Paul Otlet ja dokumentointia Mundaneumissa, Brusselissä, n.1910, Mundaneum Mons.
Emme ymmärrä Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, vaikka meillä olisi rekisteri kaikista tapetuista. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole etsiä arkistoista historian tosiasioita positivismin hengessä, koska menneisyys ei selity keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt, ja vasta konteksti avaa ristiriidan. Siksi arkisto ei ole kansakunnan muisti vaan se on vain hallinnon kaatopaikka – emme löydä sieltä faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä sellaisenaan kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela.
Stalinin murhien tutkimus käynnistettiin suurella kohulla. Piti selvittää tarkkaan surmattujen suomalaisten määrät ja nimet. Helsingin Sanomat, julkisuus ja Kansallisarkisto saivat läpi tahtonsa. Sotahistoria on suosikki. Samoja juttuja toistellaan, koska yleisöä ei pidä ärsyttää. Rekistereiden ja täydellisten kokoelmien kerääminen lähtee myös luonnontieteellisestä tiedekäsityksestä: tiede on matemaattisesti mitattavaa, joten määrää ja tarkkuutta pitää lisätä. Yleisön, opiskelijoiden ja jopa varttuneiden tutkijoiden parissa näyttää elävän ajatus, että historiantutkimuksen tehtävä on etsiä arkistoista historian tosiasioita ja näyttöä positivismin hengessä sille, mitä täsmällisesti mistäkin tiedetään.
Lahden historiapäivillä kuulin taannoin kritiikkiä erästä arvostettua kollegaa kohtaan siitä, että tämä ei ollut havainnut erästä sisällissodassa tapettua urhoa. Kriitikko suhtautui minuun kuin heikkomieliseen, kun kysyin, oliko tällä unohduksella jokin merkitys.
Itse olen tippunut holtittoman viihdyttämisen ja rikostutkinnan väliin ajatellessani, että historian tehtävä on selittää menneisyyttä loogisesti. Kyse on monien eri tieteenalojen tutkimustulosten ja teorioiden avulla rakennetusta mallista ymmärtää muinaisuudesta jääneet yksittäiset jätteet eli lähdefaktat. Mallin tulee selittää kaikki kuhunkin kysymykseen liittyvä tieto. Kuten Pentti Renvall jossakin kirjoitti, hyvän teorian pitäisi selittää jopa tulevaisuudessa löydettävät uudet tiedot. Kaikkia faktoja ei kuitenkaan tule kirjoittaa tekstiin, koska faktoilla ei ole mitään itsenäistä arvoa.
Olen väittänyt 1500-luvun savolaista väestöräjähdystä väärinymmärrykseksi, koska siitä todistavat verokirjat eivät kerro väestömäärästä vaan vain verohallinnosta, joka kasvaessaan kykeni löytämään verotettaviksi aiemmin sen ulkopuolella eläneitä. Väestökasvua eivät tukeneet kylmenevä ilmasto ja lisääntyneet verot. Vastaukseksi on todettu, että väestöräjähdysväite pysyy, koska arkistolähteet eivät aukottomasti todista toista. Eräs perushistorikko taas tyrmäsi oppilaani maailmanlaajuiseen ilmastodataan perustuneen katoarvion sillä, että yhdeltä takahämäläiseltä tilalta oli tutkimusvuosilta hyvät satoveroluvut.
Muinaisuus ei ole ristiriitainen, mutta yksittäiset muinaisuuden jätteet ovat aina vain irrallisia erikoistapauksia ja syntyneet jossakin poikkeuksellisessa yhteydessä. Siksi ne voivat näyttää ristiriitaisilta. Muinaisuus ei aukeakaan keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt. Konteksti avaa ristiriidan. Arkisto ei olekaan kansakunnan muisti vaan hallinnon kaatopaikka, jonka jätteitä tulee analysoida kuin mitä muuta tahansa jätettä: mistä ainutkertaisesta prosessista kukin väite on jäänyt jäljelle.
Asiakkaiden hotellihuoneeseen unohtamia esineitä novgorodilaisessa hotellissa. Kuva: Tapio Onnela 2019.
Suurlähetystön vuosikertomus ei ole jäte ulkopolitiikasta vaan hallinnon toiminnasta.
Taannoin eräs tutkija selvitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita Suomen Moskovan suurlähetystön vuosikertomusten avulla. Ainakaan vuosien 1985 ja 1986 kertomuksia ei näin voi käyttää. Olen itse tehnyt niiden pohjatyön kopioimalla edellisen vuoden kertomuksen ja muuttamalla numerot. Vuosikertomus ei ole jäte ulkopolitiikasta vaan jäte eli lähde hallinnon toiminnasta.
Orjatutkimuksissani itseäni eivät orjat ja suomalaiset kiinnostaneet, vaan ryöstöihin liittynyt valta- ja talousjärjestelmä. Tämä taas ei hetkauttanut edes akateemisia lukijoita, jotka halusivat kuulla, oliko omissa esi-isissä orjiksi joutuneita. Kun julkaisin asiasta toisen kirjani Slaves from the North. Finns and Karelians in the East European Slave Trade, 900–1600 Brill: Boston, 2018 , siihen suhtauduttiin suomalaisen teoksen Idän orjakauppa keskiajalla — Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta, SKS, 2014, käännöksenä, koska esimerkkitapaukset olivat samat. Koko selitys ja teoria oli toki toinen.
Perusopintojen tenttikirjana 1970-luvulla olleessa Edward Hallet Carrin Mitä historia on -kirjassa todettiin suurin piirtein niin, että arkkitehdin työtä ei arvioida käytettyjen tiiliskivien määrällä. Niitä pitää olla vain riittävästi. Ylimääräiset ja itseisarvoiset ”tiiliskivet” ovat haitaksi.
Historismin ydin on siinä, että kaikki universumissa on kontekstinsa tuotetta. Siten historiassa liitetään yksittäiset, irralliset havainnot oikean ymmärryksen avulla kontekstiinsa. Ymmärrys ei tarkoita ideologista uskomusta tai omia spekulaatioita, vaan suurta ja laajaa eri tieteenalat kattavaa lukeneisuutta, jolla tieteellisesti perustellen kyetään havainnot selittämään. Siksi historian harrastukseen ei riitä vain historiankirjojen lukeminen, koska lähdefaktat pitää ymmärtää monitieteellisesti.
Ymmärrämmekö siis Stalinin hallintoa ja Suomen ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, jos meillä on rekisteri kaikista tapetuista? Senhän tiedämmekin jo ilman tutkimuksia, että paljon tapettiin. Historia on oikeasti lähdefaktojen rekisteri vain kaikkein banaalimmassa merkityksessään. Faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä ei kukaan löydä arkistosta.
- Kategoriat:
- Kolumnit
- Julkaistu: