Yksittäisten erikoisryhmien merkityksestä toisessa maailmansodassa, myös Suomen talvi- ja jatkosodassa on kirjoitettu paljon. Useimmiten kirjoittajat, erityisesti fiktion tekijät liioittelevat rutkasti ”omiensa” roolia sen kummemmin perustelematta. Simo Liikasen tietokirja Panssarinmurskaajat on toista maata. Tekijä tuo monin esimerkein valokiilaan panssarintorjunnan ja panssarivaunujen historian koko kuvan ja panssarinmurskaajien erityisroolin suomalaisen jalkaväen etenemis- ja torjuntataisteluissa.
Panssarintorjunnasta tulee monelle mieleen käsikranaatilla tai polttopullolla aseistautunut suomalaissotilas. Tämä käy ryömimällä panssarin kimppuun ja onnistuu tehtävässään kuolemaa uhmaten, joskus itsekin haavoittuen tai menehtyen. Tosiasiassa panssareita tuhottiin monin eri tavoin, ja tekniikka kehittyi sotavuosien varrella melkoisesti.
Kuva:Pst. tykin toimintaa Sortavalan valloituksessa Sortavalan liepeillä 1941. Kuva ja kuvateksti SA-kuva
Sotahistoriasta tietokirjoja toimittanut Simo Liikanen on ollut perusteellinen Panssarinmurskaajia kirjoittaessaan. Hän on perehtynyt myös laajemmin muuhun panssarivaunuihin liittyvään historiaan, ei vain taistelutilanteisiin tai tuhoamisoperaatioihin. Mistään sankaritarinasta ei siis ole kyse.
Liikanen lähtee liikkeelle tekniikan kehityksestä ja siirtyy vasta sitten sotarintamien tapahtumiin ja panssarinmurskaajien varsinaiseen kenttätoimintaan.
Hyvin pian käy ilmi, että varsinkin jalkaväen etenemisen kannalta torjunnalla oli keskeinen rooli; siksi myös menetelmiin kiinnitettiin kasvavaa huomiota. Tietysti voi aina kysyä, oliko torjuntatekniikka juuri se ratkaiseva asia koko sodankäynnin kannalta? Kiistatta panssareilla oli molemmin puolin rintamaa toisessa maailmansodassa melkoinen roolinsa. Esimerkiksi itärintamalla Kurskin suurimittainen tankkitaistelu oli varmaankin Stalingradin motin ohella eräs ratkaisevimmista käännekohdista. Suomen rintamalla ei sentään moisia tuhansien panssarivaunujen yhteenottoja käyty.
Kuva: Korpraali Eino Makkonen on ””panssarikauhuineen”” valmiina ottamaan vastaan vihollispanssarit.
Vuosalmi 12.8. 1944. Kuva ja kuvateksti SA-kuva.
Liikanen antaa arvon myös vastustajalle, puna-armeijalle. Toki venäläinen T-37-vaunu oli melkoisen kevytrakenteinen, hidasliikkeinen ja niin panssarimiinalla, kasapanoksella kuin kenttätykilläkin tuhottavissa. Tuo mallihan seisoo museoituna muistomerkkinä myös Viipurissa. Toinen malli T-26 oli jo toista maata ja sillä oli iso osuutensa talvisodan pohjoisemmalla rintamalla. Jatkosodassa 260 suomalaissotilasta sai ”panssarituhoojan merkin”. He pysäyttivät ja räjäyttivät eri tavoin ja tekniikoin yhteensä 363 panssarivaunua. Venäläisiä lukuja Panssarinmurskaajista ei juurikaan löydy.
Sotakirjoista, niin fiktiivisistä kuin tietokirjoistakin, jää usein kaipaamaan sitä oikeaa ”viholliskuvaa” tai kuvausta vastustajan ammattitaidosta. Panssarinmurskaajissa on tällaista yritystä kiitettävästi, mutta varmasti venäläislähteiden käyttö olisi tuonut lisäväriä taistelutapahtumiin ja asiapitoiseen tekstiinkin.
- Kirjan nimi:
- Panssarinmurskaajat. Panssaritorjunta talvi- ja jatkosodassa
- Kustantaja:
- Gummerrus. Kustannus Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 352
- Kirjoittajat:
- Liikanen, Simo
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Pentti Stranius
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FL, tutkija-toimittaja
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Lieksa