Panu Rajalan ja Hannu K. Riikosen teokset Olavi Paavolaisesta (1903–1964) ovat osoittaneet, että monikasvoinen kulttuurivaikuttaja, tulenkantaja ja synkkä yksinpuhelija kiinnostaa ja puhuttelee edelleen. Tulisoihtu pimeään -teoksessaan Rajala rakentaa vaikuttavan henkilökuvan. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä on tiedon aarrearkku, joka hämmästyttää ja ajoittain hengästyttää runsaudellaan ja oppineisuudellaan. Molemmat keskittyvät siihen, minkä parhaiten osaavat, ja työn tulokset vakuuttavat. Paavolais-elämäkerrat on nyt kirjoitettu.
Myös syksyn mittaan ilmestyneiden kritiikkien, kolumnien, verkkokeskustelujen ja muiden puheenvuorojen määrä on ollut poikkeuksellisen suuri ja taso korkea. Niistä monissa on aiheellisesti muotoiltu, että teokset täydentävät toisiaan. Toista tuhatta sivua Paavolaisen elämästä ja teoksista luettuaan voi vain ihmetellä, kuinka vähän päällekkäisyyttä kirjoissa lopulta on.
Kunnon näkemyserojakaan ei juuri löydy. Oikeastaan vain Synkän yksinpuhelun (1946) olemusta ja arvoa koskeva erimielisyys nousee poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön. Rajala korostaa Paavolaisen jälkiviisautta, Riikonen näkee kestävän taideteoksen, joka sekä päätti että huipensi elämänvaiheen ja kirjailijanuran.
Rajalaa tuntuu harmittavan, ettei kunnon debattia ole syntynyt. Tämä tulee esiin sekä hänen blogikirjoituksessaan (Panu Rajala: Turussa messuttua (Panu Rajalan blogi, 6.10.2014) että laajassa yhteishaastattelussa (Parnasso 5/2014) Riikosen kanssa. Tutkimuksen kannalta menetys ei ole suuri. Paavolaisen ympärillä vuosikymmenten kuluessa käydyt kiistat ovat lähinnä alleviivanneet hänen monikasvoisuuttaan. Hän luovi politiikan ulkopuolella ja välillä yläpuolellakin. Paavolainen nousi suomalaiseksi keulakuvaksi, muttei kasvanut täysimittaiseksi eurooppalaistyyliseksi intellektuelliksi. Martti Haavion antama esteetti-luonnehdinta, jota Riikonenkin suosii, kuvaa häntä parhaiten.
Kuva: H.K. Riikonen, Panu Rajala, Ville Laamanen ja Kari Immonen. Olavi Paavolainen seuran seminaarissa Turun kirjamessuilla lokakuussa 2014, kuva Tapio Onnela
Syvällinen tietoteos ja näkemyksellinen henkilökuva
Nukuin vasta aamuyöstä on saanut ristiriitaisemman vastaanoton kuin Rajalan kirja. Turun Sanomien Jouko Grönholm piti molemmista (TS, 17.9.), mutta Pekka Tarkka sanailee nukahtaneensa jo iltayöstä Riikosen ”elämänpelkoisen” esityksen parissa. (Riikosen elämäkerta Olavi Paavolaisesta jättää taiteilijan persoonan syrjään, Helsingin Sanomat 4.10.2014) Jukka Parkkarin mielestä Riikonen on mies, joka tiesi liikaa (Hurmioitunut elämä ja jälkeenjääneet paperit, Kansan Uutiset, Viikkolehti24.10.)
Luonnehdinnat vievät huomiota kirjan ansioilta. Nukuin vasta aamuyöstä on poikkeuksellinen teos ja Riikonen poikkeuksellinen kirjoittaja. Hänen kaltaisensa kulttuuristen merkitysten ja vaikutusten tuntijat ovat nykyisin uhanalainen laji. Tarkka herkuttelee jutussaan kuriositeeteilla, mutta kirjaa eniten leimaava ominaisuus on se häkellyttävä määrä aiemmin hajallaan ollutta ja ennen tuntematonta tietoa, taustoja ja yhteyksiä, jonka Riikonen on onnistunut saamaan yksien kansien väliin. Jokaiseen lähteeseen viitataan täsmällisesti, ja myös Paavolaisensa hyvin tunteva lukija voi luottaa lukuisten detaljien paikkansapitävyyteen. Vaikka eräästä Paavolaisen tekstistä lainattu kirjan nimi lienee kustantajan poiminta, arvelen sen kuvaavan myös Riikosen työskentelyä. Elämäkerta on laajan lukeneisuuden ja pitkäaikaisen paneutumisen mahdollistama teos.
Syksyn palkintoehdokkuuksien ja messujen ympärille kasautuva kaupallinen paine on valitettavasti jättänyt kiireen jälkiä molempiin kirjoihin. Rajalalla tämä näkyy epätarkkuuksina, joista pahimmillaan aiheutuu tapahtumien järjestyksen sekoittumista, esimerkiksi kun Paavolaisen Neuvostoliitto-esseitä sisältävän artikkelikokoelman ilmestymisvuosi ilmoitetaan väärin. Riikosen kirjaan on jäänyt paikoittaista toistoa, joka korostuu loppuosassa. Myös teoksen rakenne heikkenee loppua kohden ja muuttuu katkelmalliseksi, eikä kerronnallista huipennusta tule. Rajalalla draaman kaari puolestaan on niin vahva, että siihen sopimattomat vivahteet ja sivupolut saavat jäädä pois. Kokonaisratkaisu toimii ja tarina etenee sujuvasti, mutta mukana on myös tahattomalta vaikuttavaa suurpiirteisyyttä.
Paavolaisen ihmissuhteiden käsittelytapojen eroista on kirjoitettu lyhyesti sanomalehtikritiikeissä ja syvällisemmin verkkojulkaisuissa. Rajala kertoo mielellään kaiken mahdollisen ja heittää sekaan myös omiaan: kun Paavolainen matkusti elokuussa 1939 Moskovasta Kiovaan, mukaan lähti Ukrainan-lomalle halunnut Suomen lähetystön kanslia-apulainen Anna Muroma. Viranomaisdokumenteista selviää vain, että heidät majoitettiin hotellin eri kerroksiin, mutta Rajalan mielestä ”naisen puutteessa elänyt Paavolainen tarttui varmasti tilaisuuteen”. Myös Hella Wuolijoen ja Paavolaisen välille vihjataan suhdetta ilman aiheeseen viittaavia tietolähteitä. Rajalan tapa valottaa ja ymmärtää kohteensa yksityiselämää on silti kerännyt voittopuolisesti kiitosta. Suorasanaisena esimerkkinä kritiikistä voi mainita Juha Huuskosen blogikirjoituksen Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet muodot (22.10.2014).
Riikonen mainitsee Paavolaisen lukuisista naispuolisista ”ystävistä” vain sen verran kuin on välttämätöntä, välillä ei oikein sitäkään. Hän käyttää säästyneet sivut muun muassa ennennäkemättömän tarkkaan dokumentaatioon kirjallisuudesta, johon Paavolainen nojautui etenkin vuoden 1937 Etelä-Amerikan matkaansa seuranneissa Lähtö ja loitsu– ja Risti ja hakaristi -teoksissaan. Paavolainen on nähty suomalaisittain omaperäisenä kirjoittajana, mutta vähintään yhtä taitava hän oli lainaamaan muilta. Etenkin kiireisissä viimeistelyvaiheissa hän turvautui paljolti referaatteihin ja käännöksiin ilman, että olisi selvästi maininnut lähteitään. Tuohon aikaan suorien lainausten ja käännösten kierrätys kirjasta toiseen oli tosin yleistä, kuten Riikonen muistuttaa.
Rajala ei typistä Paavolaista narsistiksi, vaikka ainakin Kuisma Korhosen suorasukaisesti otsikoitu kritiikki tällaisen leiman on saattanut antaa. (Kuisma Korhonen: Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä, Helsingin Sanomat 17.9.) Tulisoihtu pimeään ei aina ole armollinen kohdehenkilöään kohtaan, mutta myös Paavolainen osasi kirjoittaa muista pisteliäästi ja satiirisesti. Teos on kokonaisuutena tarkkanäköinen ja asiallisen arvostava. Rajala onkin huomauttanut ( Panu Rajalan blogikirjoitus Kritiikin päivä 17.9.2014), että Paavolaisen monesti koeteltu maine kyllä kestää hänenkin kohtelunsa.
Paavolainen ei ollut opportunisti vaan sopeutuja
Paavolaisesta on aika ajoin yritetty tehdä myös opportunistista takinkääntäjää, mutta tämäkään leima ei sovi häneen. Hän halusi tavoittaa ajan hengen ja tuulen suunnan, mutta pysytteli silti riippumattomana sopeutujana tai aidalla istujana, kuten ainakin Erkki Tuomioja on kirjoittanut (Häivähdys punaista, 2006). Paavolainen kyllä mittaili takkeja vaivihkaa – esimerkiksi välirauhan aikana 1940–1941, kun hän ja Jarno Pennanen ottivat tuntumaa Teo Snellmanin surkuhupaisaan kansallissosialistijoukkoon – muttei lopulta sonnustautunut yhteenkään.
Huomiota herättänyt tyyli ja puhuttelevat aiheenvalinnat olivat kirjailija-Paavolaisen tavaramerkkejä, mutta yhteiskunnallisesti hän viihtyi varovaisena liberaalina eikä pyrkinyt kotimaan ylimpään kulttuurieliittiin. Jälkimaineen kannalta on ollut ratkaisevaa, että Paavolaisen esseistinen nykyajan etsintä alkoi jo 1920-luvulla ja jatkui kahden seuraavan vuosikymmenen mullistusten halki. Synkässä yksinpuhelussa kuuluu ”karjalaisen kosmopoliitin” ääni, jota ei olisi olemassa ilman aiempia kokemuksia ja matkoja, hurmioitumista ja häkeltymistä Eiffel-tornin, Nürnbergin soihtujen ja hakaristilippujen, Argentiinan pampan tähtitaivaan ja Kremlin iltavalaistuksen edessä.
Vaikka Paavolainen ei ole koskaan päässyt unohtumaan, hänet nostettiin uudelleen keulakuvaksi kun kylmän sodan rautaesirippu repesi ja eurooppalaisuus teki paluun kotimaiseen kulttuurispoliittiseen keskusteluun. Huomautus on Mikko Majanderin, joka on aiheellisesti muistuttanut (Demokraatti 28.10.) siitäkin, ettei yhden miehen tie ikoniksi muiden aikalaisten kustannuksella välttämättä kerro kosmopoliittisuudesta vaan pikemminkin Suomen provinsiaalisuudesta.
Paavolainen halusi kirjailijanurallaan herätellä suomalaisia tiedostamaan, ”mitä maailmassa oikein tapahtuu”, muttei suoltanut raskassoutuista saarnamiehen tekstiä. Hän suosi hienovaraisia vihjeitä, hallitsi sarkasmin ja satiirinkin, kuten molemmista elämäkerroista käy ilmi. Arroganssiakin oli, mutta toisia sellainen on häirinnyt enemmän ja toisia vähemmän.
Keulakuvista ihmisen kokoiseen historiaan
Vaikka johtotähdet voivat peittää muita näkyvistä, he myös näyttävät tietä tuntemattomaan. Historiantutkimuksessa puhutaan siitä, kuinka hankalaa on tavoittaa menneen ajan maailma. Jotta ymmärtäisimme aikalaiskäsityksiä, mentaliteetteja, emme etsi lopullista totuutta vaan ihmisen kokoisia ja näköisiä kurkistusaukkoja. Olavi Paavolainen sopii tehtävään hyvin, koska hän on älynnyt jättää osan vastuusta lukijalle.
Lopulta ei ole haitaksi, ettei Paavolaisen monista näkemyksistä saada varmuutta. Jokainen hänet löytänyt sukupolvi on voinut käydä omat keskustelunsa ja kiistansa. Välillä palataan lähtöruutuun, mutta ymmärrys yhteiskunnallisen sitoutumisen problematiikasta ja ihmisluonteesta on kasvanut.
Rajalan ja Riikosen kirjat ovat tarpeellisia ja ajankohtaisia. Päähenkilön kautta avautuu näköaloja viime vuosisadan alkupuolen kiehtovaan mutta kivuliaaseen historiaan, joka on nykyään puhuttelevasti esillä kirjallisuudessa ja muussakin kulttuurikeskustelussa. Varsinkin 1930-luvun maailmaa, jonka totaalinen sota ja sitä seurannut uusi järjestys jätti pitkäksi aikaa varjoihin, on kirjoitettu näkyviin väkevästi.
Sivistys ei selviydy ilman historiallista ymmärrystä, jota voi hankkia myös kaunokirjallisuudesta. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (2012), Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Kjell Westön Hägring 38 (molemmat 2013) ja Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014) ovat tästä viime aikojen vaikuttavimpia kotimaisia esimerkkejä. Teokset kertovat ihmisistä, joiden piti luovia meille vieraan ajan monien totuuksien, valheiden ja turhien toiveiden keskellä.
Yksi heistä oli Olavi Paavolainen. Hänenkaltaistensa jälkiä voi yhä seurata.
Teksti on julkaistu aiemmin Kanavassa 1/2015.
- Kirjan nimi:
- Nukuin vasta aamuyöllä. Olavi Paavolainen 1903–1964
- Kustantaja:
- Gummerus
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 584
- Kirjoittajat:
- Riikonen, H.K.
- Lisätiedot:
- Uudet elämäkerrat Olavi Paavolaisesta (Puheenvuoroja historiasta, Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit, 26.9.2014–)
Juha Huuskonen: Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet muodot (Juha Huuskosen blogi, 22.10.2014)
Helena Pilke: Naisten mies, ja monenlaisten aatteiden (Agricolan kirja-arvostelut, 4.10.2014)
Matti Mieskonen: Paavolainen - symboli ja historiallinen henkilö (Agricolan kirja-arvostelut, 21.10.2014) - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Ville Laamanen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto