Viime aikoina tutkimuksellinen mielenkiintoni on kohdistunut hajuihin. Tarkemmin ottaen olen pyöritellyt termiä ”olfaktorinen kulttuurintutkimus”, eli olen pohtinut hajujen ja haistamisen yhteyttä merkityksenantoon ja tiedontuotantoon sekä asiaan liittyviin valta-asetelmiin. Kysymys on myös kulttuurintutkimuksen episteemisistä aistihierarkioista: aiemmin musiikillisia ilmiöitä tutkineena olen jo vuosikausia ollut närkästynyt kulttuurintutkimuksen näköaistikeskeisyydestä. Vaikka affektiivisen tai uusmaterialistisen ”käänteen” myötä tämä on laventunut eritoten kehollisten tuntemusten suuntaan, hajuaistilla ei näissä käänteissä vaikuta olevan juurikaan sijaa, huolimatta sen neurologisesta yhteydestä tunteisiin saati hajujen ilmeistäkin ilmeisemmästä aineellisuudesta.
Hajujen voisi olettaa olevan uusmaterialististen, ekokriittisten ja etenkin monilajista tiedontuotantoa korostavien traktaattien ytimessä myös siksi, että yksi toistuvimmista hajututkimuksen piirteistä on ihmisen vertailu muihin eläimiin, etenkin koiriin. Niinpä nimeke Tieto ihmisen jälkeen houkutteli koettelemaan tätä oletusta, jos kohta uusmaterialismia, ekokritiikkiä tai monilajista tiedontuotantoa tuskin voi pitää hajututkimuksen toistuvina piirteinä. En tiedä, oliko lopputulos varsinaisesti pettymys, mutta yllätys se ei ainakaan ollut: kirjassa ei ole sitä ensimmäistäkään suoraa viittausta hajuihin.
Vahvistavan etiikan lupaukset ja odotukset
Alkuteoksen ja suomennoksen välissä on puoli vuosikymmentä, ja halutessaan voi toki jossitella sitä, miten koronapandemia hajuvaikutuksineen olisi vaikuttanut asiaan. Kirjassa esitetyt ajatukset ovat toisaalta siinä määrin yleisellä tasolla, että kulkutauti on sosiaalisine, taloudellisine ja poliittisine kytköksineen jokseenkin vaivatta yhdistettävissä siihen, mitä Braidotti kutsuu affirmatiiviseksi etiikaksi. Kysymyksessä on sellainen ”erilainen huolenpidon ja kannattelun käytäntö”, joka ”on tuotettu yhdessä tunnustamalla kaikkien elävien järjestelmien muodostavien moninaisten ekologioiden immanentti keskinäinen yhteys” (s. 200).
Rosi Braidotti (s. 1954) italialais-australialainen filosofi ja feminismiteoreetikko, joka on tunnettu erityisesti posthumanistisista ajatuksistaan. Hän on uransa aikana saanut useita tunnustuksia, muun muassa filosofian kunniatohtorin aseman Helsingin yliopistossa vuonna 2006. Kuva: Wikimedia Commons, linkki lisenssiin.
Käsite on siinä määrin keskeinen teoksessa, että sen tarkemman määrittelyn panttaaminen viimeiseen lukuun sai tuhertamaan koko joukon turhautuneita kysymysmerkkejä marginaaleihin sekä helpottuneen toteamuksen ”no niin” sitten kun suora selitys vihdoin tarjotaan. Sikäli kun kysymys on tiivistettynä siitä, että ”lisätään [yhteisöllistä] kykyä suhteutua moniin toisiin tuottavalla ja keskinäisesti vahvistavalla tavalla” (s. 197), jäin miettimään, miksei asiaa voisi ilmaista suomeksi muodossa vahvistava etiikka. En saanut alkuteosta käsiini, mutta muiden Braidottin kirjoitusten perusteella ”tuottava” lie tässäkin englanniksi productive, mikä sai miettimään käännöksen osuvuutta. Samoin mikäli ”vapaat taiteet” (s. 41) on käännös termistä liberal arts, kääntäjällä olisi tarkennettavaa. Sama pätee myös taajaan toistuvaan ”edistyneeseen kapitalismiin” sekä siellä täällä vilahtavaan ”kipuun”, sikäli kun näiden alkukielisinä vastineina ovat advanced ja pain.
Braidotti täsmentää affirmatiivista etiikkaa kutsumalla sitä ”zoe-vetoiseksi” (s. 196), ja toinen pitkin kirjan sivuja kulkeva avainkäsite onkin ”zoe-geo-teknosommittuma” (s. 60) eli se, miten kaikki elollinen ja muuten planetaarinen sekä tekniset sovellukset kytkeytyvät toisiinsa. Yleisessä uusmaterialistisessa hengessä Braidotti myöntää näille kaikille oman toimijuutensa, vaikkei tähän mahdollisesti ja luultavasti liittyviä laadullisia eroja juuri erittele. Vaikka – tai ehkäpä pikemminkin koska – olen foucault’lainen kuten Braidottikin, hämmennyin eritoten siitä, että hän ei tarkemmin suhteuta zoe-geo-teknotoimijuutta vallan, vastuun ja valintamahdollisuuksien eroihin.
Toki kaksi jälkimmäistä korostuvat juuri vaateessa affirmatiiviseen etiikkaan, mutta silloin riskinä on ristiriitainen paluu kritiikin ytimessä olevaan ihmiskeskeisyyteen. Toimitusjohtajalta voi penätä (turhaan) eettistä selkärankaa, mutta millaisia ovat tulivuorten ja tekoälyn valta, vastuu ja valinnat? Tai jos ja kun ”kynttilän epäillään sytyttäneen tulipalon” (mobiili-HS 19.7.2024), miten odotettava esitutkinta kenties eroaa ammunnan käsittelystä Timo Vornasen tapauksessa? Epäiltyjen määrittelyyn, solunjakautumiseen ja sähköiseen signaalinkäsittelyyn – eli ohjelmointiin – perustuvat ”älyt” ovat auttamatta erilaisia sekä laadullisesti että energiatarpeidensa osalta. Muistuipa samalla mieleen, että kirjat kirjoitetaan ihmisille.
Käännöksissä voi eksyä
Palatakseni käännöksen osuvuuteen: olen itse kääntänyt tasan kaksi tieteellistä artikkelia ja pelkästään sen kokemuksen perusteella nostan hattua jokaikiselle, joka rohkenee käydä käsiksi kokonaiseen kirjaan. Kortekallion nimi ei ole minulle tuttu, mutta toisaalta ei ole monen muunkaan nimi painautunut mieleen nimenomaisesti tieteellisen kirjallisuuden kääntäjänä. Vilpittömimmät pahoittelut siitä.
Kunnioituksesta tehtävää kohtaan sekä ammatillisena käyttäjäpalautteena totean silti, että etenkin englanninkielisen alkutekstin suomentamisen suhteen kaipaisin poikkeuksellista tarkkuutta. Kysymys ei ole vain itse kunkin omasta ammatillisesta kielitaidosta, vaan ensisijaisesti englannista tieteen valtakielenä. Lisäksi kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen keskeinen asema sekä tieteen huipulla että arkisessa viihteessä, anglismit yleistyvät niin teoreettisessa käsitteenmuodostuksessa kuin nuorison puheenparressakin. Käsillä on jälleen ristiriita: feministinen korostus tiedon paikantuneisuudesta onkin pohjimmiltaan yhdysvaltalaista tietämistä.
Tieto ihmisen jälkeen ei ole poikkeus. Kärjistettynä teksti on enimmältä osin englantia suomeksi, ajoittain jopa lauserakenteita myöten:
”Digitaalista roskaa käsittelevässä tutkimuksessaan, jonka hän esittää elektroniikan ’luonnonhistoriana’, Jennifer Gabrys tarkastelee usein abstraktiksi jäävää tietotekniikan käsitettä sen fyysisissä ja mineraalisissa muodoissa” (s. 98).
Seurauksena on tässä tapauksessa luultavasti myös korrelaattivirhe. Se, etten voi olla varma, ei vakuuta sekään.
Ero suomentajan alkusanoihin on häikäisevä, niissä kun käännetyn kielen sijaan on summattu sisältöä. Lisäksi ottaen huomioon käännösviiveen sekä sen, että kyseessä on vasta ”toinen Braidottin laajasta tuotannosta” (s. 7) tehty suomennos, käännöksen painoarvo nimenomaan suomenkielisen käsitteenmuodostuksen osalta on olennainen. ”Tuottavan” ja ”tuottoisan” eroa voi pohtia tässä suhteessa erikseen, mutta olennaisempaa ovat sellaiset taajaan toistuvat termit kuin ”affirmatiivinen”, ”immanentti” ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ”zoe”. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kreikankielistä ”elämää” ei voisi käyttää sellaisenaan. Täten ”zoe-geo-tekno” olisi yhtä kuin ”elämä-maa-laite”, ja näihin liittyvät käsitteelliset tarkennukset tehtävä siinä missä muutenkin. Elämaataitoja, kenties?
Terminologista tiedepolitiikkaa
Braidotti ei ehkä tällaista sanaleikittelyä hyväksyisi. Hänen mukaansa ”ihmisenjälkeisessä tutkimuksessa vallitsee hämmästyttävä ja toisinaan provokatiivinen tunnelma, joka ilmenee ei-inhimillisiä ja ei-luonnollisia tutkimuskohteia nimeävinä neologismeina ja värikkäinä terminologioina” (s. 95). Niinpä ”käsitteiden luojien olisi parannettava viestintätaitojaan ja selitettävä ajatuksensa kielellä, joka puhuttelee ihmiskunnan valtavirtaa” (s. 175). Lauseet pysäyttivät, mutteivät välttämättä tarkoitetuista syistä: Braidottin omaa (käännettyä) ilmaisua ajatellen ne saivat miettimään, missä määrin kysymys mahtaa olla itseironiasta vaiko vain puhtaasta akateemisen senioriteetin tuottamasta ylimielisyydestä. Itse ainakin olisi suonut hänen ottaneen tarkemman vaarin omista sanoistaan.
Lisäksi karkeimmillaan ilmaistuna kirjan nimi johtaa harhaan. Kysymys ei ole vain käännöksestä: tiedon sijaan Braidotti kirjoittaa – ainakin minulle – tiedon ja tietävän subjektin rakentumisesta, ja sikälikin kovin abstraktilla tasolla. Haisevia ihmisiä ja heidät haistavia koiria ei näy missään. Uusmaterialismista viehättyneiden humanistien olisikin hyvä muistella myös ihan sen vanhan materialismin periaatteita, etenkin mitä tulee fysiikan ja kemian perusteisiin. Muutoin teknisten ja luonnontieteiden edustajien on helppo hymistellä, kas kun näin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät huomaamattaan auttavat vakuuttamaan ministeriöt ja muut rahoittajat siitä, mikä on sitä oikeaa ja vakavasti otettavaa tiedettä ja tutkimusta.
Kulttuurintutkijoiden olisi lisäksi paikallaan muistuttaa itseään siitä, että näkemysten ja tuntemusten ohella ja jopa sijaan voi penätä kuulumisia – tai muuten homma ei maistu ja alkaa helposti haiskahtaa. Braidottia ja hänen konklaaviaan muistutan myös teknologian etymologiasta: kysymys ei ole vain laitteista eikä varsinkaan pelkästään sähköisistä sellaisista, vaan sananmukaisesti taidoista (tekhne) ja niihin liittyvästä tiedosta (logia). Jokin aika sitten poimin eräästä hyvin varustellusta antikvaarisesta kirjakaupasta mukaani puutyöläisen tarvesainesoppia käsittelevän kirjasen vuodelta 1925, ja siinä teknologia on kirjoitettu suomeksi muodossa ammattioppi.
Luovuuden arkipäiväisyys
Hämilläni olen myös uusmaterialististen tutkijoiden tarpeesta koettaa korvata tieteelliset lähestymistavat taiteellisilla tai tavalla tai toisella ”luovilla”, ikään kuin tiede olisi luovuuden vastakohta. Braidotti asettaa tässä suhteessa toistuvasti vastakkain kritiikin ja luovuuden. En voisi olla asiasta enemmän eri mieltä! Kriittinen ajattelu jos mikä edellyttää luovuutta ja päin vastoin: kykyä hahmottaa asiat toisin. Kriittinen ajattelu – eli luovuus – voi ilmetä niin tieteessä kuin taiteessa, tai vaikkapa puutyöläisen tarveaineshankinnoissa.
Myönnän suoraan, että jo pitkään olen suhtautunut suurin varauksin kaikkeen, mitä kulloinkin nimitetään taiteeksi. Minun on erityisen hankala peitellä vastenmielisyyttäni silloin, kun taidetta käytetään itsestään selvänä oikeutuksena tai perusteena toiminnan tai tutkimuksen arvoisille ilmiöille, saati ”parempana” lähestymistapana maailmaan kuin muut. Taide ja sen rinnakkaisterminä usein käytetty ”kulttuuri” pakottavat lisäksi miettimään eroa inhimillisen ja muun tietämisen välillä. Graafikko Eric Gill on erään toiskätisen lähteen perusteella todennut aikoinaan, etteivät taiteilijat ole erikoislaatuisia ihmisiä, vaan ihmiset ovat erikoislaatuisia taiteilijoita. Itselleni tämä vastaa tuoreempien ekokriitikkojen ajatusta siitä, että biodiversiteetti on aina myös esteettistä monimuotoisuutta. Tällöin luovuuden erottaminen ihmilliseksi piirteeksi saati taiteeksi on mielivaltaista: muutkin kuin ihmiset ratkaisevat erilaisia ongelmia – eli ajattelevat kriittisesti – tuon tuostakin ja sikäli luovat uutta jatkuvasti.
Tiedän welsh corgin, joka osaa leuoillaan heittää purupallon itselleen. Ihmisen en ole tätä nähnyt tekevän, ja koiran oppima temppu tuottaa minulle enemmän iloa ja ihastusta kuin monikaan rokkikukkokonsertti tai nykytanssiteos. Mutta mikä näistä on taidetta ja kuka tai mikä sen kulloinkin tietää? Palloileva koira, välinettään hiplaava kitaristi ja lavalle virtsaava tanssija tietävät epäilemättä – tai toivottavasti – miten ”temppu” tehdään, mutta tietävätkö he mistä on kysymys ja eritoten miksi? Braidottin ajatukset eivät tarjonneet itselleni tähän selvennystä.
Kulttuurinteorioiden suhteellisuus
Häkellyin vielä eritoten siitä, että Braidotti (s. 159) antaa erityisaseman kirjallisuudentutkimukselle oman elämaataidollisen vallankumouksensa airuena. Sikäli kun ”ihmisen jälkeinen tieto” ja sen muodostus nojaa myös muihin kuin ihmisen aisteihin, tämä kuulostaa kovin antroposentriseltä. Lukuisissa yhteyksissä on tullut osoitettua, että kirjaimellisella lukutaidolla on suora yhteys ihmisen toimeentuloon – lähtien siitä, osaako metsämonitoimikoneen kuljettaja lukea työmääräyksiään saati -sopimustaan. Aistihierarkian kannalta olennaista on myös se, että kirjallisuus on toimialana lähtökohtaisesti näköaistin varassa. Toki kustannusyhtiöt kuten myös enenevässä määrin tutkijat koettavat markkinoida niin kutsuttuja äänikirjoja uutena lukemisen muotona. Musiikintutkija ei voi kuin ihmetellä tätä, sillä ei kukaan koskaan ole sekottanut samalla tavalla äänilevyä nuottikirjoitukseen. Graafinen ilmaisu ei koskaan vastaa äänellistä.
Entisenä ja kovin lyhytaikaisena tekniikan ylioppilaana (eli teekkarina) olen luddiitti ja sellaisena suhtaudun kaikkiin ”uusiin” teknologisiin ratkaisuihin epäilevästi. Samalla kaikki ”uuteen” materiaalisuuteen liittyvä hekumointi herättää erinäisiä epäilyksiä kulttuurintutkijoiden asiantuntemuksesta. Braidotti ei sentään erehdy käyttämään SI-järjestelmästä poikkeavia yksiköitä, mutta toistuvasti jäin miettimään, missä määrin hänen tukeutumisensa potentiaan olisi hahmotettavissa energiana ja sen alati vaihtuvina muotoina. Tällöin avautuu väylä paitsi kestävään kehitykseen myös ihmistä edeltäviin ja huomattavasti laajempiin ulottuvuuksiin. Toki yleisen suhteellisuusteorian avulla voi muistuttaa Braidottia lukiessa itseään siitä, että kuten maailmankaikkeudessa, liika vauhti vie kriittisen massan.
- Kirjan nimi:
- Tieto ihmisen jälkeen
- Kirjan alkuperäinen nimi:
- Posthuman Knowledge
- Kustantaja:
- Niin & näin
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 253
- Kirjoittajat:
- Braidotti, Rosi
- Kääntäjät:
- Kortekallio, Kaisa
- Lisätiedot:
- Rosi Braidottin verkkosivut
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- AV Villén
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- professori
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Taideyliopisto