FM Juhana Saarelainen esittää väitöskirjansa Runous, tieto ja kansa. Elias Lönnrotin ajattelu ja toiminta aikalaisfilosofian konteksissa julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 18.5. klo 12 (Turun yliopisto, Janus-sali, Artium, Kaivokatu 12 a, Turku).

Vastaväittäjänä toimii professori Pertti J. Anttonen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.

***

Väitöstiedote:

Suomalaiset tuntevat Elias Lönnrotin kansanrunouden kerääjänä ja Kalevalan julkaisijana. FM Juhana Saarelainen tarkasteli Turun yliopistossa tarkastettavassa väitöstutkimuksessaan Lönnrotin ajatuksia ja toimintaa kansainvälisen tiedeyhteisön kontekstissa. Tutkimuksessa selvisi, ettei Lönnrot ollutkaan vain korpiseutuja samonnut arkaaisen kansanrunouden kerääjä, vaan hän oli kansallisten rajojen yli suuntautunut modernin kulttuurin rakentaja.

Saarelainen pureutui väitöstutkimuksessaan suomalaiskansallisena symbolina tunnetun Kalevalan syntyyn vaikuttaneisiin aatteisiin ja filosofisiin keskusteluihin analysoimalla Lönnrotin erilaisia kirjoituksia, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja tutkimuksia. Aineiston tarkastelu paljasti jälkiä, jotka osoittavat Lönnrotin olleen tietoinen aikansa kansainvälisistä tieteellisistä keskusteluista.

– Lönnrot ei ollut näiden ajatusten passiivinen vastaanottaja, vaan hän tulkitsi ja sovelsi aikakauden oppineita keskusteluita. Tämä näkyy sekä hänen kirjoituksissaan että työskentelytavoissaan, Saarelainen täsmentää.

Lönnrotin tavoitteena oli uudistaa suomalaista kulttuuria

Tutkimusaineiston analyysi osoitti väittelijälle, ettei Kalevalan ainoa tehtävä ollut rakentaa kuvaa suomalaisten kaukaisesta menneisyydestä. Lönnrot pyrki Kalevalan avulla aktiivisesti kehittämään suomalaista kulttuuria kohti moderniutta.

– Lönnrot tunsi runonlaulukulttuurin hyvin ja kunnioitti sitä. Samalla hän ajatteli runonlaulun kuuluvan menneisyyteen, koska se oli suullista kulttuuria. Lönnrot halusi rakentaa kansanrunouteen perustuvaa kirjallista kulttuuria ja yleiskieltä, jota voitaisiin käyttää modernin tieteen, koulutuksen, lehdistön ja kirjallisuuden tuottamiseen, Saarelainen kertoo.

Aikakauden saksalaiset filosofiset teoriat korostivat luontoa sisäisesti aktiivisena ja kehittyvänä. Saarelaisen mukaan Lönnrot oli tietoinen näistä ajatuksista ja vertasi inhimillistä kulttuuria dynaamiseen käsitykseen luonnosta.

– Lönnrot kirjoitti päiväkirjassaan, että kieli elävän olion tavoin syntyy, kehittää itse itseään ja lopulta kuolee. Tämä kuvaa hyvin Lönnrotin tapaa ajatella kulttuuria luonnollisesti muuttuvana ja kehittyvänä prosessina. Jos kehitys pysähtyisi, kulttuuri kuolisi. Tämä oli eräs tärkeä syy sille, että Lönnrot ei julkaissut kansanrunoja muistiinpanemassaan muodossa, vaan kehitteli, yhdisteli ja muokkasi niistä paljon pidemmän teoksen kuin oli koskaan kuullut laulettavan, Saarelainen kertoo.

Lönnrot ja Kalevala modernin suomalaisen kulttuurin kehittäjinä
Väittelijän mukaan yksi Kalevalan tarkoituksista oli siirtää suullista esimodernia kulttuuria uuteen kirjalliseen muotoon. Lönnrotin tavoitteena oli toisin sanoen modernin suomalaisen kulttuurin kehittäminen.

– Lönnrotin mukaan vain itsekin sivistymällä voi kulttuuri selviytyä muiden sivistyneiden kulttuurien keskellä. Eurooppalaiset kansat olivat luoneet uutta kirjallista kulttuuria ja Lönnrotin mukaan suomalaisten oli tehtävä samoin säilyttääkseen oman kulttuurinsa elinvoiman. Sen vaihtoehtona oli unohtua menneisyyteen, Saarelainen kuvailee.

Kalevala on sekoitus suullista ja kirjallista kulttuuria. Saarelaisen mukaan Lönnrot ei voinut käsittää, että kukaan pitäisi Kalevalaa väärennöksenä, vaikka se poikkesikin huomattavasti alkuperäisestä kansanrunoudesta niin sisältönsä kuin muotonsa puolesta.

– Lönnrot ymmärsi Kalevalan suomalaisen kulttuurin seuraavana vaiheena, joka ei olisi koskaan ollut mahdollinen ilman runonlaulukulttuuria. Eepoksellaan hän ei halunnut säilyttää runonlaulukulttuuria sellaisenaan tai tuoda sitä menneisyydestä takaisin nykypäivään. Hän halusi viedä runonlaulua eteenpäin kohti kirjallista ilmaisua, Saarelainen summaa.

***

Tässä kulttuurihistorian alaan kuuluvassa artikkeliväitöskirjassa tarkastellaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ajattelua ja työskentelyä. Lönnrot tunnetaan erityisesti kansanrunouteen perustuvasta Kalevalasta, jonka toisesta laitoksesta on muodostunut Suomen kansalliseepos. Tässä tutkimuksessa Lönnrotin ajattelu- ja työskentelytapojen merkityksiä tulkitaan suhteessa aikakauden ylirajaiseen aatteelliseen, tieteelliseen ja filosofiseen keskusteluun. Tutkimuksen keskeinen teema on kysymys siitä, miten runouden, tiedon ja kansan käsitteet kietoutuivat toisiinsa, niin että ne määrittivät toinen toisiaan. Ongelmaa tarkastellaan osana kulttuurista muutosta, jossa suullisen runonlaulukulttuurin aineksista muokattiin kirjallista, modernia ja kansallista kulttuuria.

Keskeisen tutkimusaineiston muodostavat Lönnrotin tuottamat kirjoitukset. Ne edustavat useita eri tekstilajeja, mukana on kirjeitä, matkakuvauksia, kansanrunojulkaisuja, tieteellisiä tutkimuksia, opinnäytteitä, päiväkirjoja, lehtiartikkeleita sekä puheita. Tärkeimmät lähteet ovat Lönnrotin väitöstutkimus Om finnarnes magiska medicin (1832/1842) ja Kantelettaren esipuhe (1840). Lönnrotin eri teoksia luetaan suhteessa toisiinsa aikakauden muuhun kirjallisuuteen. Näin muodostetussa kontekstissa painottuvat filosofeilta, kulttuurintutkijoilta, filologeilta ja muilta oppineilta peräisin olevat tekstit erityisesti Suomesta ja Saksasta. Keskeinen painopiste on F. W. J. Schellingin (1775–1854) luonnonfilosofiassa.

Tutkimuksen rakentamassa kontekstissa Lönnrotin ajattelu ja toiminta näyttäytyvät osana ylirajaista keskustelua. Hänen käsityksenä tulevat ymmärrettäviksi suhteessa aikakauden muihin oppineisiin. Näin tutkimus tuottaa tietoa Lönnrotista itsenäisenä ajattelijana, joka tulkitsi ja sovelsi aikakauden teoreettisia ideoita. Hän ymmärsi kansanrunouden luonnon dynaamisten, sisäisten ja luovien voimien inhimillisenä jatkeena. Siten Lönnrotin toiminta suullisen kansanrunouden muokkaamiseksi kirjalliseen asuun tulkitaan filosofisesti, esteettisesti ja tieteellisesti perustelluksi projektiksi, jossa pyrittiin pitämään yllä kielen ja runouden sisäistä ja luonnollista kehitystä. Keskeisenä tavoitteena oli omaperäisen ja modernin suomenkielisen kulttuurin luominen. Sitä luonnehtisi erityisesti kyky yleiseen kirjakieleen, joka mahdollistaisi tieteen, kirjallisuuden ja lehdistön kaltaiset kulttuuriinstituutiot.