooppalaiseen yhteyteen. Työ on tehty huolella ja saavutettu tutkimustuloksia, joiden avulla kotoisessa historiankirjoituksessamme vallitsevaa käsitystä on korjattu. Väitöskirja on osa tärkeää selvitystyötä, jossa Suomen historia Kolmannen valtakunnan aikana otetaan jälleen tieteellisen historiantutkimuksenkirjoituksen aiheeksi. Skandaalihakuiset televisio-ohjelmat ja lehtijutut joutuvat perehtymään tutkimustuloksiin sen sijaan, että ne väittäisivät asian olevan tutkimatta tai salailtu. Lisäksi Jokisipilän tuloksilla on kansainvälistäkin merkitystä osana Kolmannen valtakunnan ulkopolitiikan ja sotastrategian tutkimusta. Mitä muuta väitöskirjalta voi enää odottaa?

Aleksanteri Suvioja

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *