”Tiedemiehenä etevä ja ihmisenäkin siedettävä”

A.I. Virtasen syntymästä on kulunut 120 vuotta, hänen Nobel-palkinnostaan 70 ja pitkäaikainen työnantaja Valiokin täyttää tänä vuonna 110. Touko Perkon teos juhlistaa näitä merkkivuosia ja täydentää ns. Valio-trilogian. Varsinainen yrityshistoria, Valio ja suuri murros, ilmestyi 2005, biokemiallisen tutkimuslaitoksen historia Kalevankadun akatemia 2009.

Nyt käsillä on siis elämäkerta miehestä, jonka saavutuksia tieteen alalla ei käy kiistäminen, vaikka hänen poliittiset mielipiteensä saivat sodanjälkeisessä Suomessa muutkin kuin J. K. Paasikiven (jonka kynästä tämän arvostelun otsikko on) ärähtelemään tai kauhistelemaan.

Aivan aluksi on sanottava, että elämäkerran kirjoittajan urakka on ollut melkoinen: pelkästään yli 50 vuoden tutkijanuran pusertaminen yhteen kirjaan on hatunnoston arvoinen teko.

Kirja ei kuitenkaan valota pelkästään Virtasen vaiheita, vaan hänen kannoillaan marssii iso joukko viime vuosisadan tiedemiehiä ja -naisia, liuta liikemiehiä ja politiikkoja sekä muuta koti- ja ulkomaista väkeä niin paljon, että henkilöluettelosta on hyvin pienellä fontilla painettunakin tullut viiden ja puolen sivun mittainen. Itse kirjahan on yli 700-sivuinen.

Keksijänuralle huippunopeasti

Artturi Ilmari Virtasen isä oli veturinkuljettaja. Seitsemästä lapsesta neljä kuoli jo pieninä, yhtenä syynä mahdollisesti heikko ja yksipuolinen ravitsemus. Reilut sata vuotta sitten suomalaisperheissä syötiin lähinnä ruisleipää, puuroa ja perunaa; juomana oli kuorittu maito eikä voita tai lihaa nähty kuin juhlapyhinä.

Vähävarainen perhe pani kaikki kolme henkiin jäänyttä poikaansa oppikouluun, ja Artturi pärjäsi hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi pakkovenäjässä – kyseessä oli tietoinen valinta.

Akateemiset opinnotkin sujuivat huippunopeasti; Virtanen luki itsensä kolmessa vuodessa filosofian kandidaatiksi vaikka kävi välillä taistelemassa sisällissodassa, ja teki väitöskirjan vuodessa. Hän meni töihin Valion laboratorioon, josta myöhemmin kehittyi kokonainen tutkimuslaitos, ja yleni kahdessa vuodessa laboratorion johtajaksi. Hänen ympärilleen muodostui nuorten tutkijoiden koulukunta.

Kuva: Voidritteli, säkki voisuolaa ja voipaketteja. (Valio)

Ensimmäinen Virtasen merkittävä keksintö oli 1920-luvun alkupuolella kehitetty AIV-voisuola. Sen resepti säilyi salaisena toistakymmentä vuotta – sillä aikaa Suomi ehti vallata hyvät asemat kansainvälisillä elintarvikemarkkinoilla. Erityisesti Englanti oli tärkeä vientimaa, mutta pitkä laivakuljetus härskiinnytti suomalaisen voin. Virtanen oivalsi, että happamuutta eli pH-arvoa muuttamalla se saataisiin säilymään. Kolme vuotta myöhemmin hän kehitteli AIV-liuoksena tunnetun happoliuoksen parantamaan karjanrehun laatua, jolloin myös maidon maku ja laatu parani. Sitä ennen lehmiä oli syötetty sisäruokintakautena pelkällä kuivalla heinällä – AIV-rehu mahdollisti tuoreruokinnan myös talvisin.

Virtasesta tuli kansainvälisesti tunnettu tutkija, joka otti rohkeasti yhteyksiä kollegoihinsa eri puolilla maailmaa. Tuolloin kontakteja hoidettiin lähinnä kirjeitse: Touko Perkon mukaan Virtasen arkistossa on yli 70.000 kirjettä. Virtanen esitelmöi mielellään kansainväliselle tiedeyhteisölle eikä epäröinyt esiintyä niilläkään kielillä, joita ei oikeastaan edes osannut.

Kuva: AIV-rehun tekoa Heikki Malmivaaran tilalla Räihänvaarassa (Kurkijoki-säätiö)

Parantumaton työholisti, taitava lobbari ja käytännön maamies

Virtanen näyttää olleen koko pitkän työuransa ajan parantumaton työholisti, joka esimiehenä edellytti että alaisetkin olivat aina töissä. Hän asui perheineen biokemiallisen tutkimuslaitoksen talossa, palasi työpäivän ja nopeasti syödyn päivällisen jälkeen laboratorioon, kävi pitkiä keskusteluja henkilökunnan kanssa ja ihmetteli jos joku halusi lähteä virka-ajan päätyttyä kotiin tai vaikkapa mennä elokuviin. Joku laboratorioapulaisista nukkuikin yönsä työpaikan lattialla…

Niinpä keksintöjä sitten syntyi lähes liukuhihnalta: niitä patentoitiin vuosien 1927–1957 välillä kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikille ei patentteja edes haettu.

Sotavuosina Virtanen, joka oli liian vanha lähtemään rintamalle, halusi palvella isänmaataan sillä alueella, minkä hän parhaiten taisi eli kemistinä. Hän on yksi polttopullon eli ”Molotovin cocktailin” kehittäjistä, mutta heinäleipää, jonka arveltiin ratkaisevan maan elintarvikeongelmat nälkävuonna 1942, ei otettu yleiseen käyttöön. Ja kun keksijä kokeili luteiden ja muiden syöpäläisten hävitykseen tarkoitettua rikkivetykaasutusta, hän sai itse jonkinasteisen myrkytyksen.

Ne arviot, joiden mukaan Virtasen Nobel olisi ollut jonkinlainen ”lohdutuspalkinto” jatkosotansa hävinneelle, alueluovutuksista ja sotakorvauksista kärsineelle Suomelle, Touko Perko kumoaa perusteellisesti. Virtanen nousi Nobel-ehdokkaiden listalle jo vuonna 1933 ja pysyi siellä aina palkintoonsa eli syksyyn 1945 saakka. Ansiomerkkejä, kunniatohtorin arvoja ja muita huomionosoituksia tuli lähes jatkuvana virtana erityisesti Ruotsista, jonne Virtasella oli hyvät ja läheiset yhteydet, ja muualtakin.

Kirjan mukaan Virtanen oli taitava lobbari. Hän toi omat saavutuksensa kursailematta esiin, mutta ei pyrkinyt pröystäilemään. Omia oppilaitaan ja alaisiaan hän kannusti jatkuvasti eteenpäin; Virtasen ohjauksessa tehtiin mm. kymmenittäin väitöskirjoja. Toisaalta hän näyttää olleen erittäin jääräpäinen ja vieneen tahtonsa läpi jokseenkin kaikissa asioissa. Esimerkkinä olkoon tilanne, jossa tutkimuslaitos oli ylittänyt budjettinsa noin 60 prosentilla. Silloin Virtanen sai esimieheltään – ei suinkaan minkäänlaisia nuhteita, potkuista puhumattakaan – vaan kohteliaan kirjeen, jossa tämä halusi ”kiinnittää Teidän huomiotanne asiaan siinä toivossa, että koettaisitte pysyttää laboratorion kulut vahvistetun menoarvion puitteissa”.

Niin kaupunkilaispoika kuin Virtanen olikin, hän viihtyi hyvin maaseudulla ja hankki 1930-luvun alkuvuosina maatilan Sipoosta. Ostos piti tehdä bulvaanin välityksellä, sillä ruotsinkieliset isännät eivät halunneet naapurikseen suomalaisen sukunimen omaavaa osa-aikaviljelijää, eivätkä ensin edes tervehtineet tätä. Kylän kaupastakaan ei aluksi myyty mitään, vaikka Virtanen puhui sujuvaa ruotsia. Sittemmin suhteet paranivat, Virtanen laajensi tilaa maakaupoilla ja käytti peltoja erilaisiin koeviljelyksiin.

Kiistelty, palvottu, potkittu

Kuten edellisistä esimerkeistä näkyy, on kirjassa runsaasti kiinnostavia ja hauskojakin tapahtumakulkuja myös biokemiaan perehtymättömän lukijan seurattavaksi. Oma kokonaisuutensa on tietysti Nobel-palkinto: Perko selostaa tukholmalaista juhlintaa aina illallispuheita myöten sekä tietysti voittajan vastaanottoa ja kohtelua kotimaassa, samoin sitä, miten arvostetusta tiedemiehestä tuli Suomen Akatemian ensimmäinen esimies ja sen pitkäaikainen ykköshahmo.

Mielenkiintoista on lukea myös, missä kaikessa Virtanen on ollut mukana: hän kantoi huolta kansanravitsemuksesta jo 1930-luvulla, puhui A-vitamiinin ja suolan jodioinnin puolesta, huolestui liikalihavuudesta aikana, jolloin pulskaa ihmistä pidettiin joko luonteeltaan leppoisena tai kerrassaan kadehdittavassa taloudellisessa asemassa olevana.

Kirja ei ole pelkkää hymistelyä: historiantutkijana Perko ottaa esiin myös konfliktitilanteita, joista osa on tieteen, osa politiikan kentältä. Virtasen laboratoriossa tapahtui nobelistin ja koko hänen koulukuntansa iloa varjostanut tiedevilppi, jota pyrittiin ensin peittelemään, mutta josta paljastuttuaan paisui todellista kokoaan suurempi skandaali.

Virtasen rooli sodanjälkeisen ajan toisinajattelijana on jäänyt pitkälti tiedemiesuran varjoon; nyt sekin nousee näkyviin. Valokeilassa ovat ennen kaikkea A. I. Virtanen ja Urho Kekkonen, jotka molemmat olivat kärkeväpuheisia ja impulsiivisia sekä ilmeisen pitkävihaisia. Virtanen kirjoitti keväällä 1944 Suomen Kuvalehden nimimerkki Pekka Peitsen tunnettuun pakinaan ”Sankarillisesta itsemurhasta” vastineen, joka suututti nimimerkin takana olleen Kekkosen. Vihaa pidettiin parikymmentä vuotta, eikä sitä lieventänyt se, että Virtanen kritisoi Paasikiven-Kekkosen linjaa ja oli jo Nobel-juhlallisuuksien aikaan höläyttänyt haluavansa Karjalan takaisin.

Virtasen venäläisviha juonsi juurensa nuoruusvuosilta. Se oli pitkä ja syvä: kun valvontakomission venäläisjäsenet (joita hän kutsui ryssiksi) halusivat tulla tutustumiskäynnille tutkimuslaitokseen, Virtanen kieltäytyi ensin päästämästä heitä laitoksen tiloihin, mutta ulkoministeriön puututtua asiaan taipui. Kaikenlaista muutakin kärhämää Virtasen ja valtiojohdon välillä oli. Siitä huolimatta häntä arvostettiin myös poliittisissa piireissä, pyydettiinpä kokoomuksen presidenttiehdokkaaksikin vuonna 1956. Hän kieltäytyi, mikä lienee ollut ihan viisasta, olihan jo J. K. Paasikivi arvioinut, ettei Virtasen olisi pitänyt lainkaan ottaa kantaa politiikkaan, koska hän oli sillä alueella ”tyhmä ja taitamaton”. Jos Virtanen olisi suostunut, hän oli kisannut vanhan kiistakumppaninsa Kekkosen kanssa – lopputulosta voi vain arvailla…

Tiedepolitiikassa Virtasta kunnioitettiin, ja siellä hän onnistui parantamaan nuorempien tutkijoiden toimintaedellytyksiä. Parkinsonin tauti vei hänet hautaan vuonna 1973. Erikoista on, että uraa ja saavutuksia pyrittiin mustamaalaamaan vielä kuolemankin jälkeen, aina 1990-luvulle saakka – Perko on kirjassa tarttunut myös näihin tapahtumaketjuihin.

Aikakin oli otollinen

A. I. Virtanen oli epäilemättä erittäin etevä tiedemies, ehkäpä peräti keksijänero. Hyvän ponnahduslaudan antoi jo lapsuuden kotikaupunki, vilkas ja kosmopoliittinen Viipuri, jonka menetystä Virtanen suri ilmeisesti koko loppuikänsä. Uraa vauhditti ja kansainvälistä tunnettuutta lisäsi rohkea tarttuminen eteen tuleviin tilaisuuksiin; impulsiivisella luonteella oli siis hyvätkin puolensa. Virtanen osasi popularisoida sanomansa, kirjoittaa isännille isäntien kieltä, mutta toisaalta hän viihtyi hyvin myös kansainvälisissä tiedemiespiireissä vaihtaen mielipiteitä ja tutkimustuloksia yrittämättäkään peittää kynttiläänsä vakan alle.

Mahdollista on, että lapsuuden kokemukset eli sisarusten kuolemat ja opiskelun alussa koettu nälänhätä sisällissodan runtelemassa Helsingissä ajoivat tutkijaa eteenpäin nimenomaan silloin, kun hän pohdiskeli kansanravitsemukseen ja terveyteen liittyviä seikkoja.

Myös aika oli otollinen: talouskasvu oli maailmansotien välisenä aikana kolmikymmenluvun alun lamaa lukuun ottamatta jatkuvaa, tiedettä ja uusia keksintöjä ihannoitiin ja yhteiskunnassa oltiin valmiita panostamaan tutkimukseen sekä henkisesti että taloudellisesti. Osuustoiminta takasi köyhässäkin maassa kuten Suomessa vähintään kohtuulliset toimintaedellytykset Valion kaltaiselle yritykselle, joka lisäksi jalosti karjataloustuotteita – arvo sekin maatalousvaltaisessa maassa.

Jyhkeä kirja on tietysti kohdehenkilönsä elämäkerta, mutta samalla monipuolinen kuvaus ajasta, jossa hän eli ja toimi. Pidin kiinnostavimpana osana neli-kuusikymmenlukujen sisäpoliittisten kähinöiden kuvauksia – niitä tapaa tiedemieselämäkerroista varsin harvoin.

Kuva: A.I. Virtanen ja juustot (Valio)

Kirjan nimi:

Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö

Kustantaja:

Otava

Julkaisuvuosi:

2015

Sivumäärä:

704

Kirjoittajat:

Perko, Touko

Lisätiedot:

A. I. Virtanen, kemian nobelisti (Yle, Elävä arkisto, 15.1.2008)
Tulevaisuuden rakentaja vuodesta 1640: Oivallus 10/05: Suolaa ja happoa (Helsingin yliopisto)
A.I Virtanen: Mies valiolaisen laadun takana (YouTube, Valio, 12.1.2015)
Kansallisbiografia: Virtanen, Artturi Ilmari (1895 - 1973)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Helena Pilke

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

tietokirjailija, FT

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Helsinki