Kaupunkikuvan muutos on jopa väistämätön tosiasia, mutta selvimmin tämän muutoksen, hyvin radikaalikin, luonne on nähtävissä Turusta otetuissa vanhoissa valokuvissa. Tällainen ajatus jäi ensivaikutelmaksi lukiessani kulttuurihistorioitsija Rauno Lahtisen kirjan Turun puretut talot 3. Varsinkin ei-varsinaissuomalaiselle lukijalle tämä hyvin lyhyen ajan sisällä tapahtunut muutos on varsin pysäyttävä. Lahtinen on kartoittanut Turun purettua rakennuskantaa kirjasarjassaan, jonka ensimmäiset kaksi osaa käsittelivät Turun kauppatoria ja laajemmin ydinkeskustaa. Kirjasarjan kolmannessa osassa tarkasteltava alue rajautuu karkeasti Humalistokadun, Linnankadun ja Ratapihankadun väliselle alueelle päättyen satamaan.
Kävelyllä eilisen Turussa
Kohteet esitellään kirjassa osoitekohtaisesti, tai ainakin rakennuksen nykyisen summittaisen osoitteen mukaan. Jokaisesta Lahtinen kertoo lyhyesti rakennustiedot, kuten rakennus- ja purkuvuoden, arkkitehdin ja alkuperäisen omistajan sekä käyttötarkoitukset. Lisäksi teos on kuvitettu lukuisilla vanhoilla valokuvilla. Rakennusten sijainnin hahmottamiseksi kaikki kohteet on numeroitu ja niiden sijainti on merkitty teoksen alussa olevaan katukarttaan. Tällainen menettely on erinomainen varsinkin hieman nuoremman lukijakunnan kannalta. Kaikilla ei välttämättä ole alkuperäisestä rakennuksesta muistikuvia. Kartasta huolimatta itselläni oli hieman hankaluuksia seurata, missä kyseinen rakennus todella sijaitsi, vaikka useimmissa olikin kerrottu, mitä paikalla on nykyisin. Tämä voi tietenkin johtua siitä, etten ole asunut Turussa niin kauaa, että muistaisin ulkoa, miltä kukin kadunkulma näyttää. Ehkä kirjan lukeminen innostaakin itse kutakin jalkautumaan Turun kaduille ja etsimään kyseiset kadunkulmat.
Vaikka Lahtinen on hyvä kirjoittaja, teokseen muodostuu väistämättä tietynlainen kaavamaisuus, kun esiteltäviä kohteita on kaiken kaikkiaan 118. Kokonaisuutena kirja ei ole siten mikään miellyttävin lukukokemus, vaikka siitä löytyykin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirja palveleekin ehkä enemmän hakuteoksena kotikaupunkinsa historiasta kiinnostunutta lukijaa ja miksei turistejakin. Kaiken kaikkiaan kyse on kuitenkin yleisteoksesta. Itse jäin kaipaamaan syvällisempää pohdintaa, mikä luonnollisesti tällaisen teoksen puitteissa oli mahdotonta.
Kadonnut puukaupunki
Kuten Lahtinen kirjan johdannossa kertoo, rakennuskannan muutos oli nopeinta 1940-luvun jälkeisillä vuosikymmenillä. Tämänkin teoksen rakennuksista suurin osa on purettu 1950‒1960-luvuilla, mutta jotkut yksilöt ovat säästyneet aina 2000-luvulle, viimeisimpänä näistä surullisen kuuluisa ”Sininen talo”. Turku ei tietenkään ole ainoaan laatuaan. Jokaisessa Suomen kaupungissa on purettu vanhoja rakennuksia ja rakennettu tilalle uusia. Esimerkkinä omasta kokemuspiiristäni voin mainita Joensuun, joka, vaikka onkin huomattavasti Turkua nuorempi, on hävittänyt lähes kaikki 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa valmistuneet rakennukset. Viimeaikainen kinastelu Ravintola Wanhan Jokelan kohtalosta kertoo, että tilanne on melko samanlainen maamme itäreunalla. Onko sitten niin, että Turulla Suomen vanhimpana kaupunkina on jonkinlainen velvollisuus säilyttää menneisyytensä myös konkreettisesti katukuvassa?
Teoksen kuvia katsellessa Turusta piirtyy kuva puukaupunkina, vaikka muutamia jugendkivitaloja on myös mukana. Joka tapauksessa suurin osa vanhasta rakennuskannasta näyttää hävitetyn. Kuvat saavat jälleen ajattelemaan kaupunkikuvan muutosta ja sen kulttuurihistoriallisia taustoja. Miksi ns. ”Turun taudin” tartuttamat kaupunkilaiset halusivat purkaa vanhat talot rumien betonihökötysten tieltä? Jälkipolvet pitävät puutaloja kauniina, mutta pitivätkö 1900-luvun ensimmäisen puoliskon asukkaat? Entä niiden käytännöllinen puoli? Uusissa kerrostaloissa oli sentään juokseva vesi, lämpöeristys ja enemmän tilaa. Ylen TV1 esitti tammikuussa 2014 dokumentin Kolmen kaupungin kasvot vuodelta 1962. Naiskertojan ääni selitti iloisesti, että ”turkulaisilla on kauneudentajua”, ja että kaupunki ”on pessyt kasvonsa menneisyydestä”. Kuvassa vilahtelivat vielä 1960-alussa uudet lähiöiden kerrostalot. Kauneuskäsitykset ovat muuttuvia. On jotenkin ymmärrettävää, että jälleenrakentava ja kaupungistuva Suomi suosi uutta rakentamista vanhan kustannuksella. Se, mikä ajaa 2000-luvun turkulaiset päättäjät edelleen tähän purkamisvimmaan onkin sitten toinen juttu, jota olisi syytä pohtia.
Kuvat: Turun kaupunkikuvan muutoksia. Kaksi alinta kuvaa vuosilta 1968 ja 1971. Turun Sanomat, julkaistu Postikorttien Turku FB ryhmässä, sekä teoksessa Mikko Laaksonen: Turun raitiotiet, 2009.
Vaikka Turun puretut talot -teos ei vastaakaan tällaisiin kysymyksiin, se antaa lukijalleen ajattelemisen aihetta. Kaikeksi onneksi kaupunkitutkimus elää vahvana Turun yliopistolla, joten tulevina vuosina on odotettavissa varmasti mielenkiintoa herättäviä tutkimuksia aiheesta, esimerkiksi juuri kulttuurihistorian piiristä. Lisäksi Rauno Lahtinen on luvannut viedä lukijoitaan Turun purettuun menneisyyteen vielä kahden osan verran. Odotan mielenkiinnolla, jatkuuko tutkimusmatka joen toiselle puolelle ja Turun kaupungin menneisyyden vanhempiin kerroksiin.
Kirjoittaja on alun perin ei-turkulainen, 1700-luvun historiaan erikoistunut kulttuurihistorian tohtoriopiskelija.
- Kirjan nimi:
- Turun puretut talot 3
- Kustantaja:
- Sammakko
- Julkaisuvuosi:
- 2013
- Sivumäärä:
- 240
- Kirjoittajat:
- Lahtinen, Rauno
- Lisätiedot:
- Sinisen talon purku aloitettiin Turussa (Yle 16.2.2011)
Taistelu Turusta, Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan traileri
YLE Teema: Tois pualt jokke - Turku 1971
Historypinn: Turku - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Henna Karppinen-Kummunmäki
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM, tohtoriopiskelija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- kulttuurihistoria, Turun yliopisto