FL Outi Patronen väittelee 30.10.2017 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta ”Rajakarjalaisen sukunimistön kehittyminen osana Suomen karjalankielisen ortodoksivähemmistön suomalaistumista 1818-1925”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Yliopiston päärakennus, luentosali 5.

Vastaväittäjänä on professori Anneli Sarhimaa, Johannes Gutenberg-Universität Mainz, ja kustoksena on professori Tiina Onikki-Rantajääskö.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Raja-Karjalan karjalankielinen ortodoksiväestö, jolla ei ennestään ollut sukunimiä, sai sukunimet pääasiassa ajanjaksona, joka alkoi 1890-luvulla ja loppui 1920-luvulla. Raja-Karjalalla tarkoitetaan kuutta luovutetussa Karjalassa Laatokan kaakkoispuolella sijainnutta pitäjää, jotka ovat Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti ja Salmi. Vuonna 1939 alueella, joka oli Suomen ortodoksisen kirkon vahvaa aluetta, asui noin 50 000 asukasta. Sukunimien käyttöönottamista tarkastellaan osana rajakarjalaisen kulttuurin suomalaistumista, ja ortodoksikarjalaisten suomalaistaminen rinnastetaan Suomessa ja Suomen lähialueilla asuvien kielivähemmistöjen historiaan. Tutkimusaineisto, joka käsittää 2 357 ortodoksikarjalaisten sukunimeä, on poimittu Viipurin läänin Salmin kihlakunnan vuosien 1818 ja 1820–1925 henkikirjoista. Raja-Karjalan väestöstä tuli suomalaistamisen kohde karelianismin myötä. Rajaseudun pääosin karjalankielinen ja ortodoksinen väestö haluttiin sitoa muuhun Suomeen kaikin tavoin. Suomalaistaminen alkoi Sortavalan seminaarin ja sanomalehti Laatokan perustamisesta. Raja-Karjalassa oli aina suuntauduttu itään, Aunuksen Karjalaan, mutta katse kääntyi länteen, mistä vaikutteiden saaminen kiihtyi, kun Suomi itsenäistyi ja itäraja suljettiin. Karjalan kielen ja kulttuurin muuttuminen huomattiin jo 1920-luvulla. Tutkimuksen teoriaosassa selvitetään Raja-Karjalassa puhutun karjalan kielen asemaa tarkastelemalla puhutun kielen domeeneja ja 1920- ja 1930-luvulla sanomalehti Laatokassa julkaistujen karjalankielisten lehtikirjoitusten kirjoittajia. Karjalan kirjakielen kehitystyön suurin este oli se, ettei karjalan kieltä poliittisista syistä yleisesti tunnustettu omaksi kielekseen: sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa puhuttuja kielimuotoja pidettiin suomen kielen murteina, koska kieltä pidettiin yhtenä syynä sitoa Itä-Karjala Suomeen. Karjala ei myöskään käynyt kouluopetuksen kieleksi. Karjalankielisten rajakarjalaisten, kieli- ja uskontovähemmistön, asemaa ja ongelmia voi hyvin verrata esimerkiksi kolttasaamelaisiin: kumpikin on joutunut suomalaistumaan eikä kumpikaan ole saanut tukea esimerkiksi kirjakielen kehittämiseen muualla olevasta emämaasta. Ennen vuotta 1880 suurimmalle osalle rajakarjalaisista oli kirjattu ruotsinkielisiin verotusasiakirjoihin ja venäjänkielisiin kirkonkirjoihin vain venäjänkieliset ristimänimet ja patronyymit; vain harvalla oli periytyvä sukunimi. Rajakarjalainen sukunimistö jaetaan kymmeneen nimiryhmään, joista suurimmat ovat ristimänimien hypokorismeihin pohjaavat sukunimet, jotka ovat alun perin olleet talonnimiä (Patronen, Reittu), ja lisänimiin pohjaavat sukunimet (Löllö). Muita nimiryhmiä ovat muun muassa venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet sukunimet (Kononoff, Kuismin), pappisnimet (Solntsev), erilaiset venäjänkieliset sukunimet (Komaroff), sattumanvaraisesti annetut tai otetut, savolaisten tai pohjoiskarjalaisten sukunimien kanssa samanasuiset sukunimet (Pennanen) ja uudet ns. Virtanen-, Laine-tyypin sukunimet (Salminen, Kivi). Karjalankielisen ortodoksivähemmistön suurimpana suomalaistajana on eri alojen tutkimuksissa pidetty suomenkielistä kansakoulua. Sen lisäksi syitä siihen, että rajakarjalaisille alettiin antaa sukunimiä tai nämä alkoivat ottaa niitä itse, olivat Raja-Karjalassa tehty isojako ja lampuotien eli vuokraviljelijöiden itsenäistyminen.