Pohjois-Savosta kotoisin olevan Turmion kätilöt -yhtyeen 20-vuotinen ura saa nyt välitilinpäätöksen Elina Järven kirjoittaman Turmion Kätilöt: En tahdo unohtaa koskaan -teoksen muodossa. Elina Järvi on paitsi tietokirjailija, myös bändin mukana kiertänyt ja bändin jäseniä sekä lähipiiriä haastatellut fani. Olin kaavaillut kirjaa iltalukemisiksi ja yllätyinkin (iloisesti), kun teos oli myös tarjolla verrattain vakavamielisen Agricola-verkon kirja-arviolistalla, ikään kuin täysin väärässä seurassa. Osuvasti, sillä Turmion kätilöiltä voi nimenomaan odottaa yllätyksiä.
Kun ensimmäisen kerran kuulin bändin musiikkia, en oikeastaan uskonut bändin olevan joukko täysjärkisiä ihmisiä. Turmion kätilöt. On siinä nimi. Kappaleen ”Teurastaja” brutaalit sanoitukset eivät käyneet millään lailla järkeen. Enkä kyllä osannut kuvitella seuraavani yhtyeen uraa enemmän tai vähemmän aktiivisesti yli 15 vuotta myöhemmin. Monet muutkin, niin satunnaiskuulijat kun musiikkitoimittajat, uskoivat bändin jäävän omaan mahdottomuuteensa kuolevaksi vitsiksi. Jo yhtyeen musiikillinen konsepti, kone- ja diskomusiikin yhdistäminen pääosin suomeksi laulettuun metalliin, oli varsinkin 2000-luvun alussa aika erikoinen yhdistelmä. Tätä nykyään bändi vetää klubit täyteen paitsi ympäri Suomen, myös kiertää menestyksekkäästi ympäri Eurooppaa. Tätä kirjoittaessa bändi on esiintynyt niin Kaija Koon kuin Mikko Alatalonkin kanssa ja myy lippuja yhteiskeikalle Kuopion kaupunginorkesterin kanssa kesälle 2025. Matka tähän pisteeseen on tarkoittanut niin luovaa hulluutta, 11 täyspitkää levyä, oman levynyhtiön perustamista ja ahkeraa keikkailua sekä henkilökohtaisen elämän vastoinkäymisten kanssa pärjäämistä.
Suurelle yleisölle, eritoten faneille, kirjoitettu kirja on jaettu yhteentoista bändin albumien mukaan nimettyyn lukuun. Enemmän kuin asioiden ja tapahtumien kronologian sinänsä, nousee kirjasta esiin bändin jäsenten persoonat, henkilökohtaisen elämän ongelmat ja yleisen huolen yhteiskunnan, eritoten nuorten, tilasta. Pitkin kirjaa on ripoteltu henkilökuvia bändin jäsenistä muiden bändiläisten kertomana sekä Järven itse luonnehtimana. Kirjan loppuun on koottu vielä bändin fanien kokemuksia yhtyeeseen liittyen. Yleistuntumaltaan tekstissä on hyvässä mielessä musiikkilehden mieleen tuovaa ilmavuutta, niin että kirjan lukee muutamassa illassa. Verrattuna rock-lehtien haastatteluihin, joissa huomio keskittyy luonnollisesti aina viimeisimpiin uutisiin ja uusimpaan levyyn, yhtye luotaa uraansa pitkällä aikavälillä ja selvittää lukijalle uransa sattumuksien sekä varsinkin kappaleidensa sanoitusten taustoja. Kaikkien bändiläisten näkökulmien esittely ei sekään ole aina itsestään selvyys rock-historiikeissa, vaan musiikkilehtien tapaan näkökulmat tuppaavat välillä olemaan vain bändin keulakuvan näkemyksiä.
