Heikki Luostarinen ja Pentti Raittila ovat toimittaneet teoksen Journalistin vapaus, joka perustuu Uljas- ryhmän tutkimustyöhön, missä on tarkasteltu muuttuvaa toimittajan (synonyymina journalisti) työtä vapauden näkökulmasta. Näkökulma vaikuttaa kummalliselta. Ensinnäkin Suomihan on ollut vuosikymmeniä kansainvälisesti tunnustettu sanan ja journalismin vapauden mallimaa: miksi tutkia näin itsestään selvää asiaa? Toiseksi kymmenisen vuotta on jo puhuttu median kriisistä ja media-alan ammattilaisten kasvaneesta työttömyydestä ja alityöllisyydestä. Eikö tässä tilanteessa toimittajan tule tinkiä vapaudestaan ja tehdä mitä tahansa alansa työtä ja miten käsketään?
Mikä on julkaisun relevanssi pyrittäessä ymmärtämään suomalaisen mediamaailman tilaa 2010-luvulla? Arvioitavan teoksen alkujuuri ajoittuu vuoteen 1983, jolloin ilmestyi edesmenneen viestintätutkimuksen ja toimittajakoulutuksen vaikuttajan Pertti Hemanuksen melkein samanniminen teos Journalistinen vapaus. Luostarisen ja Raittilan toimittaman Journalistin vapauden kantavana rakenteena on journalistisen työn muutoksen (etenkin 1980-luvun ”journalismin kultakaudesta” 2010-luvun mediatyön myllerryksen) tarkastelu suhteessa vapauteen. Tekijät esittävät, että yleisen työelämän yksilöllistyminen mukaisesti myös kollektivistinen journalistinen vapaus on vaihtunut yksilölliseen journalistin vapauteen.
Arvosteltavan kirjan toisen avainkäsitteen eli vapauden tutkijat jäsentävät sekä negatiivisena että positiivisena vapautena. Ensin mainittu vapaus tarkoittaa ”vapautta jostakin” eli sitä, että rajoitukset ja pakot eivät suuntaa subjektin toimintaa. Jälkimmäinen eli positiivisena vapaus on ytimeltään ”vapautta johonkin”: subjektilla on oikeus ja kyky toimia halutulla tavallaan.
Journalistin vapauden aloittaa Heikki Luostarisen seikkaperäinen historiallinen katsaus suomalaisen median vaiheisiin 1800 – luvulta nykypäivään. Luvuissa 2-5 Esa Reunanen tutkailee journalistin työtä ja vapautta toimittajien poliittisen vapauden ja sitoutumisen näkökulmasta. Sitten Kari Koljonen erittelee journalistin työtä johtamisen ja toimitusorganisaation muutoksessa. Luvussa 4 Pauliina Lehtonen arvioi nuorten toimittajien uran rakentamisen solmukohtia, ja luvussa viisi Eliisa Vainikka kartoittaa toimittajan yksityisyyden, julkisuuden ja ammatillisuuden suhteita ja vapausasteita sosiaalisessa mediassa. Kirjan päättää – yhteenvedon korvaava – Kauko Pietilän käsitteellinen journalismin ”taustafilosofioiden” pohdinta journalismisidoksen vapaudesta.
Arvostelussani keskityn lähinnä kolmeen kohtaan. Arvioin sitä, millaista uutta ja olennaista tietoa julkaisu tarjoaa: journalistisen/journalistin työn muutoksesta, journalistin ja journalistisen organisaation suhteesta vapauden näkökulmasta ja vapauden käsitteen toimivuudesta tarkasteltaessa journalistien nykytyötä. Lisäksi pohdin mitä painokasta sanottavaa sillä on mediatyön muutoksesta ja miten muutos liittyy yleiseen työn muutokseen, eli niin sanotun uuden työn esiinnousuun?
Uutta työtä koskeva yhteiskuntatieteellinen tutkimus on nostanut esiin globaalikapitalistisen työelämän perustendenssejä joita ovat: työn epävarmuuden kasvu (vrt. prekarisaatio), työn kasvava subjektivoituminen ja yksilöllistyminen, virtuaalisen ja digitaalisen teknologian (vrt. automatisaatio ja robotisaatio) vaikutukset, joustavan moniosaamisen kasvava merkitys, notkeat organisaatiomuodot ja itsensä johtamisen suuri painoarvo, sekä lisääntyvä kansainvälistyminen eli globalisaatio.
Journalistin vapauden luvut käsittelevät näistä muutossuunnista neljää jättäen sivummalle teknologian muutoksen ja kansainvälistymisen vaikutukset. Rajaus on toki perusteltu. Työn epävarmuuden kasvua kuvataan parhaiten Lehtosen luvussa, joka keskittyy nuorten toimittajien työuran rakentamistapoihin. Kirjoittaja tarkastelee monipuolisesti uuden sukupolven journalistien ambivalenttia tilannetta, jossa he pyrkivät luomaan omaa ammatillista profiiliaan vaihtuvissa, epävarmoissa ja epätyypillisissä työtilanteissa.
Toimittajan työn yksilöllistyminen
Toimittajan työn subjektivoitumisesta ja yksilöllistymisestä lukija oppii ainakin sen, että ensinnäkin nuoret toimittajat pyrkivät tekemään omia juttujaan, vältellen jopa vakituisia työsuhteita (Lehtonen). Monet toimittajat hyödyntävät sosiaalista mediaa ei vain uusia mediaesitysten aiheita etsien, vaan luodakseen persoonallista toimittajakuvaa itsestään, ja hankkiakseen henkilökohtaista faniyleisöä (Vainikka). Yhä useammin toimittajat yhdistävät oman elämänsä ja työelämänsä. He – etenkään freelancertoimittajat ja ”verkkotoimittajat” – eivät tee eroa työajan ja vapaa-ajan välille.
Etenkin Koljosen ja Lehtosen luvut jäsentävät hyvin 2000-luvulla korostunutta vaatimusta lisätä moniosaamista ja joustavuutta toimittajan työssä. Lehtonen kuvaa kuinka nuorten freelancereiden on tarvittaessa osattava tehdä mitä tahansa toimitustyötä, ja Koljonen erittelee kuinka etenkin ”notkean moderni” toimituksissa – jotka mieltävät itsensä asiakkaiden palveluorganisaatioiksi – on myös toimittava joustavina tiimityöntekijöinä. Edellä esitetyt osaamisvaatimukset ovat tuttuja nykytyön imperatiiveja, jotka tänä päivänä ulottuvat myös julkisen sektorin tutkimusorganisaatioihin.
Toimittajilta – etenkin freelancertoimittajilta – vaaditaan itsejohtamista ja itsekuria, joita eritellään lukijan näkemystä rikastuttaen erityisesti Koljosen ja Lehtosen analyyseissa. Näin ”pakotettu vapaus” saa helposti yliotteen ”valitusta vapaudesta” ja tätä kautta vapauden ja pakon dialektiikka kallistuu pakon puolelle.
Mikä sitten on kirjan anti tarkasteltaessa toimittajan työn sosiaalisen organisoinnin ja johtamisen muutosta? Koljonen erittelee artikkelissaan journalistin työn organisointia. Analyysissa erotetaan yhtäällä korkean ja notkean modernin periaatteiden mukaan rakennetut organisaatiomallit ja toisaalta korkean ja notkean modernin hengessä toimivat toimittajat. Täten Koljonen rakentaa aineistostaan neljä toimittajan puhetapaa:
1. ”korkean modernistin” puhetapa korkean modernin organisaatiossa
2. ”notkean modernistin” puhetapa korkean modernin organisaatiossa
3. ”korkean modernistin” puhetapa notkean modernin organisaatiossa
4. ”notkean modernistin” puhetapa notkean modernin organisaatiossa
Itse jäsennys on pätevän tuntuinen, mutta olisin toivonut, että luvussa olisi nykyistä paremmin esitetty ja perusteltu, miten teemahaastatteluaineistosta päädyttiin näin selkeään jakoon, ja miten tutkija perustelee väitteensä siitä, että ”notkea modernisti notkeassa organisaatiossa” on tänään yleisin puhetapa. Onko laadullisessa analyysissa perusteltua esittää määrällisiä johtopäätöksiä?
Vapauden käsite journalismitutkimuksessa
Onko vapaus hyvä käsite journalismitutkimuksen kannalta? Miten kirjassa on vapauden käsitteen avulla päästy kiinni journalistin työn olemukseen nykymaailmassa? Useimmissa teoksen luvuissa vapaus on mielletty positiivisen vapauden hengessä oikeutuksena tehdä työtä itse asetettujen tavoitteiden mukaan. Täten vapaata toimittajatyötä edustaa esimerkiksi ensinnäkin notkean modernisti toimiva journalisti notkean modernin periaatteiden mukaan johdetussa toimituksessa, toiseksi toimittaja, joka kykenee freelancerina tekemään omaa uraansa tai kolmanneksi toimittaja, joka sosiaalisessa mediassa vahvistaa omaa brändiään halliten yksityisen ja julkisen välisen suhteen.
Karkeasti ottaen arvioitavan julkaisun sanoma on se, että journalistin vapaus on nykytilanteessakin sangen vapaata: valtiollista, poliittista sensuuria ei ole eivätkä mediatalojen johdot eivätkä edes taloudelliset tekijät vähennä tätä vapautta. Kuva taitaa olla osin harhainen. Reunasen toimittajien poliittista identiteettiä käsittelevä artikkeli korostaa sitä kuinka toimittajat – edelleen elävän objektiivisuuden myytin varjolla – korostavat epäpoliittisuuttaan ja haluaan hyödyntää avoimesti monia erilaisia ja tarkistettuja lähteitä. He ovat mielellään poliittisesti sitoutumattomia; mutta kuitenkin haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Eikö vaikuttaminen edellytä poliittisten ja joskus puoluepoliittisten kannanottojen tekoa? Onko esimerkiksi tässä luvussa jäsennetty ”rationalistinen politiikkakäsitys” loppujen lopuksi journalistien sopeutumisstrategia, jolla he oikeuttavat passiivisen ja epävapaan mukautumisen toimituksen ja mediatalon linjaan ja viime kädessä valta-eliittien tahtoon? Onko pakosta tehty hyve? Näin saattaa olla usein myös freelancereiden kohdalla. Heillä toki on valinnan vapautta, mutta usein kuitenkin taloudellisesta pakosta johtuen vaihtoehtojen määrä on sangen rajattu.
Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että sisällöllisestä näkökulmasta Journalistin vapaus antaa uutta ja olennaista tietoa journalistisen työn ja sen vapauden muutoksesta. Teos on hedelmällinen myös jatkotutkimuksen kannalta. Kannattaisi varmaan tutkia edelleen vaikkapa journalistisen työn uusia organisointi- ja johtamistapoja, journalismin vapauden kytkeytymistä sosiaaliseen sidonnaisuuteen mediamaailman eri tahojen välillä, ja ylimalkaankin monilajisen vapauden hallintaa hyvän toimittajatyön yhtenä perusedellytyksenä. Teoriaa eli toimittajien puheen syvärakenteiden analyysia olisin kaivannut enemmän. Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin kirjoittajat, jotka esipuheessa toteavat, että he kunnioittavat Hemanuksen aiemman mainitun teoksen pyrkimystä tarkastella toimittajien haastattelupuhetta yhteiskuntateoreettisesti.
Esitystavan kannalta julkaisu ei arviossani nouse yhtä korkealle. Näin ensinnäkin siksi, että monissa luvuissa teksti on monipolvista, päättelyketjut pitkiä ja abstraktiotaso on viritetty liian korkealle. Tästä esimerkkinä olkoon ensinnäkin Koljosen luvun tiivistävä virke (s. 95): ”Journalisteja pitäisi samanaikaisesti koetella siitä, että autonomian varjolla nämä voivat edelleen torjua tolkullisen kritiikin, mutta myös siitä, että nämä ovat saattaneet rajata haitallisesti toimintamahdollisuuksiaan vapautta jakamalla.”
Myös Pietilän artikkelissa ”Journalismisidoksen vapaus” löytyy monia hankalasti ymmärrettäviä käsitekiemuroita. Mitä tässä tulee sanotuksi?:
”Journalismi omana tarkoituksenaan, siis vapaana, edellyttää ulkojournalististen tarkoitusten sulkemista pois. Ja se on abstraktiota. Näin menetellen journalismi on yhteiskunnallistumisen abstraktio, yhteiskunnan vaatimusten vakavuudesta vapautettu” ja
”Journalistisen vapauden ytimessä on vuorovaikutuksen toimittaminen siinä kolmen position astelemassa, jonka osat ovat (1) informaatiolähteet ja julkisen huomion kohteet, (2) journalistit ja (3) julkisen huomion kohdistamisen valtuuttavat yleisöt. Näin tulee sanotuksi journalistisen vapauden käsitteellinen edellytys.” (s. 157 ja 158)
Toiseksi olisin toivonut, että empiriaa – ennen muuta tutkimusprojektin keskeistä journalistien teemahaastatteluilla tuotettua aineistoa – olisi avattu enemmän kuin tehtiin. Useissa luvuissa haastatteluaineisto on kuin näkymätön viestiä tuova ratsastaja, joka ”kertoo” tai ”jonka perusteella on ilmeistä” tai ”jossa erottuivat seuraavat näkökohdat”. Minusta julkaisun perusluvuissa olisi pitänyt – vaikkakin tilan puutteen takia toki lyhyesti – julkituodusti käsitellä sitä, mitä tuotetulla haastatteluaineistolle tehtiin: miten se litterointiin ja koodattiin sekä miten journalistipuheen erilaiset typologisoinnit – kuten vaikkapa Koljosen analyysin jako journalistipuheen neljään tyyppiin – muodostettiin. Tähän liittyen suoria haastattelusitaatteja oli pääluvuissa kovin vähän, vaikka olisin juuri niiden kautta saanut nykyistä parempaa tuntumaa journalistien puheeseen. Myönteisen poikkeuksen tästä teki pääluku viisi, jossa suoria haastattelusitaatteja riitti melkein luvun joka sivulle. Toki monissa laadullisen analyysin esityksissä juuri suuri joukko yksityiskohtaisesti litteroituja haastattelusitaatteja piilottaa analyysin pihvin, eli lukija ei näe metsää puilta. Valitettavasti arvioitavassa teoksessa kaukaa viisaan tutkijan puhe peitti jotakuinkin kokonaan itse journalistien puheen: välillä ei oikein näkynyt sen enempää puita kuin metsääkään.
Tunnettu professiotutkija Robert Freidson on jakanut yhteiskunnallisesti vakiintuneen asiantuntija-ammattikunnan kolmeen alaryhmään: ”akateemikoihin” (alan tutkijat ja kouluttajat, kuten esimerkiksi journalismin tutkijat ja media-alan kouluttajat ), ”praktikoihin” (alan kenttätyötä tekevät ammattilaiset, kuten työsuhteessa olevat toimittajat tai freelancerit) ja ”administraattoreihin” (alan ammattiorganisaatioiden johtajat, kuten toimitusten ja mediatalojen johtajat). Jokaisessa professiossa alaryhmillä on keskinäisiä ristiriitoja; mutta kuitenkin heitä yhdistää usko ammattikunnan merkitykseen. Vaikka journalismi professiona on osin rapautumassa muun muassa sosiaalisen median mahdollistaessa ”jokanaiselle ja – miehelle” toimittajan statuksen, niin usko median tärkeään ja korvaamattomaan merkitykseen ja journalistin työn erityisyyteen asiantuntijatyönä yhdistänee edelleenkin suomalaista journalismin kenttää.
Arvioidussa kirjassa alan ”akateemikot” halusivat tutkia ennen muuta ”praktikoiden” ääntä koskien journalistin vapautta muuttuvassa mediatyössä. Tulkinnan mukaan ammatillisen vapauden kokemus, joka tutkimuksen mukaan on yksi professio-aseman keskeinen kriteeri, elää vahvasti journalistien piirissä. Mutta: jos tarkkailija pääsisi ”kärpäsenä katossa” kuuntelemaan rivitoimittajien arkipuhetta ja mediatalojen johtajien ja päälliköiden keskinäisiä keskusteluja – vaikkapa Sanomatalon yhteistoimintaneuvotteluja maaliskuussa 2014 – niin kuinkahan korkeassa kurssissa journalistinen vapaus olisi tällöin! Missä on työttömän maisterin vapaus?
- Kirjan nimi:
- Journalistin vapaus
- Kustantaja:
- Vastapaino
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 172
- Kirjoittajat:
- Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Ilkka Pirttilä
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- dosentti
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Tampere