Kirjan esipuheen mukaan kirja on tarpeellinen, koska Suomessa tiedetään holokaustista niin vähän. Perustelu ei tunnu uskottavalta, onhan kyseessä eräs historiamedian pysyvimmistä lempiaiheista. Sen sijaan on varmasti tarpeen tarjota oikeaa, ajantasaista ja riittävän monipuolista tietoa banaalien myyttien tilalle. Kirja pyrkii myös siirtämään keskustelua ruumiiden laskemisesta seuraavalle tasolle, koko sodanjälkeisen aikakauden holokaustikulttuurin ja -politiikan tarkasteluun.
Johdannossa naulataan kiinni tukku hyviä lähtökohtia. Holokausti ei ollut niin ainutlaatuinen, ettei sitä voisi verrata muihin kansanmurhiin. Kansallissosialistisen Saksan politiikka ei perustunut pakkoon vaan kansalaisten halukkaaseen yhteistoimintaan. Holokausti oli yleiseurooppalainen projekti, jonka ideologian muovaamiseen ja murhatöihin osallistuivat monet kansat.
Kirjassa kysytään, miksi, miten ja ketkä – ”Hitler vai rakenteet?” Mitkä motiivit vaikuttivat valtioiden, mitkä yksilöiden tasolla, painoiko vaa’assa enemmän taloudellinen etu vai kansallinen identiteetti? Miksei tapahtumia voitu estää, vaikka paljon oli jo varhain monien tiedossa? Ja millaisia vastaavia kehityskulkuja oman aikamme kulttuurissa ehkä muhii?
Antisemitismin pitkä ja holokaustin lyhyt historia
Kirjan ensimmäinen pääluku esittelee kristillisen ja poliittisen antisemitismin vaiheet, kolonialismin ajan rotuteoriat ja niiden ideologisen huipentumisen natsien rotuajattelussa. Volksgemeinschaftin etnistä eheyttämistä kuvaava alaluku valottaa ulossulkevan rotupolitiikan kehitystä saksalaisen sisäryhmän näkökulmasta. Kansallissosialistisen retoriikan avainsanoja – Weltanschauung, Rassenkampf – käytetään historiallisen paikallisvärin luomiseen ehkä tarpeettomankin anteliaasti. Toisaalta juutalaisten nimeäminen ”antiroduksi” (Gegenrasse, s. 15, 46) oli ainakin tämän kirjoittajalle uusi termi, ilmeisen johdonmukainen seuraus ’rodun’ olemuksellista hyvyyttä korostavasta ajattelusta.
Lopullisen ratkaisun kehkeytymistä tarkastellaan vaihe vaiheelta. Olennainen huomio on se, että kun prosessia katsotaan taannehtivasti, se näyttäytyy väistämättömänä, vaikka kunakin hetkenä olisi vielä ollut vaihtoehtojakin. Rivien välissä on tilaa pohtia, olisiko, ja miten, tapahtumien vyöryn voinut pysäyttää. Yksittäisiä etappeja ei aikanaan koettu niin kohtalokkaina kuin miltä ne nyt näyttävät. Esimerkiksi vajaakuntoisten eliminoimisessa käyttöön otettua eutanasiaohjelmaa saatettiin sekä väestöpoliittisiin syihin että resurssipulaan vedoten myydä rationaalisena tai peräti ”humaanina” ratkaisuna, joka vasta myöhemmin laajeni terveitten ihmisten tuhoamiseen. Ghetot eivät aluksi olleet kaasukammioiden odotushuoneita, vaan kokoamiskeskuksia matkalla itään. Sodan pitkittyessä uudelleensijoittaminen alkoi merkitä tuhoamista, suoraan tai pakkotyön kautta.
Tekijät
Luku holokaustin käytännön toteuttajista alkaa historiografisella katsauksella. 1940-luvun lopun käsitys nimenomaan saksalaisista kieroon kasvatettuina psykopaatteina on sittemmin antanut tietä havainnolle, että myös valloitetuilta alueilta löytyi avuliaita murhatöihin osallistujia. Toisaalta todetaan selvä ero itä- ja länsieurooppalaisten suhtautumistavassa juutalaisiin. Holokaustin eri selitysmalleja käsittelevä jakso puolestaan avaa siirtymää muutamien avainyksilöiden määrätietoisesta, tahallisesta toiminnasta byrokratian logiikan, talouden rakenteiden ja sosiaalipsykologisten tekijöiden yhteissummaan.
Diskurssianalyysi kurkistaa hienosti esiin katsauksessa, jossa tarkastellaan Auschwitzin ylikorostunutta roolia sekä historiakirjoissa että kaunokirjallisessa ja elokuvallisessa kerronnassa. Holokaustin historiografian tunnetuin ikoni palvelee hyvin mielikuvia teollisesta kansanmurhasta – minuuttiaikataulut, pistoraide kaasukammioon – vaikka valtaosa juutalaisista murhattiin muualla. Auschwitzin rooli saagassa on vahva siksikin, että se oli paitsi tuhoamisleiri myös keskitysleiri ja työleiri, josta jäi lopulta myös paljon selviytyjiä.
Tekstistä nouseva tavallisten rivimiesten tekojen syiden luettelo on todentuntuinen: 1) ”noudatin vain käskyä”, 2) tilannetekijät ja ryhmäpaine, 3) usko tekojen moraaliseen oikeutukseen, 4) rangaistuksen pelko, jos kieltäytyy, 5) halveksunnan pelko, 6) vallantunto suhteessa uhreihin, 7) arvostus, joka koettiin palkitsevana, 8) poikkeustila kaukana kotoa ja vailla normeja, 9) oletus, että juutalaiset eivät ole ihmisiä, 10) kansallinen yhteistunne ja solidaarisuus sekä 11) teot initiaatioriittinä. Keskitason virkamiesten kohdalla pätivät lisäksi 12) saarretun linnakkeen mieliala ja yleinen epätoivo, 13) mahdollisuus kunnostautumalla korjata aiemmat virheet ja/tai nousta uralla, sekä 14) sotasaalis. Kotirintaman siviilien tapauksessa päällimmäisenä oli mahdollisuus hyötyä juutalaisilta otetusta tavarasta, asunnoista ja työpaikoista.
Uhrit, vastarintamiehet, naiset, sivustakatsojat
Varsinaisten uhrien lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös niitä juutalaisia, jotka eivät suostuneet uhreiksi. Aseellinen vastarinta on saanut paljon julkisuutta, koska juutalaistaistelijat on Israelissa nostettu voimaannuttavaksi esikuvaksi. Erittäin kiinnostavasti käsitellään myös juutalaisia yhteistoimintamiehiä, tyypillisesti ghettojen johtajia, jotka vaikeassa tilanteessa pyrkivät pelastamaan mitä pelastettavissa oli, ja joita jälkipolvet ovat pitäneet vuoroin pettureina, pragmaatikkoina ja opportunisteina.
Kysymykseen, miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa ja ”menivät kuolemaan kuin lampaat”, Holmila vastaa maltillisesti: vaikka ryhmä oli iso, se ei ollut järjestäytynyt, eri yksilöillä oli eri intressit eikä ympäröivä väestö antanut tukea. Kulttuurinen vastarinta keskittyi muistojen ja identiteetin säilyttämiseen ja välittämiseen eteenpäin.
Holokaustin sukupuolihistoriaa käsittelevä jakso osoittaa, että sukupuolirooleilla oli väliä. Keskiöön nousevat naisten selviytymiskeinot, joista on mahdollista poimia ideoita myös varustauduttaessa uusiin kriiseihin. Arjen rutiinit auttoivat säilyttämään elämässä edes jonkinlaista järkeä. Oman tilan rajaaminen ja ylläpito kävi siivoamalla, keskinäinen huolenpito varmistettiin muodostamalla tilapäisperheitä, yhteistyö ja kokemusten jakaminen kevensivät taakkaa.
Toisin kun kodin piirissä toimimaan tottuneet naiset, miehet menettivät ammatti-identiteetin myötä isomman osan normaalielämänsä rutiineista; he myös joutuivat kovempaan ruumiilliseen työhön, josta oli vaikeampi selvitä hengissä. Toisaalta Holmila kritisoi aiemman vaiheen ”naishistorian” tuottamaa liian ruusuista ja idealisoivaa kuvaa. Naisissa oli ja on sekä hoivaajia että itsekkäitä yksilöitä, joita kiinnostaa vain oma selviämisensä. Naiset nostetaan esiin myös Saksan rotupolitiikan toteuttajina, esim. leirien vartijoina ja hallinnossa.
Myös sivusta seuraajille lankeaa osuus moraalisesta vastuusta. Holmila kysyy, mitä Saksan ulkopuolella tiedettiin, mitä oli mahdollista tietää ja mitä uskottiin. Sota-aikana oltiin liiankin tietoisia siitä, että kaikki kerrottu ei aina pitänyt paikkaansa; muistissa oli myös ensimmäisen maailmansodan räikeä Saksan vastainen propaganda. Helpointa oli odottaa liittoutuneiden voittoa, joka ratkaisisi kerralla monta ongelmaa.
Sentimentaalinen moralismi tyylivalintana?
Ammattitutkijan identiteetti, populaari yleisteos, voimakkaita tunteita herättävä aihe ja kirjan perustuminen pääosin muiden laatimaan tutkimukseen on vaikea yhdistelmä. Tämä näkyy Holmilan kirjassa epätasaisuutena, joka paikka paikoin lähenee epäjohdonmukaisuutta.
Ongelmallisin jakso on valitettavasti heti alussa. Tietoa etsivä lukija kiusaantuu törmätessään oletukseen, että muka olisimme yhdessä sopineet, että näiden asioiden äärellä pitää aina heruttaa kyyneltä. Sentimentaalisuus ei palvele sen hahmottamista, mistä holokaustissa oli kysymys, eikä moralisointi sitä, että vastaavat tapahtumat jatkossa vältettäisiin. Jos silmäilee vain kirjan alkuosaa, sen erinomainen ja käsittelyn edetessä koko ajan paraneva loppuosa voi jäädä lukematta, kuten tämän kirjoittajalle oli vähällä käydä.
Tekstissä puretaan pitkin matkaa sitä kaikkein simppeleintä oletusta, että historian pahantekijöiksi tuomittuja olisi ohjannut jokin inhimillisestä toiminnasta täysin erillinen ”paha tahto”, jota meidän muiden on mukava nojatuolissa kauhistella. Silti Hitlerin politiikkaa käsitellään aluksi kuin kyseessä olisi demoni, jonka toimintaa ihmislajin edustajien on mahdotonta käsittää. Vasta sen jälkeen tuodaan esiin konfliktinäkökulma, resurssikilpailu sekä Hitlerin työllisyys- ja rotupolitiikan positiiviset vaikutukset etnisten saksalaisten elintasoon.
Kansallissosialistista ideologiaa kuvattaessa unohtuu myös, että propaganda nimenomaan pyrkii vaikuttamaan tunteiden kautta. Yhtäältä vedotaan alhaisiin motiiveihin, kuten johonkin ihmisryhmään kohdistuvaan kateuteen, kaunaan tai halveksuntaan. Toisaalta toimintaa oikeutetaan ylevällä tarpeella suojella ja vaalia ”omia”. Poliittinen propaganda on tyypillisesti pseudorationaalista, se valikoi huolella sopivat faktat ja argumentit, jotka sitten esitetään väitteiden todisteeksi. Tämä ei mitenkään ole natsien propagandan erityisominaisuus – sen enempää kuin lika-, syöpäläis- tai sairausmetaforat, oman verenperinnön jalouden mystifiointi tai epäilys, että tietyt joutilaat yhteiskuntaryhmät rikastuvat toisten työllä.
Ongelman taustalla voi ounastella samanlaisia seikkoja kuin Kolmatta valtakuntaa käsittelevän kirjallisuuden kohdalla muutenkin. Kyseessä saattaa ensinnäkin olla disclaimer: kirjoittaja haluaa mahdollisimman painokkaasti vakuuttaa lukijalle, ettei missään nimessä ihaile tutkimuskohdettaan. Samalla tulee mukavasti verhotuksi se, että tämän tyyppisistä asioista kirjoittava ansaitsee toisten hirmuteoilla ja niistä johtuneilla kärsimyksillä. Voi myös olla kyseessä pyrkimys myydä kirjaa – välttämätön portti, josta kuljetaan vankkojen asiasisältöjen äärelle. Kun ylitunteellisuus rajoittuu vain osaan kirjasta, voi epäillä myös kolmatta, arkisempaa selitystä: että lähdekirjallisuus vie.
Kirjallisuusluettelo on valikoitu, opastava ja teemoittain ryhmitelty. Ainakin akateemiselle osayleisölle olisi enemmän käyttöä tavallisella aakkostetulla kirjallisuusluettelolla; nyt käytetyn kirjallisuuden kokonaiskuva täytyy kaivaa esiin työläästi noottien kautta. Vaikka kirjojen luonnehdinta on parhaimmillaan informatiivista, tässäkin monet tunnereaktioita mainostavat attribuutit (koskettava, liikuttava, sydäntä särkevä, tuskallisen rehellinen) lähinnä nostattavat torjuntaa.
Kirjan jälkiosa, kaksi kolmasosaa, on viisasta, maltillista ja analyyttistä tekstiä. Holmila tiivistää laajoista kokonaisuuksista ja monimutkaisista tapahtumakuluista esiin olennaisen, analysoi syitä ja seurauksia ja tarkastelee aiempaa tutkimusta kriittisellä otteella. Neljännestä luvusta lähtien teos täyttää erittäin hyvin ne tavoitteet, joita kirjoittaja sille alussa asettaa.
Jälkipolvet, eli mitä tästä eteenpäin
Holokaustin jälkikuvan ytimessä on kokemuksellisuus. Sen virallinen muistaminen perustuu selviytyneiden muistoihin, joihin liittyy oletus yksityisen muistitiedon perimmäisestä aitoudesta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmassa roolissa on kuitenkin muistamisen politiikka: mitä muistaa, ja miten muistaa ”oikein”?
Kollektiivinen muisti ei ole poliittisesti viatonta. Kontrolloimalla yhteisesti jaettua menneisyyskuvaa hegemoninen aatesuunta välillisesti kontrolloi myös tulevaisuutta. Julkinen muistaminen ritualisoituu vähitellen, ja muisto muuttuu kulttuuriseksi tuotteeksi. Kun aidot kokemukset loppuvat, keksityt tarinat tulevat mukaan apajille. Pahimmillaan käteen jää vain se, että menneisyyden ihmisten pahuutta on hauska tonkia, varsinkin kun voi samalla kätevästi esitellä omaa ylemmyyttään.
Muistamisen politiikan rinnalla ja varjossa kulkee unohtamisen politiikka. Onko meillä lupa unohtaa jotain muuta, kunhan vain muistamme niitä kuutta miljoonaa tai niitä kahdeksaa?
Holokausti äärimmäisenä, lopullisena arkkipahana palvelee ihmiskuntaa toivottavasti vielä pitkään. Mahdollisesti sen muisto todella kokonaan estää uusien vastaavien tapahtumaketjujen synnyn. Toisaalta se voi myös peittää näkyvistä jotain olennaista. Kuten armeijoiden sanotaan käyvän aina edellistä sotaa, voi olla, että ehkäisemme aina edellistä kansanmurhaa. Kun odotetaan tutun näköistä uhkaa tutusta suunnasta, jotain ratkaisevaa voikin jäädä huomaamatta.
Kuvitus: säestäjästä kommentoijaksi
Kuva: Einsatzgruppeen kuuluneen sotilaan henkilökohtaisesta albumista löytynyt kuva, jonka taakse oli kirjoitettu ”Vinnitsan viimeinen juutalainen”. Ukrainan Vinnitsassa murhatiin vuonna 1942 28 000 juutalaista.
Näennäisestä satunnaisuudestaan huolimatta kirjan kuvat ja kuvatekstit piirtävät tragedian kaaren taloudellisesti ja tarkasti, ja lopulta myös paljon tehokkaammin tunteisiin vetoavasti kuin kirjan teksti. Propagandapitoiset lastenkirjojen kuvat ja koulun opetustaulut ovat erityisen tehokkaita ajatusten herättäjiä, koska niissä lapset toimivat sekä opettamisen kohteina että sanoman välittäjinä. Esimerkiksi sivun 39 kuvassa tomera pikkupoika toteaa viljapellolla isälleen, ettei aio ollenkaan päästää juutalaisia mailleen sitten, kun on itse isäntä; taustalla lihava juutalaismies jututtaa hikeä pyyhkien talonpoikaispariskuntaa, jonka olemus uhkuu fyysistä voimaa, terveyttä ja omalla työllä ansaittua vaurautta.
Kuva: Abba Kovner
Toisella tavalla järkyttäviä ovat kuvat juutalaisista uhreista ja sankareista. Kirjan viimeisessä kuvassa ”Vinnitsan viimeinen juutalainen” katsoo suoraan lukijaan sivulta 309. Sivulla 218 taas on sähäkkä kuva Vilnan gheton vastarintaliikkeen johtajasta Abba Kovnerista, joka selvisi hengissä ja jatkoi taistelua pyrkimällä tappamaan länsiliittoutuneiden vangiksi joutuneita SS-miehiä.
Kuva: Kesäkuussa 1941 Iasin alueella romanialaiset murhasivat 10 000 juutalaista (kirjan kuvitusta, s.171)
Kuvat näyttävät myös viattomuuden ja pahuuden monet kasvot, jokamiehen roolin väkivallan tekijänä ja todistajana – miltä etninen puhdistus näyttää niiden kaupunkilaisten arjessa, jotka eivät itse ole uhattuina (s. 171), millaisia kuvia voimansa tunnossa olevat valloittajat otattavat itsestään ja uhreistaan (s. 156, 159, 174) ja mitä kaikkea järjestelmään kriittisesti asennoituneen, mutta sitä vain dokumentoivaan kykenevän valokuvaajan filmille tallentuu (s. 239).
Kuva: Varsovan ghetto kesällä 1941, Willy George. Kuva myös teoksessa Rafael Schraf: In the Warsaw Ghetto: Summer 1941 (kirjan kuvitusta)
SS-urheilijanuorukaisen kuvan (s. 307) provosoiva assosiointi nykyajan kovan fyysisen ruumiillisuuden ihanteeseen on tehokas. Moraalista reaktiota rakentava ilmaisu toimii parhaiten, kun lukija-katsoja usutetaan itse tuottamaan täydentävät mielikuvat ja rinnastukset.
- Kirjan nimi:
- Holokausti: tapahtumat ja tulkinnat
- Kustantaja:
- Atena Kustannus
- Julkaisuvuosi:
- 2010
- Sivumäärä:
- 355
- Kirjoittajat:
- Holmila, Antero
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Marja Vuorinen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT, tutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto