Käsillä oleva kokoomateos perehdyttää kirjallisuusanalyysiin, sen menetelmiin ja käsitteisiin. Se perustuu laajaan tutkimuskirjallisuuteen. Yliopiston oppikirjana se on verrattavissa sellaisiin suomalaisiin teoksiin, kuten Marja-Leena Palmgrenin Johdatus kirjallisuustieteeseen (1986), Mervi Kantokorven, Pirjo Lyytikäisen ja Auli Viikarin Runousopin perusteisiin (1990) ja Outi Alangon ja Tiina Käkelä-Puumalan toimittamaan kirjaan Kirjallisuudentutkimuksen perusteita (2001).
Kirjan johdantoluku tarkastelee kirjallisuutta ja kirjallisuudentutkimusta koskevia yleisiä käsitteitä. Seuraavissa kolmessa pääluvussa käsitellään kertomakirjallisuuden, lyriikan ja draaman analyysiä silmällä pitäen historiallisia yhteyksiä.
Kuva: Timeless books, Wikimedia Commons.
Todellisuuden periaatteita noudattava sepite
Kaunokirjallisuus on sepitteellisten tekstien tuottamista, sillä on esteettinen tehtävä, joka liittää kaunokirjallisuuden taiteeseen. Sen fiktiivisyys on pakko ottaa huomioon, sillä teksteissä esiintyviä tapahtumia ja henkilöitä ei välttämättä ole koskaan ollut olemassa. Kuitenkin joskus on ollut todellisia henkilöitä, joista kirjailijat saattoivat ottaa henkilökuvia teoksiinsa.
Fiktiivisyys erottaa kirjallisuuden tieteellisistä teksteistä, historiankirjoituksesta ja sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleista. Tästä huolimatta kirjallisuus noudattaa sepityksessään todellisuuden yleisiä periaatteita ja faktoja. Leo Tolstoin Sota ja rauha kuvasi Napoleonin armeijan valloittaneen Moskovan vuonna 1812. Honoré de Balzac pystyi yhdistämään teoksessaan Les Chouans romanttisen sepityksen ja todellisten tapahtumien tarkastelun. Kirjailijat käyttivät siis yleisesti tiedossa olevia kiistattomia faktoja romaaniensa perustana ja kehyksenä, vaikka useat teosten sankarihahmot olivatkin mielikuvituksellisia.
Fiktiivisen kerronnan merkitys korostuu tilanteissa, joista meillä on niukasti muita historiallisia lähteitä. Muinaiskreikkalainen eeppinen runoelma Odysseia luo valoa Homeroksen ajan kreikkalaisen yhteiskunnan rakenteesta, eriarvoistumisen etenemisestä ja sosiaalisesta järjestäytymisestä. Se kertoo kreikkalaisten maanomistuksen muodoista ja jakokuntien toiminnasta. Se on tästä näkökulmasta katsoen olennainen historiallinen lähde.
Fiktiivisyys tekee kirjallisuusanalyysistä haasteellisen, koska tieteellinen teksti ja sanomalehtikirjoitus pyrkivät kirjaimelliseen totuuteen siinä, missä kirjailijan tehtävä on tehdä vaikutus lukijaan taiteellisin keinoin ja tuottaa esteettistä mielihyvää. On puhuttu kirjallisuuden kompensaattorisesta tavoitteesta: se tarjoaa tunne-elämyksiä, auttaa selviytymään jokapäiväisistä rutiineista jännityksellä ja antaa lukijalle myönteisiä kuvitelmia sekä elämisen malleja. Se liittyy myös yksilöllisten ja kulttuuristen identiteettien etsimiseen ja kokeilemiseen, sekä kuviteltujen asioiden kautta tapahtuvaan inhimillisten mahdollisuuksien pohdintaan.
Kirjallisuuden mielletään olevan tärkeä maailmasta ja ihmisen kokemuksesta puhumisen muoto, joka tuo esille taideteosten välityksellä uusia tiedollisesti ja moraalisesti merkittäviä asioita. Nykyiset kontekstilähtöiset tarkastelutavat selvittävät pääsääntöisesti kirjallista tuotantoa osana ihmisten yhteiskunnallista ja kulttuurista toimintaa. Kirjallisuuden tulkinta kytkeytyy täten vahvasti teosten kontekstiin, joka on yhteiskunta, sen rakenteet ja toimintatavat tietyssä historiallisessa tilanteessa.
Sukupuolen- ja kulttuurintutkimuksessa teokset yhdistetään yleisiin diskurssimuotoihin, jotka liittyvät yhteiskunnallisten käytäntöjen ja valtarakenteiden tarkasteluun. Näin ollen kirjallisuudentutkimus on etupäässä kuvailevaa, sen kohteena ovat ainutkertaiset ilmiöt. Tämäntapainen tutkimus historiallisena tutkimuksena pikemminkin pyrkii ymmärtämään kulttuurisia ilmiöitä niiden historiallisessa erityisyydessä, kuin etsii yleisiä lainmukaisuuksia.
Kirjallisuudentutkimus on historiallista tutkimusta
Kirjallisuutta analysoiva tutkija voi saada tietoa yleisistä kulttuurisista käytännöistä, kuten sosiaaliryhmien esittämisen tavoista. Näiden käytäntöjen tutkimus avaa keinoja teosten ymmärtämiselle, koska ne eivät synny tyhjästä vaan seuraavat vakiintuneita traditioita. Tässä yhteydessä esille nousee diskursiivisen ja sosiaalisen kontekstin merkitys. Sekä kirjallisuuden suuntaus että myös yksittäinen teos pitää nähdä historiallisen aikakautensa osana ja ymmärtää yhteydessä aikakauteensa. Teos ”sijaitsee” historiassa, mutta sen tutkijakin elää oman aikansa vaikutuksen alaisena. Hän ymmärtää teoksen omalla tavallaan ja hänen aikansa vaikuttaa hänen tapaansa tutkia menneisyyttä.
Historiantutkimuskin on kiinnostunut niistä menneisyyden asioista, jotka näyttävät kulloinkin tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Tästä voi seurata päätelmä, että kaikki kirjallisuudentutkimus on historiallista, koska ilmiön ymmärtämiseksi se on ensin sijoitettava tiettyyn historialliseen aikaan, paikkaan ja kulttuuriseen taustaansa.
- Kirjan nimi:
- Johdatus kirjallisuusanalyysiin
- Kustantaja:
- SKS
- Julkaisuvuosi:
- 2016
- Sivumäärä:
- 418
- Kirjoittajat:
- Toim. Aino Mäkikalli ja Liisa Steinby
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Andrei Kalinitchev
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto