VTM Otto Aura väittelee 11.1.2019 kello 12 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta ”Työvelvollisia, toipilaita ja sotavankeja – Työvoiman sotilaallinen käyttö Suomessa toisen maailmansodan aikana”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Päärakennus, auditorium XV, Unioninkatu 34.
Vastaväittäjänä on professori Petri Karonen, Jyväskylän yliopisto, ja kustoksena on professori Pauli Kettunen.
Väitöskirja julkaistaan sarjassa Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Väitöskirjaa myy Unigrafia.
Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.
***
Tässä väitöskirjassa tutkitaan, miten työvoimaa käytettiin sotilaallisiin tarkoituksiin Suomessa toisen maailmansodan aikana. Tutkimuskysymyksiin vastataan institutionaalisella makrotasolla ja toimeenpanevalla mikrotasolla. Makrotasolla tutkitaan organisaatioita ja niiden kehitystä, kuten työvelvollisuuslain toimeenpanoa. Mikrotasolla tarkastellaan kahden rakennusalan ammattilaisen, insinööri Matti Janhusen ja rakennusmestari Veikko Mäkisen, toimintaa talvi- ja jatkosodassa.
Työvelvollisuuslaki oli valmistunut kesäkuussa 1939 ja ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 sen soveltaminen aloitettiin. Toimeenpanosta vastasi kansanhuoltoministeriö. Lain mukaan jokainen 18-59-vuotias oli velvollinen tekemään maanpuolustuksen etua välillisesti tai välittömästi tarkoittanutta työtä. Suunnitelmissa tämän oli ajateltu tarkoittavan maatalouden ja sotateollisuuden työtehtäviä. Talvisodan aikana ilmaantui uusi työala, puolustusvoimien linnoitustyöt. Näihin töihin päätyi insinööri Matti Janhunen työnjohtajaksi. Työvelvollisten hankinnasta vastasi kansanhuoltoministeriön työvoimatoimisto tammikuuhun 1940 asti. Tämän jälkeen tehtävästä vastasi Päämajan työvoimatoimisto. Linnoitustöihin velvoitettiin talvisodan aikana noin 50 000 työvelvollista. Talvisodan aikainen työvoiman sotilaallinen käyttö oli valtaosin improvisoitua. Talvisodan päätyttyä kerättiin kokemuksia ja pyrittiin korjaamaan havaittuja ongelmia. Odotushorisontissa oli mahdollisuus uudesta sodasta. Työvelvollisuuslain ylin toimeenpano siirrettiin vuoden 1941 alussa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Työvelvollisen työvoiman ottamiseksi laadittiin uudet suunnitelmat, jossa uudeksi toimijaksi tuli kotijoukkojen esikuntaan perustettava työvoimaosasto.
Jatkosodan aikaisen työvoiman hankinnan puolustuslaitoksen linnoitustöihin hoiti kotijoukkojen esikuntaan sijoitettu työvoimaosasto, jonka henkilöstö oli pääosin kulkulaitosministeriöstä. Sodankäynti ja yhteiskunta kulkivat käsi kädessä. Linnoitusrakennusjoukot tarvitsivat työvoimaa, joita he tilasivat kotijoukkojen esikunnalta. Kotijoukkojen esikunta sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö pitivät silmällä koko valtakunnan työvoimatilannetta. Sotilaallisia tarkoituksia varten työvelvollisia otettiin huomattava määrä Päämajan linnoitusosaston alaisiin linnoitusrakennuspataljooniin. Rakennusmestari Mäkinen päätyi tällaisen pataljoonan rakennusjoukkueen johtajaksi. Alaisina oli suomalaisia työvelvollisia, kunnes lokakuussa 1941 työvoimaksi tuli sotavankeja. Sotavangit tekivät fyysistä työtä sotatoimialueella sotavankikomppanioissa. Mäkisen osalta tätä jatkui kevääseen 1942, jolloin hän sai siirron. Jatkosodan loppuun Mäkinen oli johtamassa Salpalinjalla tehtyjä kunnostus- ja tarkastustöitä. Tässä tehtävässä hänen alaisina oli hermotoipilaista muodostettuja erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita.
Sotien aikainen työvoimatilanne oli kireä. Vuonna 1942 työvelvollisuuslakia uudistettiin, jolloin se saatiin entistä kattavammaksi. Työvoiman sotilaallisella käytöllä pyrittiin varmistamaan puolustuslaitoksen toimintakykyä vapauttamalla sotilaita työtehtävistä taemmilla alueilla. Työvelvollisille tämä saattoi tarkoittaa jatkosodan mittaista pestiä linnoitusrakennuspataljoonassa satoja kilometrejä valtakunnanrajan ulkopuolella. Jatkosodan aikana työmääräyksen puolustuslaitoksen töihin sai kotijoukkojen esikunnan tilausten kautta noin 74 000 työvelvollista, joskaan tästä määrästä jokainen ei päätynyt rakennusmuodostelmiin.
Työvelvollisella työvoimalla, sotavankien työvoimalla ja toipilaiden työvoimalla pyrittiin ratkomaan kysymystä työvoiman käytöstä sotilaallisiin tarkoituksiin, joista linnoitustyöt laaja-alaisuudessaan ovat suurin esimerkki. Työvelvollinen työvoima oli linnoitusrakennustöiden ja sotilaallisesti käytetyn työvoiman ydin. Sotavankityövoimalla saatiin määrällisesti korvattua kerrallaan noin kymmenen tuhatta työvelvollista. Toipilaat olivat yksi työvoiman muoto, jossa sodanaikaiset kysymykset jokaisesta miehestä omalla paikallaan näkyivät. Kenenkään työvoimaa ei nähty voivan olla käyttämättä. Kaikkiaan työn laatu oli useimmiten fyysistä lapiotyötä, mutta erilaisia ammatillista erikoistumista vaatineita tehtäviä oli myös. Kaikkiaan työvoimaresurssien käyttö vaati jatkuvaa tasapainoilua sotilaallisten ja yhteiskunnallisten vaatimusten ja realiteettien välillä.