Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon toimittaman antologian nimessä ´aika´ tarkoittaa ihmisen aikakokemusta, joka ulottuu menneisyydestä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Ajassa tapahtuva jatkuva muutos haastaa ihmisen toimijana ja ´humanistisen´ tutkimuksen tarkasteluna, joka kohdistuu ihmiseen kulttuurisena ja yhteiskunnallisena olentona ja jolla on omat menetelmälliset voimavaransa. ´Haasteen´ toimittajat katsovat nousevan ajan globaaleista ”pirullisista ongelmista” kuten sodista, lajikadosta tai ilmastokriisistä, joiden ratkomisesta humanistit eivät voi sulkea itseään ulos. Myös luonnontieteellisten syy-seuraussuhteiden taustaselittäjät löytyvät usein ihmisen kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta.
Humanisteihin yleisessä keskustelussa kohdistetut haasteet koskevat humanistisen tutkimuksen hyötyä, objektiivisuutta ja yhteiskunnallista näkyvyyttä. Filosofian tai historian tutkiminen ei hyödytä ilmastokysymysten ratkaisua sillä tavoin kuin aerosolifysiikkojen työ, etenkin kun filosofian tai historian tieto perustuu ennemminkin subjektiiviseen tulkintaan kuin objektiiviseen havaintoon ja mittaamiseen. Humanistien tutkimustuloksia ei myöskään tervehditä mediassa samalla kiitollisuudella kuin luonnontieteiden saavutuksia.
Käsillä olevan antologian artikkelit voidaan luokitella mainittujen kolmen haasteen, hyödyn, objektiivisuuden ja näkyvyyden mukaan. Teoksen toimittajat itse puolustavat vakuuttavasti humanistisen tutkimuksen tuottaman tiedon välillistä hyötyä. Ilmastonmuutosta ei voi redusoida yksinkertaisten fysikaalisten syy-seuraussuhteiden tulokseksi. Kausaalisuhteiden taustalla on taloudellis-yhteiskunnallisia tekijöitä ja näiden taustalla inhimillisiä arvovalintoja. Jaana Hallamaa kirjoittaa etiikan tutkimuksesta artikkelissaan ”Ihmistieteellinen tutkimus teknistyvässä yhteiskunnassa”. Anna Mauranen artikkelissa ”Miksi kieltä täytyy tutkia” erittelee kielten tutkimuksen laaja-alaisesti merkityksellisiä alueita. Sixten Korkmanin artikkelin mukaan ”Talous kaipaa humanismia”, ja Riitta Monto avaa mediatutkimuksen ulottuvuuksia artikkelissa ”Sillä on väliä, kenen ääni mediassa kuuluu”. Ulla Tuomarla ja Kalle Korhonen vastaavat kysymykseen ”Miksi taiteentutkimusta pitää tukea” pragmaattisesti toteamalla, että taiteen rahallisen tukemisen olevan sijoitus eikä pelkkä menoerä. Humanistisen tutkimuksen välillinen hyöty ja välttämätön myötävaikutus ”pirullisten ongelmien” lähestymisessä ovat mainittujen artikkelien valossa oleellisia ja ratkaisevia, ei ainoastaan siksi, että ne antavat eri alojen tutkimukselle käsitteellisiä kehyksiä ja arvonäkökulmia, vaan myös koska ne näkevät ympäröivän todellisuutemme laajasti historiallis-kielellis-psykososiaalisena ilmiönä.
Tutkimuksen objektiivisuuden kysymykseen vastaavat ennen muuta Sami Pihlström ja Sari Kivistö artikkelissa ”Yksilöllinen näkökulma ja totuuden etsintä humanistisessa tutkimuksessa”. He eivät lähde korskeasti liikkeelle väitteestä ´ihminen on kaiken mitta´ eivätkä myöskään katso objektiivisuuden edellyttävän havaintoa ja mittaamista vaan tunnustavat aikamme suurten ongelmien selittämisen kontingentin luonteen. Objektiivisuus syntyy tutkijoiden dialogista. Ilmiöiden selittäviä tekijöitä tulee etsiä lavealla otteella ja metodeihin tulee sisällyttää empatia ja mielikuvitus. Näitä kykyjä hyödyntävä laadullinen tulkinta avaa ilmiöiden merkityksen, joka viime kädessä ratkaisee toimijoiden valinnat.
Hyödyn ja objektiivisuuden haasteiden lisäksi humanisteilla on näkyvyysongelma. Se ilmenee niin mediassa, rahanjaossa kuin julkisessa päätöksenteossa. Tosin Heikkilä ja Niiniluoto viittaavat vuonna 2022 tekemäänsä kyselytutkimukseen, jonka tulosten mukaan suomalaiset varsin kohtuullisesti arvostavat humanistista tukimusta, vaikka eivät oikein tiedä, mihin tukijat töillään pyrkivät. Luottamusta humanistisen tutkimuksen tulevaisuuteen valaa se, että alle 30-vuotiailla nuorilta riitti varsin kohtuullisesti uskoa alaan.
Jaakko Kuosmanen artikkelissaan ”Tietopohjainen päätöksenteko ja humanistien supervoimat” kantaa huolta siitä, että humanisteja ei useinkaan kutsuta mukaan julkiseen päätöksentekoon. Humanistisen tutkimuksen tarjoama päätettävien asioiden käsitteellistäminen ja dialoginen pohdinta jäävät päätöksenteossa hyödyntämättä.
”Aika haastaa humanistit” päättyy rakentaviin esimerkkeihin. Niin Maija Urponen artikkelissaan ”Yhteistyö humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lähteenä” että Jaakko Kuosmanen poliittisen päätöksenteon ehtoja tutkivassa artikkelissaan antavat humanisteille osviittoja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Maija Urponen nostaa esiin kaksi ympäristöongelmiin paneutuvaa projektia, joissa humanistien tutkimusmetodit ovat olleet ratkaisevaksi hyödyksi. Humanities Collaboratory -hankkeen kohteena on Michiganin osavaltion massiivinen, sinänsä fysikaalis-tekninen vesiongelma. Humanistit ovat avanneet ongelman historiallisen taustan ja sen ratkaisulle narratiivisen infrastruktuurin. Paikallisen väestön kertomusten koonti ja tulkinta toivat esiin vesiongelman yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja kytkivät ratkaisuun paikallisen yhteisön toimijat kuten asukasyhdistykset, koulut ja radioasemat. Toinen esimerkillinen yhteistyöhanke, Humanities Without Walls, käsitti 16 yliopistoa, joiden tohtoriopiskelijoita kannustettiin etsimään ajankohtaisia yhteiskunnallisia tutkimuskysymyksiä ja työskentelemään yhteisöläheisesti ja tieteidenvälisesti. Urponen toteaa perustellusti, etteivät tieteidenvälisyys ja yhteiskuntaan päin avautuminen loukkaa tieteen autonomisuutta tai tiedon objektiivisuuden vaatimusta. Tieteidenvälisyys perustuu eri tutkimusalueiden alueiden relevanssiin, ja objektiivisuus syntyy interaktiivisuudesta.
Kuosmasen artikkelin otsikoksi sopisi ”On aika haastaa humanistit”. ”Humanismin supervoimat” pitää hänen mukaansa valjastaa julkisen päätöksenteon tueksi. Päättäjät hyötyvät humanistiselle tutkimukselle ominaisesta dialogisuudesta ja asioiden käsitteellistämisestä. Teknisesti tehokas muodikas New Public Management ei Kuosmasen mukaan tue innovatiivisuutta yhtä hyvin kuin humanistien harkitseva, tutkimustapoja keskinäisesti lainaileva ja yhteisöön päin avoin asioista keskustelu.
Käsillä oleva teos on humanistisen tutkimuksen harjoittajille itselleen metodisen pohdiskelun rikas alusta. Ulkopuolisille teos avaa optimismia herättäviä näköaloja. Humanisteille omien tutkimusalojen itseisarvo on selvä, mutta ilmiöiden merkityksiä etsiville ulkopuolisille filosofia, historia, kirjallisuudentutkimus ja muut ihmistä ja yhteisöjä tutkivat tieteet ovat maailman ymmärtämisen tueksi. Kenenkään ei kannata voipua kovien tieteiden mallien edessä vaan nähdä ihmisten töitä koskevat tulkinnat ja kertomukset ymmärryksen potentiaalina. Humanistien on aika tarjota työkalujaan yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi
- Kirjan nimi:
- Aika haastaa humanistit. Puheenvuoroja humanistisen tutkimuksen puolesta
- Kustantaja:
- Gaudeamus
- Julkaisuvuosi:
- 2023
- Sivumäärä:
- 228
- Kirjoittajat:
- Heikkilä, Tuomas, Niiniluoto, Ilkka
- Lisätiedot:
- Uutuuskirja on humanistisen tutkimuksen puolustuspuhe, Gaudeamus tiedote 11.10.2023
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Sirkka Ahonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- professori emerita
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto