Riitta Matilaisen talous- ja sosiaalihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Production and consumption of recreational gambling in twentieth-century Finland” (Ajanvieterahapelaamisen tuottaminen ja kuluttaminen 1900-luvun Suomessa) tarkistetaan 18.11.2017 klo 12 Helsingin yliopiston Päärakennuksen auditorium XII:ssä (Unioninkatu 34, 3. kerros).
Vastaväittäjänä toimii professori Jaakko Suominen ja kustoksena apulaisprofessori Sakari Saaritsa. Väitös on suomenkielinen. Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa e-Thesis-palvelussa.
Tiivistelmä
Ajanvieterahapelaamisen tuottaminen ja kuluttaminen 1900-luvun Suomessa
Rahapelaaminen on nykyään läsnä kaikkialla suomalaisessa arkielämässä, vaikka vain alle sata vuotta sitten tavara-arpajaiset olivat ainoa laillinen rahapelaamisen muoto. Väitöstutkimus selittää tätä muutosta. Tutkimus keskittyy lailliseen ja kaupallistettuun ajanvieterahapelaamiseen sekä ei-ongelmallisiin rahapelaajiin. Aikaisemmassa tutkimuksessa painopiste on ollut rahapeliongelmissa ja rahapeliongelmaisissa. Tutkimuksen aikajänne on 1800-luvulta nykypäivään, mutta siinä keskitytään lähinnä 1900-lukuun. Tutkimuskysymys on monitahoinen. Tutkimuksessa kysytään mikä on rahapelaamiseksi ymmärretyn ilmiön kulttuurinen, sosiaalinen ja historiallinen paikka tietyssä ajassa ja paikassa (tässä tapauksessa suomalaisessa yhteiskunnassa 1800–2000-luvuilla). Miten rahapelaamisesta ja siihen liittyvistä diskursseista ja käytännöistä on tullut sitä mitä ne ovat nykyään ja sitä miten ne nykyään koetetaan? Miksi ja miten rahapelaaminen kesytettiin ja kesyyntyi osaksi suomalaista elämänmenoa? Mikä on ollut rahapelaamisen sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen merkitys sen harjoittajille? Mitä rahapelaaminen voi kertoa suomalaisen yhteiskunnan historiasta ja muutoksista? Tavoitteena on Michel Foucault’n dispositiivi-käsitettä apuna käyttäen tutkia rahapelaamiseen liittyviä diskursseja ja käytäntöjä.
Tutkimuskysymyksiin vastataan laadullisen aineiston avulla. Rahapelaamisilmiötä tutkitaan niin rahapelaamisen tuottamisen (rahapelaamisen sääntely, rahapelioperoijat, rahapelaamisen teknologiset muutokset) kuin rahapelaamisen kuluttamisenkin kannalta (rahapelaajat). Aineistoina on käytetty komiteanmietintojä, sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita, Veikkauksen ja Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) arkistomateriaaleja, erilaisia muistitietokokoelmia, suomalaista kaunokirjallisuutta sekä auto-etnografista havainnointia. Päämetodina on historiallinen näkökulma, jossa käytetään erityyppisiä ja usein myös sirpaloituneita lähteitä, ja kiinnitetään huomioita lähteiden relevanssiin, luotettavuuteen ja paikkaansapitävyyteen. Käytetyt pitkittäis- ja laadulliset metodit mahdollistavat muutoksen tutkimisen.
Tutkimuksen tuloksena suomalaisen rahapelaamisen historia voidaan jakaa kolmeen dispositiiviin: kieltolakidispositiiviin, yhteisen hyvän dispositiiviin ja riskidispositiiviin. Nämä dispositiivit kuvaavat miten eri aikoina ja eri tilanteissa suomalaisessa yhteiskunnassa on vastattu rahapeli-ilmiön aiheuttamaan ”ongelmaan”. Dispositiivit paljastavat miten rahapelaamista on ymmärretty, harjoitettu ja säännelty eri aikoina. Dispositiivit kertovat myös suomalaisen rahapelaamisen muutoksesta. Kansainvälisessä vertailussa rahapelaaminen laillistettiin ja kesytettiin Suomessa ajallisesti melko varhain ja poikkeuksellisen onnistuneesti. Erityisesti Suomen valtiolla on ollut ainutlaatuinen rooli rahapelaamisen kesyttämisessä: Rahapelaamisesta tuli hyvän kansalaisuuden symboli valtion aktiivisesti edistäessä sitä monin eri tavoin.
Väitöskirjan teoreettisena tavoitteena on ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun rahapelaamisen historiallisesta paikasta, rahapelaamisen kesyttämisen ja kesyyntymisen prosesseista sekä rahapelaamisesta kulutuksena länsimaisissa yhteiskunnissa 1800–2000-luvuilla. Väitöskirja osoittaa myös dispositiivi-käsitteen, vertailevan näkökulman sekä muistitietoaineistojen hyödyllisyyden kansainvälisessä rahapelipelitutkimuksessa.