Perheenisien bändi
Solisti Mc Raaka Pee (kuvassa) on toinen yhtyeen kahdesta perustajajäsenestä. DJ Vastapallo lähti yhtyeestä vuonna 2009. Kuva Tampereen Saarihelvetti-festivaaleilta 2019. Kuva: Louis Tarpin (WanderingTrad) / Wikimedia commons. Linkki lisenssiin.
Henkilöinä kätilöistä piirtyy kiinnostava ristiriita maanläheisten perheenisien ja lavalla nähtyjen roolien välillä. Tätä nykyään bändissä vaikuttavat laulajat Petja ”Mc Raaka Pee” Turunen ja Saku ”Shag-U” Solin, basisti Hannu ”Master Bates” Voutilainen, kitaristi Miikka ”Bobby Undertaker” Närhi, rumpali Antero ”DQ” Seppänen ja Janne ”RunQ” Tolsa. Järvi käy jokaisen yhtyeen jäsenen läpi vuorollaan pitkin kirjaa, ja näissä henkilökuvauksissa saavat myös muut yhtyeen jäsenet kuvailla kollegaansa. Sympaattisesti ääneen pääsevät myös kätilöiden puolisot. Kotijoukkojen merkitys näkyy siinäkin, että Turusen vaimo Linda on sanoittanut yhtyeelle, tytär esiintynyt yhtyeen kanssa.
Kun kätilöt taputtelevat toistensa selkiä liki lukijan kyllästymiseen asti, tulee selväksi, että bändin jäsenet ovat keskenään rakkaita ystäviä ja tiedostavat itsekin hyvän kommunikaation merkityksen. Närhen mukaan kiertuebussi on kovin ahdas paikka huonossa seurassa. Suurempia kiistoja ei juuri ole, ja entisiinkin jäseniin välit ovat hyvät. Jokaisen poistuminen yhtyeen riveistä näyttääkin luonnollisen kehityksen tulokselta, mitään suurempia riitoja ei ole. Aiemmin kitaraa soittaneen Lassi ”DJ Vastapallo” Kauppisen bändistä lähdön jälkeinen nihkeys on puhuttu jälleen ystävyydeksi. Muiden kiireiden vuoksi pois jäänyt Tuomas ”Spellgoth” Rytkönen on jatkanut bändin graafisen ilmeen tekemistä, tuurannut tarpeen vaatiessa seuraajaansa ja hämmästelee sitä, kuinka merkittävänä osana yhtyettä osa faneista häntä pitikään.
Mustaa huumoria ja ryhmäterapiaa
Luultavasti bändin huomiota herättävin piirre on sekopäisyyteen asti kielikuviin ja mustaan huumoriin perustuvat sanoitukset. Monimerkityksiset sanoitukset ovat tapa käsitellä elämän rankkoja asioita. Kirjaa lukiessa pohdin muutaman kertaan, kertoisinko omasta elämästäni näin avoimesti. Sinänsä ilmiö on tyypillinen: useiden artistien ja lähipiiriensä mielenterveyden haasteet ja muut elämän vastoinkäymiset ovat lopultakin päätyneet samojen muusikoiden tunnettuimpien biisien sanoituksiksi. Välillä on vaikea sanoa, kuinka tosissaan bändi kulloinkin on, kun mistä hyvänsä voidaan vääntää alapäähuumoria jo seuraavassa käänteessä. Kirjaa lukiessa kuitenkin vahvistuu ajatus siitä, että huumori todellakin on defenssi.
Edellä mainitun ”Teurastajan” sinänsä järjettömät sanoitukset ovat verhottu tapa käsitellä laulaja Turusen äidin armottoman rankaksi muodostunutta muistisairautta ja hoitoprosessia. Toinen kappale ”Kyynelten tanssi” kertoo siitä, kuinka synnytyssairaalassa Turusen pariskunnalle tuli varattuun kolmeen vuoteeseen vain kaksi lasta. Oli myös vaarana, että kolmosista toinenkin olisi menehtynyt, mutta tämä onnistuttiin pelastamaan teho-osastolla. Hieman myöhemmin yhtye lahjoitti erään kokoelmalevyn myynnistä saamansa rojaltitulot Kuopion yliopistollisen sairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle. Syytä lahjoitukselle ei aikoinaan julkisuuteen kerrottu, ja itse ainakin muistan törmänneeni lahjoitukseen liittyvään julkiseen virnuiluun.
Yhtyeen sanoitukset ovat ryhmäterapiaa niin bändin jäsenille kuin faneille. Nuorten mielenterveyden ollessa suorastaan yhteiskunnallinen kriisi on kiintoisaa ajatella, että ainakin näennäisesti tervettä järkeä uhkaava bändi voi merkitä toisille niin paljon, että päätös jäädä henkiin tehdään bändin musiikin voimalla. Bändin jäsenet tuntevatkin aihepiirin myös päivätöidensä kautta. Nuortenkodissa työskentelevä, yleensä harvasanainen Seppänen antaakin päättäjille ”puuhastelusta” suorasanaista palautetta mielenterveyskysymysten hoidosta.
Ammattimiehet asialla
Osalla bändin jäsenistä itselläkin on diagnosoitu erinäisiä mielenterveyden ongelmia, kuten ADHD ja paniikkihäiriö. Näiden yhdistäminen muusikon elämään kuuluvaan runsaaseen alkoholitarjontaan on osaltaan johtanut bändin maineeseen yhtyeenä, jolle sattuu ja tapahtuu. Kuten muidenkin muusikoiden kohdalla, yleisön silmissä maine kovina juomareina säilyy senkin jälkeen, kun alkoholinkäyttö on jo rauhoittunut tai kokonaan taakse jäänyttä elämää. Tarkkoja ollaan siitä, että silloinkin, kun keikkaillat ovat kosteita ei kenenkään juominen saa sotkea keikkaa. Vuosia sitten eräs bändin käyttämä tuuraaja joi esiintymisen yhteydessä liikaa, ja bändi päätti olla käyttämättä tuuraajaa enää koskaan. Sosiaalisessa mediassa tilanteesta tiedotettiin ja anteeksi pyydettiin nykyajan vaatimuksiin sopivalla vakavuudella.
Vastuu hyvästä yhteistyöstä keikkapaikkojen ja hyvän esityksen järjestämisestä yleisölle painaa yhtyeen jäseniä. Kirjassa olisi voitu avata enemmänkin sitä, että bändi on vuosien mittaan niin remontoinut huonokuntoisia takahuoneita kuin vaatinut keikkapaikat maksamaan soittopalkkiot ajallaan ja peräänkuuluttanut sitä, että bändeille olisi takahuoneessa tarjolla viinan lisäksi myös tavallista arkiruokaa. Voutilainen toteaakin, että luettuaan ravintolapäällikkönä bändien ”raiderihuumoria” 15 vuotta, hän itse ei edes halua pelleillä muiden työajan kustannuksella. Nämä ovat paljon puhuvia sanoja ja tekoja orkesterilta, jonka maine on ollut vähintäänkin kyseenalainen. Ehkä huomiota herättänein tapaus on vuonna 2005 bändin kanssa esiintyneiden performanssitaiteilijoiden lavaesiintymisen ylilyönnit johtivat poliisitutkintaan epäiltynä sukupuolisiveyden loukkaamisesta ja iltapäivälehtien etusivulle. Tapaus herätti närää myös bändin jäsenten perhepiireissä ja osaltaan loi yhtyeen esiintymisen ylle kyseenlaisenkin varjon pitkäksi aikaa. Ylilyöntiin nähden kiintoisasti kirjaan haastatellut musiikkialan ihmiset kuvailevat bändiä jopa poikkeuksellisen ammattimaisiksi keikkamuusikoiksi. Spontaani hassuttelu ja kommellukset eivät sinänsä ole hävinneet mihinkään, vaan niistä on tullut oma yllätyslisänsä yhtyeen esityksiin.
Bändi on tekemisistään ja saavutuksistaan ansaitusti ylpeä, mutta musiikkibisneksen tosiasiat tiedostetaan. Mukavampaan keikkabussiin ei aina ole varaa, mikäli haluaa voita leivän päälle. Tolsan mukaan 20 vuoden uran jälkeen sadan keikan vuosivauhdilla keikkailevan bändin kuuluukin saada leivän päälle myös makkaraa. Asenne vaikuttaa aika tavanomaiselta kotimaisten rock-muusikoiden keskuudessa. Rock-elämä on mukavaa, ja bändi kaipaa aina uudestaan keikalle, mutta ehkä sitten pakussa matkustaminen pimeinä talviöinä pitää rokkarit nöyrinä lavan ulkopuolella.
Turmion Kätilöt esiintymässä Rakuunarockissa Lappeenrannassa 2013. Kuva: Tuomas Vitikainen / Wikimedia commons. Linkki lisenssiin.
Fanilta faneille
Vaikka kirja on pääosin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, olisi siitä pienellä uudelleenmuotoilulla saanut myös paremman. Järvi aloitti kirjoittamisen keväällä 2023, ja hieman yli vuotta myöhemmin kirja oli jo valmis. Aikataulu on siis ollut ilmeisen ripeä, kenties kiirekin on yllättänyt. Vaikka yleisesti ottaen pidän teoksesta, olisin kaivannut kirjalle ehkä vielä yhtä ulkopuolisen lukijan palautekierrosta, sillä teoksessa on myös kaksi luettavuuteen vaikuttavaa ongelmaa.
Ensimmäinen on tekstin ajoittainen tapa pomppia asiasta ja ajasta toiseen. Koska haastattelut on tehty, luonnollista kyllä, bändin keikkojen ja studiourakoinnin keskellä, on haastattelusessioissa puhuttu paitsi vanhoja auki, myös viimeisimpiä kuulumisia. Näinpä uuden, nyt jo ilmestyneen Reset-levyn (2024) petaaminen alkaa jo kirjan puolivälissä, sitten taas hypätään 2000-luvun alkuun, kunnes siirrytään johonkin muualle. Tämä rikkoo kerronnan rytmiä ja tekee teoksesta paikoin tarpeettoman raskaan, varsinkin, kun välillä siirrytään kuvailemaan esimerkiksi bändin jäseniä joko pienoiselämänkertoina tai sitten muiden jäsenten sanoin. Toinen ongelma on se, että bändin fanina Järvi on itse sisällä bändin touhuissa ja ikään kuin unohtaa selventää asioita lukijalle. Taustoituksen puute ei liene niin paha kovimmille faneille, mutta ainakin itsestäni tuntui pitkin kirjaa, että täydennän kerronnan aukkoja ulkomuistista – olenhan seuraillut yhtyettä vuosien ajan. Kysymys kuuluukin, aukeaako kirja lukijalle, joka on löytynyt bändin vasta myöhemmin.
Ongelmista huolimatta teos on mainio lisäys suomalaisten rock-bändikirjojen alati laajenevaan joukkoon. Bändin ja taustajoukkojen haastattelut ovat erityisen kiinnostavaa luettavaa faneille, jotka toki lukevat teoksen ilman mainostamistakin. Muillekin potentiaalisille lukijoille teos osoittanee riittävän hyvin, kuinka moniulotteisia hahmoja Turmion kätilöt todella ovat. Ja siihenhän kirja pyrkiikin.
- Kirjan nimi:
- Turmion Kätilöt: En tahdo unohtaa koskaan
- Kustantaja:
- Bazar
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 399
- Kirjoittajat:
- Järvi, Elina
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Heikki Kämäräinen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM, väitöskirjatutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto