Hannu Lauerman esseekokoelma koukuttaa. Kirjan takakantta komistaa räväkkä sitaatti: ”Luulin enkeliä valkoiseksi, mutta sitten näin Sertolla pestyn perkeleen.” Kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori ja Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri pohtii inhimillistä pahuutta, kannattaa ihmistieteilijän kuunnella herkällä korvalla. Kirjoittaja on aiemmissa teoksissaan käsitellyt pahuuden anatomiaa, huijareita ja psykoterroria. Jokaisen kirjan myötä kasvaa riski toistaa itseään, mutta psykiatri onnistuu ainakin vielä tällä kertaa lausumaan yhtä ja toista ihmisten tahallisesta ja tahattomasta epärehellisyydestä.
Hyvän kääntöpuoli on vaativa otsikko. Kirjoittaja on valinnut puolensa ja huonomminkin olisi voinut valita. Lauerma asettuu ensisijaisesti puolustamaan omaa tieteenalaansa eli psykiatriaa, mutta puolustuspuheesta riittää roiskeita muidenkin tieteenalojen tarpeisiin. Historioitsija löytää teoksesta tuttuja teemoja ja argumentteja. Jos Marc Blochin Historian puolustus on päässyt putoamaan kirjahyllyn taakse, voi hyvin tarttua tähän kokoelmaan. Lukukokemus on palkitseva. Lauerman mutkaton ja huoliteltu kieli ansaitsee erityisen kiitoksen.
Lauermalla ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että hänen edustamaansa tiedettä ja psykiatriaan perustuvaa ammatinharjoittamista kritisoidaan. Kritiikki on hyödyllistä, sillä ”se pitää ammattikunnan valppaana mahdollisten vääristymien varalta. Silloin, kun alaan kohdistetaan erityisen kärjekästä kritiikkiä, on kuitenkin hämmentävän usein kysymys mielikuvapohjaisesta ja populistisesta mellastamisesta, joka ei perustu mihinkään olemassa olevaan ilmiöön” (246). Psykiatrian, historiantutkimuksen tai minkä tahansa tieteen metodisääntöjä on vaikea puolustaa sellaista hyökkääjää vastaan, joka ei sääntöjä tunne, noudata tai hyväksy. ”Kritisoidessaan akateemisista lähtökohdista itselleen vierasta tieteenalaa mielikuvien, fantasioiden, kelvottomien lähteiden ja osaamattomuuteen perustuvien virhetulkintojen pohjalta heikkotasoisimmat kriitikot antavat itsestään lopulta varsin oudon kuvan” (268).
Tuhosiko 2000-luvun holhousvaltio 1960-luvun onnelan?
Kokoelman aluksi Lauerma esittelee sikermän nettitarinoita. 1960-luvun suomalainen elämä näyttäytyy näissä tarinoissa menneisyyden onnelana, vapaudentäyteisenä kulta-aikana, jonka 2000-luvun ”holhousvaltio” tuhoaa. Tällaisia muisteloita on viime aikoina putkahdellut julkisuuteen hyvinvointipalveluiden leikkaamisen argumentteina. Lauerma muistuttaa, että havaintomme ja muistimme muokkautuvat tarpeen mukaan, ja muistinvarainen kertomus on helppo rakentaa tarkoitushakuisesti. (7.) Hän lähtee kiihkottomasti purkamaan tarinoilla vahvistettua väitettä, ja osoittaa, että valtion kansalaisiin kohdistama holhous on 1960-luvun jälkeen pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt. Tarina pahoinvointia tuottavasta ”holhousvaltiosta” on ristiriidassa tutkimustiedon ja todisteiden kanssa. Esitys ei pääty tähän lähdekriittiseen sormiharjoitukseen vaan kirjoittaja jää ihmettelemään, miksi joidenkin on niin vaikea myöntää, että ”holhoavaksi muuttunut yhteiskunta” on saanut aikaan paljon hyvää. Virheelliseen omaan tulkintaan takertuminen näyttää olevan ensimmäinen tässä teoksessa esitelty pahuuden laji. Jääräpäisen takertumisen tilalle Lauerma näyttäisi suosittelevan tutkimuksellista asennetta: ”Tieteellinen tieto on muuttuvaa ja itsensä korjaavaa” (… ) ”siksi se on useimmiten sitä tietoa, johon on syytä turvautua”(39).
Yksi ja toinenkin usein toisteltu paikkaansa pitämätön väite saa näissä esseissä kylmää kyytiä. Esimerkiksi sopii suomalaisen miehen väitetty väkivaltaisuus. Suomalainen mies ei tilastovertailujen valossa ole erityisen väkivaltainen. Henkirikosten yliedustusta tosin löytyy Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta tavallinen työssäkäyvä, päihdeongelmaton suomalaismies ei sielläkään syyllisty henkirikoksiin yhtään sen todennäköisemmin kuin skandinaavinen tai länsieurooppalainen lajitoverinsa. (81.)
Välillä Lauerma hapuilee avukseen Occamin partaveistä (98). Hän kavahtaa ”valeluonnontieteellistä sekamelskaa, maailmankaikkeuden kvanttien keskinäisiä yhteyksiä ja holografista paradigmaa eli new age terminologiaa vailla mitään tieteellistä sisältöä” (150). Ihmistieteitä vuosia piinannut konstruktionistinen sumu näyttää onneksi olevan psykiatrian ympäriltä jo hälvenemässä, sillä näiden esseiden kirjoittaja käyttelee vaivattomasti sellaisia käsitteitä kuin fakta (esim. 41) uskottava näyttö(151) ja epäily. Hänen mukaansa on myös tärkeää ”erottaa tosistaan faktat ja mielikuvien manipulointi”(155). Osa ihmistieteistä lieneekin tällä hetkellä juuri tällaisen psykiatrin tarpeessa!
Lukijaa muistutetaan myös perustavan laatuisista käsite-erotteluista: ”Usko merkitsee sellaisen totena pitämistä, mitä kukaan ei ole todistanut tai mikä ei ole todistettavissa. ”Joissakin kulttuureissa voi olla synti tai rikos olla uskomatta, mutta ”tieteessä taas on erhe, ellei jopa synti, olla epäilemättä”. (93.) ”Toisinaan pelkkä tosiasiapohjainen valistus saa outoihin uskomuksiin uponneet ja niistä taloudellisesti tai sosiaalisesti hyötyvät tahot raivon valtaan, mutta näin ehkä pitääkin käydä” (145).
Anonyymit juoruilevat verkossa – toimittaja ojentaa valeasiantuntijalle mikrofonin
Informaatioyhteiskunta on faktoille ongelmallinen elinympäristö. Verkkoon on ”vaihtelevin motiivein syötetty huikea määrä väärää ja valheellista tietoa, ja lisäksi verkkokeskustelut eriytyvät usein samanmielisten tai tosiasioista tietämättömien keskinäiseksi fantisoinniksi” (21). Lauerma avaa verkkokeskustelujen luonnetta käyttäen esimerkkinä omia kokemuksiaan: ”Todistamiseni motiiveista esitettiin kaikki muut mahdolliset oletukset, kuin se, että todistin vakuutuksen edellyttämällä tavalla lakia rikkomatta ja lisäksi asiantuntemukseni rajoissa ja faktoihin nojaten” (24).
Osa verkkokeskustelijoista elää ”maailmassa, jota luonnehtii olettamus lähes kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden pohjattomasta osaamattomuudesta, pahantahtoisuudesta tai molemmista. Koska tosiasioissa pysyttelevät asiantuntijat eivät keskustelupalstoilla voi päivystää, voimistuvat tällaiset käsitykset samanmielisten keskuudessa”(24). Valetiedon ja vainoharhojen levittämistä edistää keskustelijoiden mahdollisuus esiintyä nimettömästi, väärällä identiteetillä tai useilla identiteeteillä. Anonyymin satuilijan tai pahantahoisen panettelijan ei verkossa tarvitse henkilökohtaisesti vastata puheistaan. (25-26.) Tiedoiltaan ja taidoiltaan heikko pärjää verkkoympäristössäkin heikosti, mutta toisaalta verkko ”tehostaa entisestään niiden käyttäjien tiedonhankintaa ja kouluttautumista, joille hyvä mielentasapaino, riittävät perustiedot ja kyky lähdekritiikkiin antavat muutoinkin hyvät lähtökohdat” (27).
”Tiedotusvälineiden omaksuma human interest –näkökulma tekee joskus tosiasioista puhumisen vaikeaksi tai mahdottomaksi” (265-266). ”Ongelmallisen valikoitumisen vuoksi julkisuudessa esiintyykin asiantuntijoina hyvin kirjava joukko henkilöitä, joita yhdistää vain se, että he haluavat antaa, suostuvat antamaan tai joutuvat antamaan lausuntoja asiantuntijan ominaisuudessa. Suhteettoman painoarvon saattaa saavuttaa se, jonka otteet ovat räikeän populistisia ja jonka kyky mahduttaa muutamaan lauseeseen tunteisiin vetoavia vakuuttavuuksia on paras”. (29.) ”Esityksen karismaattisuus ei ole yleensä missään suhteessa sanoman totuudellisuuteen” (31).
”Tiedonvälityksen pitäisi tunnistaa, että kaikki näkemykset eivät ole samalla viivalla. Kun yksi toteaa, että kaksi plus kaksi on neljä, ja toisen mielestä vastaus on holistisesti tarkasteltuna ja suurilla kakkosen arvoilla kolmekymmentä, niin totuus ei ole jotain siltä väliltä, vaikkapa seitsemäntoista.” (31-32.) ”Itsensä nimittäneiden, tieteellisesti meritoitumattomien ’asiantuntijoiden’ ja faktat sekä taustat hallitsevien, vakaata työtä tehneiden tiedeyhteisön nimeämien asiantuntijoiden näkemykset eivät ole samanarvoisia” (33). Akateeminen oppiarvo enempää kuin ammatillinen kokemuskaan ei sinänsä ole tae asiantuntijuudesta, joka edellyttää lisäksi muun muassa puolueettomuutta, kiihkottomuutta, vastakkaisen näkökulman huomioon ottamista, itsekritiikkiä ja omien motiivien tarkastelua ja oman erityispätevyyden rajoitusten ymmärtämistä (34). ”Asiantuntijatkin erehtyvät usein, jos he päätyvät perinteisen roolinsa sijasta vaikkapa ennustelemaan tulevaisuutta” (38).
Miksi ihmiset ovat huijattavissa?
Miksi ihmiset sitten ovat niin helposti huijattavissa? Hannu Lauerma tarjoaa tähän kysymykseen useita vastauksia jotka antavat viitteitä siitä, miltä kaikilta inhimillisen todellisuuden alueilta höynäytettävyyden syitä voi lähteä etsimään. Ensinnäkin, ahne yksilö on muita alttiimpi ottamaan riskejä: ”Ihmisiä vie hullutusten pauloihin toiveajattelu, toive siitä, että pääsy erityisen viisauden ja osaamisen kultapossukerhoon ohi vakiintuneiden mutta pohjimmiltaan itsekkäiden, pahojen tai osaamattomien yhteiskunnallisten instituutioiden on mahdollista”(110).
Toiseksi, huijaamista ei kulttuurissamme pidetä kovin pahana asiana: Argumentointi osin tai täysin pätemättömin perusteluin on julkisessa keskustelussa yleistä. Tosiasioista tyhjä tai niitä pahoin vääristelevä mutta silti vaikuttavalta kuulostava puhe ei myöskään juuri koskaan saa ansaitsemaansa erittelyä ja tuomiota. Useammin se jää elämään suggestiivisina mielikuvina siitä, kuinka asiat lopulta ovat. (204.)
Kolmanneksi, joukossa tyhmyys tiivistyy: ”Erikoisia ryhmäregression eli rumasti sanottuna ryhmässä tyhmistymisen muotoja on kuvattu muun muassa maallikkohypnoosin ja kansanparannuksen yhteydessä” (215). Erinäisten huuhaa –alakulttuurien pariin oma-aloitteisesti hakeutuvat yksilöt ovat ilmeisesti helpommin huijattavissa kuin vaikkapa historian harrastajat: ”On karu ja selkeästi todettava tosiasia, että usko noituuteen ei ole kovin harvinaista korkeasti koulutettujenkaan kansalaisten, etenkään naisten keskuudessa 2000-luvun Suomessa” (221). ”Ihmisten katteeton rahastaminen näennäistieteellisin termein, mystiikan ja näyttävien kuvastojen keinoin sekä periaatteiltaan yksinkertaisin suggestioin on yleistä. Tämä ei olisi mahdollista, jos kriittinen ajattelu olisi suuremmassa suosiossa tai helpompaa opettaa”. (108.) Onpa neljänneksi selitykseksi tarjolla se varsinainen vanha vihtahousukin, eli itse ihmisluonto: ”Lööperi hallitsee maailmaa pääasiallisesti siksi, että analyyttinen ajattelu ei ole ihmiselle luontaista” (208).
Historiantutkijoiden tehtävä on pitää omalta osaltaan kriittinen ajattelu hengissä. Jos on päässyt unohtumaan, kuinka se tehdään, kannattaa turvautua psykiatriin.
- Kirjan nimi:
- Hyvän kääntöpuoli
- Kustantaja:
- WSOY
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 269
- Kirjoittajat:
- Lauerma, Hannu
- Lisätiedot:
- Wikipedia: Hannu Lauerma
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Anna Sivula
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto