Tutankhamonin hauta oli kiehtonut Howard Carterin (1874–1930) mieltä vuodesta 1907 lähtien, ja hän etsi sitä sinnikkäästi monta vuotta Kuninkaiden laaksosta, ennen kuin hän löysi sen marraskuussa 1922. Jo faaraoiden ajasta lähtien kuningashautojen aarteet olivat joutuneet ryöstöjen ja hävityksen kohteiksi. Vainajien muumioitakin oli vahingoitettu. Carter ei tiennyt, mitä hänen etsimässään Tutankhamonin haudassa olisi jäljellä.
Brittiläisessä arkeologiassa 1920- ja 1930-lukua on kutsuttu kulta-ajaksi. Silloin näet britit kaivoivat esiin Tutankhamonin haudan lisäksi Urin kuningashaudan Kaksoisvirtainmaassa ja Indus-sivilisaation keskuksen Mohenjo-Daron Pakistanissa. Kaikista kohteista löytyi paljon kultaa, joka on varsinkin maallikoiden mielestä arkeologisten kaivausten parasta antia. Egyptin muinaislöydöistä saivat brittikaivajat Britannian protektoraatin aikana puolet ja isäntämaa puolet, mutta maan itsenäistyttyä 1922 pääosa löydöistä jäi Egyptille.
Carterin jälkeen tieto Tutankhamonista ja hänen ajastaan on karttunut paljon ja sitä karttuu edelleen uusien tutkimusmenetelmien ansiosta. Esineet kertovat hallitsijasta ja hänen vallastaan sekä faaraoiden ajan egyptiläisestä yhteiskunnasta ja sen yhteyksistä muuhun maailmaan. Teoksessaan Tutankhamonin salaisuudet historioitsija-arkeologi Minna Silver kertoo Carterin ja poikafaaraon tarinan nykytietojen ja -tulkintojen valossa.
Silver on tehnyt tutkimusta Egyptissä vuodesta 1987 lähtien, tutustunut Tutankhamonin haudan löytöihin Kairon Egyptiläinen museon ja Luxorin museon kokoelmissa, kaivausten dokumentointiin Oxfordin yliopiston Griffith-instituutissa, esineistön dokumentointiin New Yorkissa Metropolitan museossa sekä kaivauksia rahoittaneen lordi Carnarvorin perheen kokoelmaan Highcleren linnassa. Tutkimuskirjallisuuden kautta hänellä on ollut käytettävissään myös uusien kuvantamismenetelmien ja DNA-tutkimusten tulokset.
Carterin löytö herätti aikanaan valtavan Egypti-innostuksen, joka heijastui Suomeenkin. WSOY julkaisi J. A. Hammertonin Muinaisajan ihmeet 1. ja 2. (1934–1935) Ilmari Jäämaan (1888–1934) ja Mika Waltarin (1908–1979) toimittamana. 1. osa esitteli Tutankhamonin hautalöydön, ja sen kantta koristi kuningatar Nefertitin, Ekhnatonin päävaimon ja äidinpuoleisen serkun rintakuva. Hankkeessa Waltari perehtyi faaraoiden historiaan ja julkaisi 1937 näytelmän Akhnaton, auringosta syntynyt ja 1945 romaanin Sinuhe Egyptiläinen. Hän otti nimen muinaisegyptiläisistä teksteistä, mutta sijoitti miehen faarao Amenhotep IV:n eli Ekhnatonin valtakauteen (1352–1336 eaa.) ja kertoo myös pienestä Tut-prinssistä. – Silver käyttää kirjassaan Sinuhesta tuttuja hallitsijanimiä.
Tutankhamonin oletetaan nousseen valtaistuimelle 8–9-vuotiaana ja hallinneen isänsä Ekhnatonin jälkeen 8–9 vuotta noin 1336–1327 eaa. tai 1332–1322 eaa. ja kuolleen vain 18-vuotiaana. Jo varhain hän nai sisarpuolensa, Nefertitin ja Ekhnatonin tyttären, Ankhesenamonin. Tuthankamonin kanssahallitsijoita olivat hänen veljensä (tai setänsä) Smenkhara ja puolisonsa isoisä, pappi Eje. Poikafaarao oli muinaisen Egyptin uuden valtakunnan ajalla (1550–1069 eaa.) 18. dynastian (1550–1295 eaa.) viimeinen laillinen hallitsija. Hallitsijasuvun aika oli yksi Egyptin varhaishistorian merkittävimmistä kausista. – Ajoituksissa Silver nojautuu Oxford History of Ancient Egypt -teoksen ajoituksiin.
Poikafaaraon jälkeen kuninkaaksi nousi pappi Eje (hallisi n. 1327–1322 eaa.), Nefertitin isä, joka nai Tutankhamonin lesken, tyttärentyttärensä Ankhesenamonin. Seuraavaksi valtaan nousi Ekhnatonin kirjuri ja sotapäällikkö Horemheb (hallitsi n. 1323–1295 eaa.). Heitä pidetään vallananastajina. Lyhyestä hallitusajastaan huolimatta Tutankhamon ehti korjauttaa vanhoja temppeleitä ja rakennuttaa uusia. Hän lienee myös osallistunut maan rajoilla käytyihin sotiin. 1920-luvulla tosin vähäteltiin hänen merkitystään hallitsijana.
Kirjallisia lähteitä Silverillä on runsaasti, lähes neljäsataa: englanninkielisiä on yli 300, suomenkielisiä pari tusinaa, ranskan- ja saksankielisiä toista tusinaa sekä ruotsinkielisiä muutama ja yksi italiankielinenkin. Pettymyksekseni en löytänyt luettelosta James E. Harrisin ja Kent R. Weeksin teosta: X-raying the Phararaohs (1973). Lähdeviittaukset sekä henkilö- ja paikkahakemistot ovat kirjan lopusta, mutta asiahakemistoa ja -sanastoa ei siellä ole. Kirjan ainoa, 10-sivuinen ja kolme tietoiskua sisältävä sekavahko liite kertoo mm. Amenhotep III:n, Ekhnatonin ja Tutankhamonin vasalliruhtinailtaan saamista kirjeistä, joissa puidaan Levantin diplomaattisia ongelmia. Kirjeistä kerrotaan leipätekstissäkin.
Kirjassa on kaikkiaan yli 200 valokuvaa. Niistä 70 on mustavalkoisia, Carterin aikaisia ja jopa 1800-luvulla otettuja. Värikuvista muutamat ovat jo 1930-luvulta. Valokuvissa on maisemia, kaivausalueita, arkeologeja ja heidän apulaisiaan, seinämaalauksia, korkokuvia, hautakammioita, arkkuja, muumioita, patsaita, aseita, koruja ja julisteita. Kuvia on saatu museoista, arkistoista ja kirjastoista. Myös Silver on puolisonsa kanssa napsinut kymmeniä värikuvia, joista eräät maisemakuvat lähinnä täyttävät tilaa. Piirroksia faaraon kruunuista, erilaisista löytöesineistä, seinämaalauksista ja pohjakaavoista on lähes kolmekymmentä. Viisi karttaa esittää muinaista Egyptiä ja sen lähialueita, kauppareittejä ja hauta-alueita.
Teoksen kannessa on Merja Attian ottama kuva poikafaaraon rintakuvasta. Tämä faaraon ka-kuva (ka = elinvoima, henkinen olemus) pysäyttää tutkimaan nuorukaisen mustaa ihoa ja kasvonpiirteitä – nenää, suuta, silmiä, epäsymmetrisiä korvia ja lävistettyjä korvalehtiä. Kansipaperin taustana Jukka Aalto on hyödyntänyt erään Tutankhamonin sotapäällikön patsaan hieroglyfejä ja koristeina faaraon nimisoikioita, kartusseja.
Tietolaatikoita kirjassa on peräti 68. Niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä yli neljään sivuun ja aiheet ulottuvat maasta ja maan alta jumalien luo. Nimeltä mainitsematon taittaja on nähnyt vaivaa sijoittaakseen kuvat ja tietoiskut leipätekstin sekaan, mutta lisukkeet häiritsevät monin paikoin varsinaisen tekstin lukemista. Useiden laatikoiden sisällön olisi voinut upottaa päätarinaan, eräitä laatikoita olisi voinut lyhentää, muutamia liittää yhteen ja seurapiirijuorunomaisia juttuja jättää kokonaan pois.
Kustannustoimittajasta olisi ollut apua tietolaatikoiden karsimisessa, ja hän olisi voinut poistaa lukuisat toistotkin ja varmistaa sfinksikujan tekijän, jottei lukijan tarvitsisi ihmetellä, miksi yhdellä sivulla sanotaan sen olevan ”Tutankhamonin rakennuttama” ja toisella ”osaksi Tutankhamonin rakentama”. Monet muutkin virheet ammatti-ihminen olisi tiennyt siivota pois. Muutama esimerkki näistä pilkunviilaajaa ärsyttävistä seikoista riittää: Tekijä sanoo ’kaivauslastaa’ ”pelkaksi”, ’lankkua’ ”laudaksi”, sfinksien ’riviä’ ”jonoksi” sekä suomessa ’skarabeena’ tunnettua amulettia ”skarabeukseksi”. Uskomattomalta tuntuu, että faaraon haudasta löytyi ”puusta tehty kultainen kädensija”, ”hävinneitä ainesosia” sekä ”pienoismallin muotoon tehty viljavarasto” – se lienee ollut ”viljavaraston muotoon tehty pienoismalli”. – Kielipoliisi löytäisi muutakin, mutta kirjan mielenkiintoisen aiheen vuoksi lukija antanee paljon anteeksi. Kirja sisältää konkreettisesti 982 grammaa painavaa tietoa.
Korkeakulttuurin synnystä populaarikulttuuriin
Kirjansa johdannossa Silver hahmottelee Egyptin korkeakulttuurin syntyä Niilin partaille yli 5 000 vuotta sitten, jolloin maailman muissakin suurissa hedelmällisissä jokilaaksoissa syntyi korkeakulttuureja. Hän mainitsee valtakunnan historiallisen aikajaon, faaraot ja hallisijasuvut sekä Tutankhamonin 18:nnen dynastian viimeisenä laillisena hallisijana. Hän kertoo myös Mika Waltarin osuudesta Tutankhamonin ajan tunnetuksi tekemisessä Suomessa. – Sinuhe Egyptiläinen on toki vaikuttanut muuallakin maailmassa, ja se on monille ainoa suomalainen kirja, jonka he tuntevat.
Ensimmäisessä ja toisessa luvussa – Haudan jäljillä ja Arkeologi työssään – Silver kertoo Carterin sitkeästä etsimisestä, faaraon haudan löytämisestä sekä haudan huolellisesta tutkimisesta ja työstä hautalöytöjen säilyttämiseksi jälkipolville. Haudan vaiheittainen avaaminen on kuin trilleri. Seinämaalausten, sarkofagien, arkkujen, rasioiden, aseiden, patsaiden, huonekalujen, koristeiden ja korujen kuvat tekstin rinnalla auttavat lukijaa kuvittelemaan haudan ylenpalttisuutta.
Nefertitin rintakuvan (1350–1340 eaa.) löysi saksalainen retkikunta Amarnasta kuvanveistäjän ateljeesta. Kalkkikivinen veistos on silattu kipsillä. Sen oikea silmä on kristallia, ja sen pupilli on värjättyä vahaa. Vasen silmä ei ehtinyt koskaan valmistua. Berliinin Neues Museumissa säilytettävää veistosta Saksa ei ole halunnut palauttaa Egyptiin.
Kuva: Magnus Manske, Wkimedia Commons. Linkki lisenssiin.
Kolmannessa luvussa – Faarao Tutankhamon – Silver kertoo muumiosta, vainajan kuolinsyytutkinnasta, poikafaaraosta, kuninkaan kruunajaisista ja kuninkaallisesta pukuvarastosta. Neljäs luku – Tutankhamonin perhe ja suku – käsittelee poikafaaraon isää, Ekhnatonia, äitipuolta Nefertitiä, sisarpuolia ja isovanhempia, joiden sukulaisuuden uudet geenitutkimukset ovat varmistaneet. Tekijä kirjoittaa myös Theban temppelien, palatsien ja muiden monumenttien jäänteistä, jotka kertovat suvun suurista rakennusurakoista.
Oikea usko oli tärkeä muinaisessa Egyptissä. Seitsemäs luku – Vain yksi jumaluus – käsittelee Ekhnatonin omaksumaa ”harhaoppisuutta”, yhden jumalan, Atonin palvontaa, sekä pääkaupungin muuttoa Kairon ja Luksorin puoliväliin Amarnan palatsikaupunkiin, jossa tuleva faarao, silloin vielä Tuthankaton, vietti lapsuutensa. Kahdeksas luku – Uskon ennalleen asettaja ja valtias – kertoo poikakuninkaan hallitusajasta, monijumalaisuuden palauttamisesta, rakennustöistä, diplomaattisesta vaihdosta ja kaupankäynnistä. Silver pohtii myös Tutankhamonin identiteetin ongelmaa, mahdollista afrikkalaisuutta ja hänen äitipuolensa ja anoppinsa Nefertitin ihonväriä.
Kirjan viimeinen, yhdeksäs luku – Tutankhamonin kuolema, seuraajat ja perintö – kertoo faaraon kuoleman jälkeisistä tapahtumista, mm. monumenttien turmelemisesta, faaraon ”jäämistön” matkoista kolme vuosituhatta hautajaisten jälkeen eri puolille maailmaa sekä hänen inspiroimastaan populaarikulttuurista. Tekijä arvioi myös Tutankhamonin historiallista merkitystä, joka saa uutta valaistusta uusien kaivausten myötä.
[Tämä riittänee niille, jotka haluavat vain tietoa Silverin kirjan pääpiirteistä. En kuitenkaan malta olla kertomatta vähän enemmän Carterista ja faaraon salaisuuksista.]
Maailman kuuluisin arkeologi
Silverin kirjaa voi lukea Egyptin ja arkeologian historiana sekä jännitystarinana, jossa yksi sankari, arkeologi Howard Carter, löytää toisen sankarin, faarao Tutankhamonin – kuolleena – ja yrittää ratkaista hänen arvoitustaan. Kerron miehistä sellaisina kuin heidän tarinansa on minulle auennut Tutankhamonin salaisuuksista useiden lukukertojen jälkeen ja teen paikoin joitakin sivuhuomautuksia eri lähteistä saamiini tietoihin nojautuen.
Carter oli uransa alussa lähes samanikäinen kuin Tutankhamon oman uransa lopussa. Ellei britti olisi löytänyt poika/teinifaaraon hautaa, harva tietäisi hänestä mitään, mutta löytönsä ansiosta hänestä tuli aikansa superjulkkis kuten kohteestaankin. Silver lisää jännitystä taitavasti pysäyttämällä kertomuksensa faaraon etsinnän keskeisiin käänteisiin ja selostamalla välillä ihan muita asioita, esim. hautalaakson kartoitusta, tuulessa valittavia kolosseja tai Luxorin kuhisevaa turistielämää, ennen kuin taas jatkaa tarinaa.
Howard Carter saapui 1891 vain 17-vuotiaana Egyptiin unelmanaan saada kaivaa Kuninkaiden laaksossa, johon oli haudattu yli 420 vuoden ajan kolmen dynastian faaraoita, kuningattaria, pappeja ja korkeita virkamiehiä. Aluksi hän toimi piirtäjänä brittiläisessä retkikunnassa, joka kaivoi keskiegyptiläisen prinsessan hautaa. Taitavana akvarellistina hän kopioi luontoaiheisia seinämaalauksia ja korkokuvia. Samalla hän oppi ymmärtämään tarkan dokumentoinnin tärkeyden ja yksityiskohtien merkityksen arkeologiassa. Löytöjen kuvaamisen ohella hän kartutti muutenkin ammattitaitoaan. – 1900-luvun alkupuolelle asti arkeologit hankkivat ammattitaitonsa ja tietämyksensä käytännössä kaivausten kautta.
Seuraavana vuonna Carter pääsi piirtäjäksi William Matthew Flinders Petrien (1853–1942) kaivauksille. Brittiarkeologi oli aikaisemmin kaivanut mm. Stonehengessä ja tullut Egyptiin 1880. Niilin itärannalla Petrien ryhmä kaivoi Ekhnatonin palatsikaupunkia, Amarnaa. Sieltä löytyi mm. koristeltuja lattioita, seinämaalauksia, amuletteja, työpajoja, savitauluja sekä sinettisormuksia, joissa oli Tutankhatonin ja tämän puolison Ankhesenpaatonin nimiä. Carter sai johtaa omiakin kaivauksia temppelialueella ja tehdä inventointia Amarnan ympäristössä. Hän tutustui myös Petrien kehittämään kerrostumatutkimukseen, uuteen kenttätutkimusmenetelmään, jolla saatiin suhteellisia ajoituksia mm. keramiikalle.
Tutankhamonin isä, Ekhnaton, palvoi Atonia, auringonkehrän jumalaa ja koetti saada voimaan yksijumalaisuuden. Taiteessa hänen kasvonsa kuvattiin pitkänomaisina ja vartalonsa naismaisena kapeine hartioineen, pyöreine rintoineen ja leveine lantioineen.
Kuva: Wikimedia Commons, linkki lisenssiin.
Vuosina 1893–1899 Carter osallistui sveitsiläisen egyptologin ja Raamatun tutkijan Édouard Navillen (1844–1926) kaivauksille Thebassa Kuninkaiden laakson tuntumassa. Siellä arvokkain löytö oli naisfaarao Hatsepsutin (1473–1458 eaa.) muistotemppeli, jota Carter dokumentoi piirtäen ja valokuvaten. Kaivausten valvojana hän sai kokemusta suurten kenttätutkimusten organisoinnista ja maamassojen liikuttelusta, joten hän tiesi, että kalliohaudan kaivamiseen tarvitaan puolensataa kaivajaa.
Kuninkaiden laaksoon
Monipuolisten taitojensa ansiosta Carter pääsi 1900-luvun taitteessa Ylä-Egyptin muinaismuistojen ylitarkastajaksi. Muinainen Theba kuului hänen alaisuuteensa, ja työssään hän joutui jäljittämään paikallisia hautarosvoja, joita oli liikkunut faaraoiden ajoista alkaen, mutta turistitkin himoitsivat muinaismuistoja. Työssään Carter perehtyi hyvin Kuninkaiden laaksoon, mutta hänellä itsellään ei ollut varaa kaivauksiin.
Kun amerikkalainen lakimies Theodor Davis rahoitti kaivauksia vuodesta 1902 lähtien Kuninkaiden laaksossa, Carter sai virkamiehenä dokumentoida ja valokuvata siellä. Davisin ryhmä löysi naisfaarao Hatsepsutin (hall. n. 1473–1458 eaa.) ja tämän isän, Thutmosis I:n (hall. 1504–1492), haudat ja sarkofagit. Haudat oli ryöstetty, mutta niistä löytyi arvokkaita piirtokirjoituksia. 1904 Carter nimitettiin Ala-Egyptin muinaismuistojen ylitarkastajaksi Kairoon. Hän myös opasti turisteja, maalasi akvarelleja sekä hankki antiikkimarkkinoilta esineitä museoille ja yksityishenkilöille, mikä oli tuolloin täysin hyväksyttävää toimintaa.
Davis avasi 1902–1909 Kuninkaiden laaksossa kaikkiaan 30 hautaa ja löysi mm. Ekhnatonin äidin eli Tutankhamonin isänäidin Tejen vanhempien, Jujan ja Tujun, haudan sekä faarao Horemhebin (n. 1323–1295) haudan. Ne kaikki oli ryöstetty. Hän luuli löytäneensä myös Tutanhamonin haudan, kun erään haudan lähistöltä löytyi runsaasti poikafaaraoon liittyviä esineitä. Hauta saattoikin olla alun perin Tutankhamonille tarkoitettu, mutta Carter ei uskonut Davisin löytäneen varsinaista hautaa.
Carterin kaivausten rahoittaja, Lordi Carnarvon ja tämän tytär Evelyn seurasivat kiinteästi Carterin kaivauksia Kuninkaiden laaksossa.
Kuva: Harry Burton, Wikimedia Commons.
Ekhnatonilla ja tämän lempivaimolla Nefertitillä oli tyttäriä, mutta sivuvaimonsa Kijan kanssa hän sai pojan. Tämä Tutankhatoniksi (’Atonin eläväksi kuvaksi ’) nimetty prinssi lienee syntynyt, kasvanut ja opiskellut Amarnassa sekä palvonut isänsä tavoin Atonia. Todennäköisesti hän myös avioitui ja ehkä hallitsikin palatsikaupungissa jonkin aikaa. Ekhnatonin kuoltua 1336 eaa. poikafaarao Tutankhamonia ohjasivat voimakastahtoiset neuvonantajat – kuningatar Nefertiti ja tämän isä, pappi Eje, ehkä kirjuri Horemhebkin – myös uskon asioissa, niin että muutti entiseen pääkaupunkiin, Thebaan, palasi monijumalaisuuteen ja pääjumala Amonin palvontaan. Samalla hänen nimensä muutettiin Tutankhamoniksi (’Amonin eläväksi kuvaksi’).
Muinaisesta Egyptistä kiinnostunut lordi Carnarvon, alias George Herbert (1866–1923), otti 1907 Theban hauta-alueiden kaivauksilleen asiantuntijaksi Carterin, joka oli hankkinut hänelle muinaisesineitä. Carter sai myös johtaa kaivauksia Amarnassa, mistä hän löysi suuria faaraon perheen kuvapatsaita. Hän sai 1914 luvan kaivaa edelleen Amarnassa tai Kuninkaiden laaksossa. Hän valitsi laakson Tutankhamonin takia, mutta maailmansota keskeytti etsinnän. Sotavuosina hän oleskeli lähinnä Luksorissa brittiläisen tiedustelun tehtävissä sekä laati suunnitelmia ja laskelmia, joissa Egyptin museoviraston johtaja Gaston Maspero auttoi häntä.
Syksyllä 1917 Carter ja Carnarvon pääsivät lopulta aloittamaan kenttätyöt. Carter teki Kuninkaiden laaksosta ruudutetun kartan, josta hän näki koskemattomat alueet. Hän haravoi ne johdonmukaisesti läpi ja valitsi kohdan, jossa oli paljon kaivausjätettä. Ehkä sen takia alue ei ollut kiinnostanut aikaisemmat kaivajia. Useita vuosia Carterin ryhmä pyöri Tutankhamonin haudan tuntumassa, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Carnarvon aikoi jo lopettaa kaivaukset keväällä 1922, mutta kesällä Carter onnistui taivuttelemaan hänet rahoittamaan vielä yhden, syksyllä alkavan kaivauskauden.
Kätkö vai hauta?
Marraskuun alussa 1922 Carter alkoi kaivaa Tutankhamonia myöhemmin, 1160-luvulla eaa. hallinneen Ramses VI:n haudan lähettyvillä, ja museoviraston ylitarkastaja seurasi tarkasti työtä. Jo 4.11. havaitsi vedenkantajapoika Hussein Abdel-Rasoul askelmia, joita esiin kaivettaessa löytyi ruukunsirpaleita. Näissä oli Ekhnatonin, Smenkharan ja Tutankhamonin nimiä, sekä Thutmosis III:n skarabee-amuletti ja Amenhotep III:n kartussi. – Mahtoikohan Hussein olla kuuluisan Abdel Rasoulin haudanryöstäjäsuvun jäseniä?
Haudan (KV 62) sisäänkäynti oli kuninkaan haudalle vaatimaton; se olisi pikemminkin voinut johtaa jonkun virkamiehen viimeiseen leposijaan. Ovi portaista käytävätunneliin oli joskus murrettu, muurattu taas umpeen ja sinetöity. Sisäänkäynnin pienuuden takia Carter arveli, että kyseessä oli korkeintaan hallitsijoiden yhteiskätkö. Jos hän olisi saman tien kaivanut vähän enemmän, hän olisi nähnyt oveen kuvatun kuolleiden jumala Anubiksen sakaalin hahmon ja tajunnut sen viittaavan kuninkaalliseen hautaan.
Löytö oli kiinnostava, ja Carter sähkötti siitä heti Englantiin Carnarvonille, ja tämä saapui Egyptiin kuun lopulla ja oli paikalla, kun kaivajat pääsivät 26.11.1922 toiselle oviaukolle. Sekin oli jo faaraoiden aikana murrettu, suljettu ja sinetöity. Kurkistaessaan pienestä aukosta oven takaiseen kammioon Carter näki ”wonderfull things”, mikä sai varmasti kummankin miehen pulssin kiihtymään.
Esikammioon päästyään miehet törmäsivät ensiksi kalsiittimaljan, johon oli kaiverrettu hieroglyfein Tutankhamonin nimi ja toivomus: ”Eläköön Teidän ka:nne, viettäkää miljoonia vuosia, Te Theban rakastaja, kasvot suunnattuina kohti pohjoista ja silmänne suunnattuina onneen.” Katsellessaan kynttilänvalossa ympärilleen miehet näkivät eri puolilla kullan kimallusta ja suuren määrän muitakin esineitä, joissa oli Tutankhamonin nimi.
Esikammiosta löytyi mm. valtaistuin, rituaalivuoteita, tuoleja, rasioita, lippaita, neljä hevosvaunua osina ja 130 kävelykeppiä sekä vallan symboleja – kruunuja, valtikoita, nuijia, varstoja, paimensauvoja ja sotakypäriä. Faaraon viimeiselle matkalle oli varattu myös runsaasti ruokia, viinejä ja muita juomia.
Kuva: Harry Burton, Wikimedia Commons.
Muun esinepaljouden lisäksi kammion päässä seisoi toisiaan vastatusten kaksi mustaa, 173 cm pitkää veistosta, joilla oli Tutankhamonin kasvonpiirteet. (Ks. kirjan kansi.) Niillä oli kultainen kiltti, päähine, sandaalit ja pitkä sauva sekä hartioillaan pellavaliinoja ja lähellään hautajaismenoihin kuuluneita koristeita. Kuin vartijoina seisovien veistosten välissä näkyi ilmiselvästi umpeen muurattu ja sinetöity oviaukko. – Olisiko se ehkä hautakammio?
Esikammion toisessa pitkässä seinässä Carter ja Carnarvon huomasivat sinettileimoin varustetun aukon, jonka takaa paljastui pieni sivukammio. Se oli vielä täydempi ja sekavampi kuin etukammio. Vaikka jo antiikin aikana oli kumpaankin kammioon murtauduttu ja niistä viety ilmeisesti lähinnä koruja, jäljellä olevien esineiden määrä oli valtava. Sellaista ei oltu nähty missään kaivauksissa. Ehkä kiireissään ryöstäjät olivat rikkoneet tavaroita, kiskoneet vaatteita lippaista ja jättäneet esineitä sikin sokin. Jottei hautaa enää ryöstettäisi, museoviraston tarkastaja hankki 20–30 poliisia hautaa vartioimaan ja terästangoista tehdyn portin kammion oviaukkoon. Kaivajien työn helpottamiseksi hautaan vedettiin sähkövalo.
Tutankhamonin hauta avattiin virallisesti 29.11.1922. Paikalla oli kaivajien lisäksi Egyptin viranomaisia, Luksorin silmäätekeviä ja lehdistön edustajia. Tiedottaminen annettiin ensi sijassa The Timesille, mutta myös egyptiläiset lehdet kertoivat löydöistä. Esikammiota tyhjennettiin seitsemän viikkoa, ja yli 3 000 esineestä tehtiin paikan päällä luettelot, muistiinpanot ja kuvaukset. Läheisiin hautoihin perustettiin esineiden ”ensiapua” varten valokuvapimiö ja kenttälaboratorio sekä ulkopuolelle puusepänverstas. Carter luovutti viimeisen esineen 1932 Kairon museoon, mutta esineiden tutkiminen jatkui vuosikymmeniä eikä joka esinettä ole vieläkään täysin tutkittu.
Hautalöydöt kuljetettiin pienoisrautatietä pitkin Kuninkaiden laaksosta Niilin rannalle ja sieltä edelleen vesitse Kairoon museoon.
Kuva: Harry Burton, Wikimedia Commons.
Carterin vuosien mittaan hankkima kokemus, suunnitelmallisuus, organisointikyky, huolellisuus, tarkkuus ja kärsivällisyys pääsivät oikeuksiinsa Tutankhamonin haudan kaivauksilla. Arkeologien lisäksi siellä tarvittiin myös muiden alojen asiantuntijoita, mm. anatomeja, antropologeja, kemistejä, konservaattoreita ja valokuvaajia, joita saatiin Egyptin lisäksi ulkomailta.
Pyhäköitä ja arkkuja
Helmikuussa 1923 esikammio oli tyhjennetty ja kaivajat alkoivat edetä hautakammioon. Carter ja lordi Carnarvon apulaisineen avasivat 17.2.1923 hautakammioksi oletetun tilan sisäänkäynnin parinkymmenen kutsuvieraan seuratessa tapahtumaa tuoleilla istuen. – Väitetään, että miehet olivat jo käväisseet hautakammiossa ja lavastivat avajaiset ensimmäiseksi käynniksi. – Ensin näkyviin tuli kultainen seinä, osa valtavasta ”pyhäköstä”, joka täytti melkein koko kammion ja suojeli kuninkaan sarkofagia. Hautakammion lattia oli yli metrin alempana kuin esikammion lattia, ja sen seinänvierillä oli ruukkuja ja muita esineitä. Nämä oli ensin siirrettävä pois, jotta arkeologit voivat alkaa tutkia pyhäkköä.
Kaikkien harmiksi pyhäkön ovi oli raollaan, eikä siinä ollut sinettejä. Siihen oli siis jo koskettu! Mutta ensimmäisen pyhäkön sisällä oli toinen pyhäkkö, jonka ovi oli kiinni pultattu ja koskematon. Koska löytöjen dokumentoiminen ja tutkiminen oli hidasta, helmikuun lopulla teräsportti hautaan suljettiin ja hauta peitettiin. Kun tutkimusta taas jatkettiin syksyllä, lordi Carnarvon ei ollut enää näkemässä pyhäköiden sisällä olevaa sarkofagia, muumioarkkuja eikä muumiota. Hän näet kuoli 6.4.1923 keuhkokuumeeseen, sairastettuaan ensin tulehtuneeseen hyttysen puremaan saamansa verenmyrkytyksen. Monet olivat kuitenkin varmoja, että kuoleman aiheutti muumion kosto.
Marraskuussa 1923 haudan esineiden käsittelyä voitiin taas jatkaa, sillä lordi Carnarvonin leski varmisti kaivausluvan jatkumisen ja kaivausten rahoittamisen. Vuoden 1924 alussa alettiin tutkia sisäkkäisiä pyhäköitä. Pyhäköiden seinät oli tehty melkein 10 senttiä paksuista tammilankuista ja päällystetty kullalla. Uloin pyhäkkö oli lähes 3 m korkea, yli 5 m pitkä ja yli 3 m leveä. Sen seinissä oli sinisellä fajanssilla koristettuja paneeleita, joissa oli maagisia merkkejä. Pyhäköiden seinät, katot ja ovet paneeleineen purettiin ja vietiin laboratorioon. Koko haudan mittoja Silver ei kerro, mutta Wikipedia tietää haudan pinta-alan olevan 109,83 m2, suurimman korkeuden 3,68 m ja tilavuuden 2777,01 m3.
Tutankhamonin hautakammioon johtaa portaikko ja vaakasuora käytävä, josta päästään esikammioon. Tämän takana on pieni sivukammio ja toisessa päässä varsinainen hautakammio, jonka takana on vielä pieni aarrekammio.
Kuva: Wikimedia Commons, linkki lisenssiin.
Seuraavalla kaivauskaudella, syksyllä 1924 neljän pyhäkön sisältä paljastui kellertävä hiekkakivinen kristallinhohtoinen sarkofagi eli ruumiin tai ruumisarkun säiliö. Sen kulmissa seisoivat käsiään suojelevasti ojentaen Isis-, Neftys-, Neith– ja Selkit-jumalattarien korkokuvat. Sarkofagin tonnin painoinen kansi oli haljennut, ja se piti poistaa varovasti erityisten nostolaitteiden avulla, jottei se murskannut sisällä olevia muumioarkkuja. Vuoden 1925 puolella myös arkut nostettiin sarkofagista työkalujen ja vinssien avulla.
Hautakammiota koristavat seinämaalaukset saatiin kokonaan näkyviin vasta pyhäköiden poistamisen jälkeen. Itäseinää koristi hautajaissaattue. Pohjoisseinälle oli kuvattu kolme tapahtumaa: Tutankhamon ja Eje, faarao saapuu jumalten valtakuntaan ja Osiris tervehtii faaraota. Länsiseinällä on otteita tuonpuoleisen tapahtumia kuvaavasta Aurduatin kirjasta ja eteläseinällä Hathor-jumalatar tervehtii Tutankhamonia tuonpuoleisessa.
Syksyllä 1925 ryhdyttiin paljastamaan faaraon muumiota. Sarkofagin sisällä oli kolme sisäkkäistä ihmisenmuotoista arkkua. Niistä uloin oli kullattua tammea, ja se oli koristeltu leijona-aihein. Alkujaan arkku oli ollut hieman liian iso mahtuakseen sarkofagiin ja siksi sen ”varpaita” oli vähän viilattu. Myös toinen arkku oli kullattua puuta ja koristeltu kauttaaltaan kultauksin sekä sinisin, turkoosein ja punertavanruskein lasiupotuksin. Arkku oli vähän turvonnut, mikä merkitsi, ettei muumio ollut ehkä ehtinyt kuivua rauhassa ja saattoi olla pahoin kärsinyt. Kolmas ihmisen muotoinen arkku paljastui 23.10.1925. Se oli taottu täydestä kullasta. Se piti ensin irrottaa toisesta arkusta, jossa sitä piti kiinni tahmea pihkamainen aine. Kultaista muumioarkkua suojasivat jumalten siivet, ja se oli koristettu erivärisin lasiupotuksin, puolijalokivin ja vulkaanisella lasilla.
Kahdessa sisemmässä arkussa oli myös upeita kukkaköynnöksiä ja seppeleitä. Toisessa arkussa kuninkaan otsaa koristavan korppikotkan ympärillä oli pieni seppele, joka oli tehty oliivipuun lehdistä, sinisistä vesililjan terälehdistä ja ruiskukista. Arkun rintamukselle asetetun kukkaköynnöksen nauhoissa oli oliivipuun lehtiä, ruiskukkia sekä pajun ja villisellerin lehtiä. Sisimmästä arkusta löytyi kukista tehty kaulakoriste, jossa oli erilaisten kasvien lisäksi belladonnan marjoja, alruunan eli lemmenmarjan hedelmiä sekä lasihelmiä. Kukista, hedelmistä ja marjoista päätellen Tutankhamon haudattiin maalis-huhtikuussa.
Tutankhamonin muumio
Egyptin kuivassa ilmastossa ja hiekassa ruumiit kuivuvat ja voivat säilyä tuhansia vuosia. Koska egyptiläiset uskoivat tuonpuoleiseen elämään, oli ruumiin säilyminen tärkeää. Mutta kun vainajia alettiin haudata kalliohautoihin, ruumiit eivät säilyneetkään entiseen tapaan, vaan mätänivät. Ehkä siksi noin 2600 eaa. vainajia alettiin palsamoida eli keinotekoisesti säilöä erilaisilla aineilla, ja tapaa jatkettiin ajanlaskumme ensi vuosisadoille asti.
Eri aikoina kokeiltiin erilaisia palsamointimenetelmiä ja -aineita, joten lopputulos vaihteli. Käsittelyn jälkeen ruumis kiedottiin taidokkaasti pellavaisiin kääreisiin, joiden lomaan sijoitettiin onnea tuottavia skarabeitä. Näin saatiin muumio, joka suljettiin yhteen tai kahteenkin arkkuun, joissakin tapauksissa vielä sarkofagiin. – Muumio sana tulee parinkin sanakirjan mukaan maapihkaa tarkoittavasta arabian mumija-sanasta, mutta Silver antaa sanalle kovin modernit vastineet: bitumi, asfaltti ja piki. – Muumioimisesta tiedetään, että 18. dynastian aikana sisäelimet pantiin eri arkkuun ns. kanooppiastioihin.
Tutankhamonin muumio oli laskettu kolmanteen, kultaiseen arkkuun keväällä 1327 tai 1322 eaa., ja arkku avattiin yli 3 000 vuotta myöhemmin, 28.10.1925, kun kaivausten aloittamisesta oli kulunut kolme vuotta. Sen päätä ja rintaa peitti kultainen kuolinnaamio, joka painoi kymmenisen kiloa. Vaikka Silver ei asiaa mainitsekaan, naamio lienee muotoiltu vainajan kasvoilta heti kuoleman jälkeen otetun kuolinnaamion mukaan. Carterin mukaan kultainen naamio muistutti symbolisesti Osiris-jumalaa, tuonpuoleisen hallitsijaa.
Yli 180 cm pitkän muumion kääreitä alettiin avata 11.11.1925. Paikalla oli viisi kaivausryhmän jäsentä sekä viisi Egyptin hallinnon edustajaa. Muumio oli irrotettava taltalla, koska sen päälle kaadettu öljy ja pihkamaiset aineet olivat liimanneet osan kääreistä kiinni arkkuun ja turmelleet niitä. Kääreet oli avattava veitsellä. – Harrisin ja Weeksin mukaan pellavakääreitä oli 13 kerrosta. – Muumion kaulasta löytyi kolme raskasta kultaista ja fajanssikoristeista kaulakorua. Pääpuolelta liinojen ja kääreiden sisältä paljastui myös kultanauhoista ja punaisista karneolihelmistä tehty diadeemi, jossa olivat jälleen kuninkuuden symbolit – kobra ja korppikotka.
Kun siteet muumion pään ympäriltä poistettiin, paljastuivat vainajan kasvot. Carter totesi niiden muistuttavan Ekhnatonin muumion kasvoja. Hän havaitsi poikafaaraon muistuttavan myös kuningatar Tejeä, Ekhnatonin äitiä. Myös anatomit näkivät kasvojen yhtäläisyydet. Geenitutkimukset ovat osoittaneet sukulaisuusoletusten osuneen oikeaan. Faaraon hiukset oli ajateltu ja päätä peitti kalotti, joka saatiin pysymään koossa ohuella vahakerroksella, vaikka kangas oli pahoin tuhoutunut.
”Kalloa peittävä kalotti oli kirjailtu lukemattomilla helmillä kobran muotoisiksi kuvioiksi. Jokaisen kobran keskellä oli Aton-jumaluuden kartussi, kuninkaallinen nimisoikio.” (s. 151)
Jo löytyneiden korujen lisäksi pellavasiteiden välistä kuninkaan kaulalta paljastui useita kultaisia kaulapantoja ja -renkaita sekä 20 amulettia. Kaulakorut kuvasivat Horusta, kobraa, korppikotkaa, haukkoja ja lootuskukkia. Kullan lisäksi niissä oli karneolihelmiä ja fajanssia. Pienet jumaluuksien amulettihahmot olivat jaspista, kultaa, vihreää maasälpää ja fajanssia kultaupotuksin. Eri muotoisia amuletteja oli myös karneolista ja lapis lazulista. Muumiolla oli kaikkiaan 143 amulettia. Niiden oli määrä suojella faaraota vaaroilta matkalla tuonpuoleiseen. Carter dokumentoi kaikki esineet piirtämällä ne alkuperäisillä paikoillaan.
Muumion kädet olivat poikkeuksellisesti ristissä vatsan päällä, eivät rinnan päällä niin kuin yleensä faaraoilla. Ne oli peitetty kultalevyin ja ne kannattelivat vallan symboleja, varstaa ja paimensauvaa. Sormissa oli useita sormuksia ja ranteissa rannerenkaita – kaikki umpikultaa. Ne oli koristettu lapis lazulilla, valkealla ja vihreällä kalsedonilla, turkoosilla ja mustalla hartsilla. Sormuksissa oli faaraon kartussi. Käsien päälle oli asetettu meripihkan värinen suuri pillerinpyörittäjä, joka symboloi auringon kehrää ja ikuista kiertoa sekä uudelleensyntymistä. Saadakseen korut pois muumion yltä tutkijat joutuivat irrottamaan ruumiinosia. Nämä sentään asetettiin takaisin paikoilleen.
Vainajan lantiolle oli sidottu seremoniallinen esiliina kultaisella nyörillä ja kummallekin kupeelle oli asetettu upeasti koristettu seremoniallinen tikari. Toisen terä oli kultaa ja toisen terä rautaa. Tikarin kuten niskatuenkin metalli oli ilmeisesti peräisin meteoriitista. – 1300-luvulla eaa. elettiin vielä pronssikautta, joten rautaesineet olivat erittäin harvinaisia. – Muumion jalkoihin oli pujotettu kultaiset sandaalit, joiden koristelu jäljitteli kaislasandaalien koristelua, ja varpaat oli peitetty varpaita muistuttavin kultalevyin.
Silver toteaa useita kertoja, että palsamointiaineiden takia muumio oli huonossa kunnossa. Sen iho oli hyvin kuiva, harmaa, hauras ja halkeillut. Muumion raajat ja erektioon asetettu penis oli paketoitu erikseen. Vainaja oli palsamoinnissa kutistunut, mutta luiden perusteella faaraon pituudeksi arvioitiin 167,6 cm.
Muumioitaessa vainajan muut sisäelimet otettiin pois, mutta sydän palautettiin käsittelyn jälkeen rintaan. Tutankhamonin rinnasta ei sydäntä kuitenkaan löytynyt. Kanooppiastiat, jotka sisälsivät faaraon sisäelimet, löytyivät aarrekammioon sijoitetusta pyhäköstä. Sieltä löytyi myös puulaatikko, jossa oli kaksi pientä kullalla silattua ihmisenmuotoista arkkua ja näiden sisällä vielä toiset arkut. Arkuissa lepäävät pikku muumiot oli päällystetty mustalla hatsilla ja kiedottu kultaisiin kääreisiin. Kääreiden sisältä löytyi kaksi muumioitua sikiötä, jotka lienevät olleet Tutankhamonin ja Ankhesenamonin lapsia. Uusimpien tutkimusten mukaan pienempi oli 5–6:n ja isompi 9 kuukauden ikäinen. Pienemmän sukupuolta ei voitu määritellä, mutta isompi todettiin tytöksi, mutta kummankaan kuolinsyy ei selvinnyt.
Faaraon kuolinsyy ja ihonväri
Jälkipolvia ovat ehkä eniten askarruttaneet Tutankhamonin kuolinsyy ja ihonväri. 1920-luvulta lähtien poikafaaraon kuoleman taustalta on etsitty perinnöllisiä, sairauksien ja ulkoisten traumojen aiheuttamia ongelmia. On ehdotettu synnynnäisiä epämuodostumia, tuberkuloosia, keuhkokuumetta ja muita tauteja, ruoansulatusvaikeuksia ja jalkavamman tulehdusta. On myös epäilty onnettomuutta ja valtakamppailuun liittyvää murhaa.
Tutankhamonin muumio, kuva vuodelta 1926.
Kuva: Harry Burton, Wikimedia Commons.
Faaraon varmaa kuolinsyytä eivät ole eri alojen tutkijatkaan saaneet selville. Sen he ovat kuitenkin todenneet, että Tutankhamon oli sairastanut malariaa, hänen lantiostaan puuttui osa ja hänen vasen jalkansa oli kampurajalka ja oikea sen vuoksi lattajalka. Näytti myös siltä, ettei hänen murtunut reisiluunsa ollut ehkä parantunut ennen kuolemaa. On arveltu, että kenties vaununajossa syntyneen vamman tulehtuminen ja malaria yhdessä olisivat johtaneet kuolemaan.
Tutankhamonin purukalusto ei varmaan pystyisi paljastamaan faaraon kuolinsyytä, mutta muumion röntgenkuva voisi kertoa paljon kiintoisaa mm. mm. faaraon iästä, purennasta, puhkeamattomista ja puuttuvista hampaista, hammaskivestä, karieksesta, tulehduksista, ruokavaliosta ja sukulaissuhteista, mutta Silver ei mainitse mitään faaraon hampaista.
Muotokuvista ja kuolinnaamiosta päätellen Tutankhamon näytti lapsena ja nuorukaisena varsin viehättävältä. Mutta mikä hänen ihonvärinsä oli? Rotuopit vaikuttivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa faaraoiden taustan selityksiin. Piirtokirjoitusten tulkitsija James Henry Breasted oli 1926 sitä mieltä, ettei afrikkalaisista olut korkeakulttuurin luojiksi. Faaraot haluttiin nähdä ”suuren valkoisen rodun edustajina”, mikä tuki valkoisen miehen imperialismia. Myös Tutankhamon haluttiin omia länsimaisen kulttuurin edustajaksi eikä hänen afrikkalaisia piirteitään tuotu esiin.
Carter itse katsoi afrikkalaisia piirteitä esiin tuovan kuolinnaamion vastaavan faaraon ulkonäköä. Myös lukuisat aikalaismuotokuvat, joiden ihonväri on ruskea tai musta, heijastavat afrikkalaisia piirteitä. Faaraon ihonvärin päätteleminen taideteosten perusteella ei kuitenkaan ole täysin uskottavaa, sillä esimerkiksi valkoihoisesta Ramses II:sta on veistetty myös täysin musta patsas, mitä Silver ei tosin mainitse.
Toisin kuin länsimaiset tutkijat, afromerikkalaiset pitivät jo 1920-luvulla faaraoita afrikkalaisina ja mustina. Silverkin toteaa aikalaiskuvien ihonväriin viitaten, että Tutankhamonin esittäminen valkoisena on hyvin kyseenalaista. Myös kuningatar Tejen, poikafaaraon isoäidin muotokuvissa voidaan nähdä afrikkalaisia piirteitä. Nefertitin, Ekhnatonin lempivaimon kuvissa ihonväri vaihtelee. Nykytietojen mukaan hän oli poikafaaraon äitipuoli ja oikea äiti oli kuningatar Kija, jonka muumiota ei ole toistaiseksi Löydetty tai tunnistettu. Hänen oletetaan kuitenkin olleen nuubialainen, sillä hänen kanooppiastioittensa kansia koristavien naishahmojen piirteet viittaavat siihen.
Näyttää siltä, ettei Tutankhamon ole vielä paljastanut kaikkia salaisuuksiaan. Ainakin hänen ihonvärissään ja luustossaan riittää pohtimista tulevillekin tutkijoille.
- Kirjan nimi:
- Tutankhamonin salaisuudet: Arkeologinen matka muinaiseen Egyptiin
- Kustantaja:
- Gaudeamus
- Julkaisuvuosi:
- 2022
- Sivumäärä:
- 446
- Kirjoittajat:
- Silver, Minna
- Lisätiedot:
- Tutankhamonin hauta kiehtoo yhä (Yle)
Sata vuotta Tutankhamonin haudan löytymisestä – teinifaaraon elämä jäi lyhyeksi mutta hän ei ollut heikko nukkehallitsija, sanoo tutkija (Yle) - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, KK, tietokirjailija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku