Kansan vihollinen kuuluu siihen kasvavaan joukkoon muistelmia, omaelämäkertoja ja perheen muistitietoa, joka englanniksi solahtaa ”life writing”-termin alle. Olli Pirhonen kertoo esipuheessa tallentaneensa anoppinsa tarinan lapsiansa varten, jotta nämä ymmärtäisivät, kuinka etuoikeutettua elämää he elävät vanaemaansa verrattuna. Suvun muistitiedon kirjaaminen ja tallentaminen on tärkeää ja arvokasta työtä, mutta vain harvoin tarina kantaa yksityisestä yleiseen ja kiinnostaa myös ulkopuolisia lukijoita. Niina Väärän tarina on laajemmallekin lukijakunnalle uutta tietoa tuova omakohtainen kertomus elämästä, jonka kulkuun poliittiset myrskyt ratkaisevasti vaikuttivat. Se on konkreettisuudessaan myös vaikuttava dokumentti selviytymisestä vaikeissa ja usein hengenvaarallisissakin oloissa.
Niina Väärä syntyi Inkerissä Neuvosto-Venäjällä 1930 kuopuksena viisilapsisen perheeseen, jota isä elätti metsätöillä. Lapsuus loppui lyhyeen, kun äiti kuoli junaonnettomuudessa ja isä toi kotiin äitipuolen. Lapsuuden murheet eivät vielä liittyneet Neuvostoliiton historiaan, vaan lapsuuden kerronta täyttyy yksityisistä kokemuksista, äidin ikävästä, vaikeasta suhteesta äitipuoleen ja osattomuuden tunteesta. Politiikka tunkeutui lapsuuteen suomenkielisten lasten kokemana kiusaamisena ja Niinan ollessa 9-vuotias uutena perhetragediana, kun isä kuoli ”suomivihan riivaaman lääkärin” kieltäydyttyä hoitamasta hänen vakavaa sairauttaan. Orvot lapset jäivät elämään mummonsa kanssa.
Kuva: Vatjalaiskylä Länsi-Inkerissä, Virtuaali-Inkeri.
Hatsinan ja Kloogan leirit
Niina Väärä oli 11-vuotias, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Veljistä toiset lähtivät sotaan, toiset sotaa pakoon. Perhe näki nälkää, ja Niinan koulunkäynti jäi yhteen vuoteen. Saksan valtaaman alueen inkerinsuomalaiset evakuoitiin Hatsinaan 1942, ja tähän liittyi Niinan elämän kolmas tragedia: mummo jäi kotiin ja Niina menetti jo kolmannen läheisen aikuisen.
Lapsuuskerrontaa leikkaavat aikuisen Niina Väärän kommentit. Aikatasot limittyvät toisiinsa, kun hän pohtii lapsuuden kovien kokemusten pitkälle aikuisuuteen kantanutta vaikutusta. Aikuinen Niina Väärä näkee lapsen tuskan: ”Minusta tuntui että elämä oli ohi”. Hatsinan leiriltä alkaa pitkä tarina nälästä, yksinäisyydestä ja loputtomasta väsymyksestä. Hatsinan ja myöhemmin Kloogan leireillä olot olivat kammottavat: pikkutyttö tottui näkemään ympärillään lavantautiin ja tuberkuloosiin kuolevia ihmisiä ja etsimään mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa.
Vanhemman sisarensa kanssa kahden jäänyt Niina Väärä ei kuulunut niihin inkerinsuomalaisiin, jotka evakuoitiin sodan jaloista Suomeen ja joiden tarina on sekä julkaistujen muistelmien että tutkimusten kautta suomalaisille tutumpi. Väärän sisarukset sijoitettiin virolaisille maatiloille töihin, sisar karjakoksi ja 12-vuotias Niina paimeneksi. Niina Väärä puhuu suorasukaisesti lapsiorjuudesta. Vaikka välit tilanomistajaperheisiin saattoivat olla hyvätkin, lapsia annettiin myös töihin toisiin taloihin ”kuin tavaraa”. Tilanne ei parantunut sodan jälkeenkään, vaan Niina Väärä teki töitä eri taloissa ruokapalkalla, pääasiassa karjaa hoitaen ja paimentaen. Kerronta on tarkkaa sekä olosuhteita ja töitä että tunteita ja kokemuksia kuvatessaan. Tarina ei ole lapsen näkökulmaa vaan lapsen tarinaa aikuisen silmin nähtynä ja kommentoituna. Aikuinen kertoja näkee tekstissä lapsen tragedian: ”Mummoni kuoltua minua ei pitänyt kukaan sylissään enää koskaan”.
Sodan päätyttyä Niina Väärän passi mitätöitiin ja hän menetti inkerinsuomalaisena asumislupansa Virossa. Aikaa poistua maasta annettiin kolme päivää. Niina Väärä ei kuitenkaan lähtenyt vaan jäi piilottelemaan Viroon ja ratkaisi lopulta ongelmansa solmimalla 18-vuotiaana nimellisen avioliiton 70-vuotiaan leskimiehen kanssa. Avioliitto päättyi pian miehen kuolemaan, mutta Niina Väärä sai jäädä Viroon.
Niina Väärä oli päättänyt ”taistella jalansijasta maailmassa”, ja se jalansija merkitsi hänelle koulutusta. Hän kävi iltakoulua ja opiskeli lopulta maatalousteknikoksi. Hänellä oli hyvä ammatti, hän solmi avioliiton traktorinkuljettajan kanssa ja sai ostettua oman maatilan, jossa hän kasvatti kolme tytärtään. Tekstistä kuvastuu itsetietoinen nainen, taitava, työteliäs ja sinnikäs, joka on ylpeä siitä että onnistui vaurastumaan omalla työllään.
Maaseudun arkea Neuvosto-Virossa
Sodanjälkeisten vuosikymmenien muistelukset kertovat yksityisen tarinan lisäksi myös Neuvosto-Viron maaseudun arjesta, jota varjosti arvaamaton byrokratia, määrittelemätön pelko ja miesten juopottelu, mutta myös inkerinsuomalaisten vaikeneminen. Vaikeneminen koski sekä omaa suomalaista taustaa että lapsuuden ja nuoruuden sotakokemuksia, joista ei haluttu kertoa edes omille lapsille.
Niina Väärä jäi eläkkeelle keinosiementäjän työstään jo 55-vuotiaana. Viron itsenäistyttyä hänestä tuli yksi niistä paluumuuttajista, jotka Mauno Koivisto kutsui takaisin ”kotiin” vuodesta 1991 alkaen. Hän muutti omalta maatilaltaan vuokra-asuntoon Helsingin Kontulaan. Lapsuuden suomenkielestä hän muisti enää runonpätkiä, mutta opiskeli suomen uudelleen kielikursseilla. Tilallaan Virossa hän asuu edelleen kesäisin.
Suomalaisesta näkökulmasta inkerinsuomalaisten elämäntarinoita Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja sodan jaloissa on 1980-luvun jälkeen julkaistu paljon, sekä omaelämäkerrallisia kertomuksia että tutkimuksia, viimeisenä Toivo Flinkin Kotiin karkotettavaksi. Niina Väärä näkee kuitenkin oman elämänsä perspektiivistä asian toisin: hän muistaa edelleen pitkät vaikenemisen vuodet ja kertoo kirjan kirjoittamisen motiiviksi halun tuoda julki ”vaiettu totuus”.
Tavallisten ihmisten omaelämäkerrat ovat vaikea laji: hyväkin kertoja pystyy harvoin kirjoittamaan kertomusta elämästään sujuvasti ja kiinnostavasti. Moni perhepiiriä laajemmalle yleisölle aukeava teos onkin syntynyt yhteistyön tuloksena, kun historian tärkeisiin vaiheisiin kietoutuvan elämän elänyt ihminen on ryhtynyt kirjan tekoon tottuneen kirjoittajan kanssa. Näin on tässäkin tapauksessa: Olli Pirhonen on aikaisemmin julkaissut kirjan mm. vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonista. Tämä kokemus näkyy kirjassa sujuvana tekstinä ja kokonaisuuden taitavana rakentamisena, mutta radikaali aiheenvaihdos kantautuu tekstiin myös ajoittaisina tyylirikkoina. ”Anoppikirja ilman vitsejä” on ehkä nokkelasti sanottu, mutta huono aloitus, kun tulossa on sotaa, nälkää ja kärsimystä.
Kysymys tekijyydestä
Kansan vihollinen ei ole elämäkerta, muttei myöskään Niina Väärän omaelämäkerta. Pirhonen – joka on merkitty kirjan ainoaksi tekijäksi – on kertonut anoppinsa tarinan minä-muodossa. Ratkaisu on lukijan kannalta toimiva, mutta vaatisi ehdottomasti tuekseen metatekstiä, joka kertoisi lukijalle tekijyydestä, siitä, kuinka tekstissä limittyvät toisiinsa Niina Väärän ja Olli Pirhosen kertojanäänet. Nämä kaksi ääntä kertovat nyt tekstissä samaa elämäntarinaa yhteisymmärryksessä mutta täysin erilaisilla aikaperspektiiveillä ja elämänkokemuksilla. Kertomus ja kokemus on tietysti Niina Väärän, mutta kuinka paljon Pirhonen on muokannut tarinaa, järjestänyt sen osia ja valinnut painotuksia? Erityisesti kysymys tekijyydestä herää niiden lukujen kohdalla, jossa lukijalle kerrotaan yksityisen elämäntarinan taustaksi ”suurta” historiaa, Viron ja Neuvostoliiton poliittista menneisyyttä. Niina Väärän elämänkokemuksella Stalinia saa vapaasti kutsua ”suureksi saatanaksi” ja Neuvostoliittoa ”orjaleiriksi”, mutta elämäkerturin tulee toisen elämäntarinaa kirjatessaan valita sanansa neutraalimmin.
Kerrotun elämäntarinan kirjaaminen ja tallentaminen liittää Niina Väärän kertomuksen osaksi uutta virolaista historiakulttuuria. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Virossa, erityisesti Tarton Eesti Kirjandusmuuseumissa, on koottu laajat kokoelmat tavallisten ihmisten elämäntarinoita, joiden avulla on tallennettu ja tutkittu sitä sodan, vainojen ja neuvostoarjen todellisuutta, jota viralliset arkistot eivät ole säilyttäneet.
- Kirjan nimi:
- Kansan vihollinen - Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina
- Kustantaja:
- Docendo
- Julkaisuvuosi:
- 2012
- Sivumäärä:
- 180
- Kirjoittajat:
- Pirhonen, Olli
- Lisätiedot:
- Inkerin historiaa (Inkeri.com)
Eesti Kirjandusmuuseum - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Kirsi Keravuori
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- Fil. lis.
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura