Kristillisten yhteisöjen pimeää puolta

Aini Linjakumpu on politiikantutkija Lapin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa ilmestyi vuonna 2012. Kirjoittaessaan sitä tekijä huomasi, että väkivallan teema nousi usein esiin ihmisten kokemuksissa ja kaipasi selvästi lisätutkimusta. Hän ryhtyi oitis uuteen tutkimukseen, ja parin vuoden kirjoitustyön tuloksena syntyi nyt arvioitava teos Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä (2015). Kummankin tutkimuksen taustalla on tekijän pitkäaikainen kiinnostus uskonnollisiin liikkeisiin. Teokset löytävät varmasti sekä uskovia että uskonnottomia lukijoita.

Väkivallan teema uskonnollisissa liikkeissä

Fyysistä väkivaltaa on tutkittu paljon, mutta viime aikoina on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota myös henkiseen väkivaltaan. Sen yksi muoto on hengellinen väkivalta, jota uskonnolliset yhteisöt ja liikkeet harjoittavat omia jäseniään kohtaan. Uskonnon varjot -teoksessaan Linjakumpu tutkii kristillisten liikkeiden piirissä harjoitettavan hengellisen väkivallan ulottuvuuksia ja kehittää teoreettisia välineitä ilmiön tutkimiseksi. Hän pyrkii hahmottamaan hengellisen väkivallan tutkimuksellisia lähtökohtia, pohtimaan ilmiön muotoja sekä arvioimaan näiden oikeudellisia ulottuvuuksia.

Uskonnollisissa liikkeissä on ongelmakohtia, jotka on jo pitkään tiedostettu, mutta joihin on rohjettu puuttua vasta viime aikoina. Niitä ovat esim. naisten, nuorten ja lasten alisteinen asema, erilaisten vähemmistöryhmien syrjintä, ihmisoikeuksien loukkaukset, hyväksikäytön eri muodot ja liikkeistä irtautuneiden asema. Julkisuudessa huomiota ovat saaneet uskonnolliset toimijat kuten vanhoillislestadiolaiset evankelis-luterilaisen kirkon piirissä sekä Jehovan todistajat, mormonit, Nokia-missio, Koivuniemen kultti ja helluntaiseurakunnat sen ulkopuolella.

Kuva: Jehovan todistajien käytössä olevia nk. Uuden maailman käännöksiä Raamatusta eri kielille. (Robert de Jong/Wikimedia Commons)

Hengellisestä väkivallasta ovat keskustelleet kirkon, erilaisten organisaatioiden, uskonnollisten liikkeiden ja yhteiskunnallisten ryhmien edustajat sekä yksittäiset tutkijat ja liikkeiden entiset ja nykyiset jäsenet. Keskustelu on lainehtinut kiivaana suuntaan ja toiseen: Ongelmia on piiloteltu ja vähätelty. Niihin on haluttu puuttua tai olla puuttumatta. Yksilöt ovat kokeneet tulleensa väärin kohdelluiksi, mutta yhteisöt ovat halunneet vaieta asiasta.

Tietoa ”paradoksiyhteisöistä” tarvitaan

Kaikki uskonnolliset yhteisöt tuottavat jäsenilleen paljon hyvää – eihän niihin muuten kukaan liittyisikään. Ne antavat turvallisuutta, yhteisöllisyyttä, jatkuvuutta, voimaantumisen tunnetta ja identiteetin tukea. Mutta ne voivat tuottaa myös pahaa eli väkivaltaa, joka ei olisi edes mahdollista ilman tuota hyvää. Syvälle meneviä väkivallan kokemuksia pystyvät tuottamaan vain yhteisöt, jotka ovat jäsenilleen erityisen ja kokonaisvaltaisen merkityksellisiä.

Hengellinen väkivalta on konstitutionaalista; se ei ole kaikille samaa, vaan se muotoutuu tilanteen luomien ehtojen kautta. Myös ihmisten kokemukset väkivallasta ovat erilaisia; toinen kokee tietyn kohtelun väkivaltana, toinen ei. Uskonnollisten yhteisöjen paradoksaalisuuden vuoksi on vaikeaa löytää yksimielisyyttä siitä, mikä on normaalia hengellistä toimintaa, mikä jollakin tavalla ongelmallista.

Hengellinen väkivalta on monimuotoinen, mutta yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Sitä koskevaa tietoa tarvitsevat väkivaltaa kokeneet ja heidän läheisensä mutta myös väkivaltaa harjoittavat yhteisöt. Yhteisöjen ulkopuolella tietoa tarvitsevat sosiaali- ja terveysalan sekä terapiatyön ammattilaiset, jotka joutuvat kohtaamaan väkivallan uhreja omassa työssään.

Mitä hengellinen väkivalta on?

Hengellisen väkivallan käsitettä ei ole helppo määritellä, kuten Linjakumpu toteaa eikä anna heti alkuun ilmiön määritelmää, vaikka sitä kovasti kaipasin jo kirjan johdantoluvussa. Ennen kuin tekijä määritelmäänsä pääsee, hän kuvaa ensin ilmiön historiaa, syitä ja tutkimisen mahdollisuuksia sekä hahmottelee teoreettisia välineitä ilmiön ymmärtämiselle. Hän esittelee myös kansainvälisessä keskustelussa käytettyjä kiintoisia – suppeahkoja – lähikäsitteitä, jotka korostavat henkistä orjuuttamista. Näitä ovat mm. aivopesu (brain washing), mielenhallinta (mind control), psykologinen orjuuttaminen (psychological enslavement), pakottava suostuttelu (coersive persuasion), kohtuuton vaikuttaminen (undue influence) sekä 1990-luvun loppupuolella käyttöön otettu hengellisen hyväksikäytön (spiritual abuse) käsite.

Lukijalla on jo melko hyvä käsitys ilmiöstä, kun Linjakumpu kirjansa kolmannen luvun lopussa, sivulla 66, esittää määritelmänsä:

Hengellinen väkivalta on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka kohdistuu uskonnollisen yhteisön omia jäseniä vastaan. Se perustellaan hengellisistä lähtökohdista tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä. Se on kokemuksellista väkivaltaa, joka vahingoittaa ihmisen oikeuksia ja vähentää hänen mahdollisuuttaan määritellä omaa toimijuuttaan, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan. Hengellinen väkivalta ei pääty väkivallan välittömään tilanteeseen, vaan sen vaikutukset voivat olla pitkäaikaisia ja laajentua koskemaan myös muita ihmisiä. Hengellistä väkivaltaa on vaikea vastustaa väkivallan luonteen takia: se kytkeytyy uskonnollisen yhteisön vallan ja hallinnan mekanismeihin, joiden legitimiteetin ajatellaan olevan jumalallista alkuperää.

Laittamattomasti sanottu.

Aiheellisesti Linjakumpu muistuttaa, että hengellinen väkivalta on kulttuurisesti suhteellista ja se on aina määriteltävä kontekstissaan. Eri aikoina ja paikoissa se ymmärretään eri tavoin. Sitä paitsi se näyttäytyy erilaisena sen mukaan, katsooko sitä tekijän, teon vai ulkopuolisten näkökulmasta näkökulmasta.

Ääriyhteisöllisiä liikkeitä

Uskonnollisten liikkeiden sisäisen väkivallan muotoutuminen nivoutuu Linjakummun mukaan tiukkapiirteisiin, ääriyhteisöllisiin ryhmiin. Toisaalta hän olettaa, ettei väkivaltaa synny niin herkästi liikkeissä, jotka ovat opillisesti avoimia ja käytännöissäkin väljiä. Tämän vuoksi hän tarkastelee ääriyhteisöllisiä uskonnollisia liikkeitä: miten niiden olemassaolo voidaan ymmärtää ja millaisia liikkeet ovat luonteeltaan. Tutkimuksessa keskeistä on sen selvittäminen, miten hengellisen väkivallan muodot ilmenevät liikkeiden sisällä.

Tekijä arvioi useita liikkeitä ja useita hengellisen väkivallan ilmiöitä ja muotoja, mutta ottaa lähitarkasteluun kaksi ääriyhteisöllistä esimerkkiä suomalaisten hengellisten liikkeiden kentästä: vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen (noin 100 000 jäsentä) ja Jehovan todistajat (vajaa 20 000 jäsentä). Näiden piirissä esiintyvästä hengellisestä väkivallasta on näet esitetty paljon väitteitä. Kumpikin liike sisältää paljon myönteisiksi arvioitavia ulottuvuuksia, vaikka kumpaankin liittyy myös käytänteitä, jotka osa yhteisön jäsenistä voi kokea hyvinkin ongelmallisiksi. Erityisesti liikkeistä irtautuminen on vaikeaa,  ja siitä onkin viime vuosina kirjoitettu useita teoksia, mm. Ronimus, Seija: Vartiossa maailmaa vastaan: Tutkimus Jehovan todistaja-yhteisöstä eronneiden kokemuksista (2011), Jukka Timosen Todellisuudesta toiseen: Identiteetin rakentuminen uskonnollisista yhteisöistä irtautuneiden elämänkertomuksissa (2013) ja Topi Linjaman Nyt vapaa olen: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia (2014).

Aikaisemmin on vanhalestadiolaisen herätysliikkeen piirissä tutkittu mm. hoitokokouksia ja lasten hyväksikäyttötapauksia. Suomalaisen tilanteen lisäksi Linjakumpu ottaa huomioon myös kansainvälisiä keskusteluja ja historiallisia kehityskulkuja. Hän taustoittaa tarkasteluaan erityisesti Yhdysvalloissa 1960-luvulta lähtien syntyneillä uusilla uskonnollisilla liikkeillä ja näihin liittyvillä keskusteluilla ja prosesseilla.

Uskonnon varjot sivuaa ja täydentää aikaisempaa hengellistä väkivaltaa koskevaa keskustelua ja tutkimusta, joka on Suomessakin virinnyt 1980-luvulta lähtien. Varhaisemmissa tutkimuksissa on monipuolisesti nostettu esiin väkivallan muotoja, syitä ja seurauksia. Väkivaltaa on suhteutettu mm. kristinuskon opillisiin lähtökohtiin ja Raamattuun. Lisäksi väkivaltaa tekevien ihmisten luonteenpiirteet ja sosiaaliseen asemaan liittyvät tekijät ovat korostuneet teoretisoinneissa ja tulkinnoissa.

Kuva: Osa Bror Hjortin vuonna 1958 valmistuneesta Jukkasjärven kirkon alttaritaulusta, joka kuvaa Laestadiuksen elämää. (lin208/Wikimedia Commons)

Linjakumpu ei arvioi hengellisen väkivallan ilmiöitä tekijän persoonallisena kehityshäiriönä, narsismina tai vallanhaluna eikä liitä ilmiötä liikkeiden johtajien ja johtohenkilöiden ongelmalliseen käyttäytymiseen. Hän ei myöskään keskity subjektiivisten kokemusten analysointiin eikä ota kantaa yhteisöjen toimintaan teologisen tai muun hengellisen arvioinnin pohjalta. Sen sijaan hän kysyy, miten väkivalta ilmenee, millaisia vaikutuksia sillä on ja millaiset ovat sen rakenteelliset ehdot. Hän pyrkii luomaan ilmiölle käsitteelliset rajat, joiden avulla hän erottaa sen muista väkivallan muodoista. Erityisesti hän syventää aikaisemmin melko pinnalliseksi jäänyttä teoreettista ja käsitteellistä kehittelyä. Hän hyödyntää mm. haavoittuvuuden käsitettä väkivallan kokemusten ja seurausten arvioinnissa sekä Hannah Arendtin teoretisointia väkivallasta, vallasta ja hallinnasta.

Tekijän lähtöoletus on, että hengellisen väkivallan dynamiikan kokonaisvaltainen tutkiminen vaatii keskittymistä myös yhteisön omiin käsityksiin hengellisestä yhteisöllisyydestä, niiden perusteluista ja niiden aiheuttamista väkivallan mekanismeista. Hänen tutkimuksensa taustalla ovat väkivallan, hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun tilanteet ja prosessit, joista lukemattomat ihmiset ovat joutuneet uskonnollisissa liikkeissä kärsimään viime vuosikymmenien aikana.

Aineistot

Linjakumpu käyttää tutkimuksessaan monia aineistoryhmiä, jotta hän voi tarkastella monipuolisesti hengellisen väkivallan rakenteita, väkivaltatilanteita ja -tapahtumia sekä väkivallan kokemuksia ja seurauksia, jotka konkretisoivat hengellisen väkivallan olemassaolon. Hän esittelee aineistojaan johdantoluvussa parilla sivulla ja uudelleen teoksen lopussa kymmensivuisessa liitteessä. Hän käyttää vanhoillislestadiolaisten ja Jehovan todistajien omia tekstejä: artikkeleita, uutisia, kommentteja ja raportteja, jotka valaisevat liikkeeseen sosiaalistumista ja liikkeestä lähtemistä, hengellistä kurinpitoa, taloudellista toimintaa sekä terveyteen ja ruumiillisuuteen liittyviä seikkoja.

Selvittääkseen nimenomaan väkivallan kokemista ja seurauksia tutkija hyödyntää kymmenien hengellisen väkivallan uhrien ja heidän läheistensä haastatteluja, kirjoittamia kertomuksia ja muita kuvauksia. Kokemuksia ja tunteita hän on poiminut kirjoina tai Internetissä ilmestyneestä omaelämäkerta-aineistosta. Eri toimijoiden tapoja keskustella väkivallasta hän on löytänyt mediasta, Päivämiehestä ja Vartiotornista sekä muista lehtikirjoituksista, TV-dokumenteista ja ajankohtaisohjelmista, Internetin blogeista ja keskustelupalstoilta.

Laajaa empiiristä aineistoa Linjakumpu tukee runsaalla monitieteisellä teoreettisella ja tutkimuskirjallisuudella. Politiikkatieteestä ja sosiologiasta hän on saanut väkivaltaa ja vallankäyttöä koskevaa aineistoa. Feministisessä kirjallisuudesta, kirkkohistoriasta, teologisesta kirjallisuudesta, uskontotieteestä ja kirkkohistoriasta hän löytänyt valaistusta uskonnollisiin liikkeisiin, joita hän tarkastelee nimenomaan sosiaalisena ilmiönä. Tekijä perustaa analyysinsa empiirisiin aineistoihin, mutta ei ota mitään yksittäistä aineistoa ehdottomana totuutena, vaan tuottaa tulkintansa erilaisia aineistoja verraten ja tutkimuksen kautta kontekstoiden.

Me ja muut

Hengellinen väkivalta ei kuulu automaattisesti uskonnollisten ryhmien piirteisiin. Kuitenkin se on todennäköisempää autoritaarisissa, eksklusiivisissa ja kuriyhteisöissä. Näissä jäsenten elämää määrittävät tiukat säännöt sekä oikean ja väärän selvät rajat. Kontrollin keinoja ovat syyllistäminen, pelko ja uhkailu. Moniäänisyyttä ei suvaita; ulkopuolinen kritiikki torjutaan ja sitä väheksytään; oma yhteisö on oikeassa ja muut väärässä; ulkopuolisen yhteiskunnan normit ovat merkityksettömiä. Koko maailma on dualistinen.

Yhteisöjen sisällä täydellinen usko vaatii täydellisiä tekoja, ja sääntöjä on noudatettava ehdottomasti. Säännöt ovat yhteisön kannalta mielekkäitä, erehtymättömiä ja täydellisiä. Niiden noudattaminen kasvattaa yksilön pelastumisen toivoa ja yhteisön hyväksymistä. Tottelevaisuus on hallinnan perusta, ja kurinpitotoimet toteutetaan yhteisön edessä. Kontrollia toteuttavat liikkeen johtajat, vanhimmat, puhujat ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt.

Hengellisen väkivallan kohteeksi joutuva yhteisön jäsen voi olla ensimmäisen sukupolven käännynnäinen tai hän voi olla syntynyt yhteisöön. Liittyessään ja sosiaalistuessaan uskonnolliseen yhteisöön henkilö saa elämäänsä monia uusia mielekkäitä ja merkityksellisiä asioita. Kääntyminen voi olla nopeaa tai hidasta, vapaaehtoista tai pakotettua. Sen taustalla voi olla aivopesua, suostuttelua tai ajatusreformi. Liittyminen voi olla helppoa ja se voi tapahtua nopeasti, mutta se voi vaikeutua, jos esimerkiksi aikuiskaste evätään.

Yhteisöön syntyneelle on uskonnollisiin normeihin ja asenteisiin perustuva elämä selviö. Hän ei voi valita, kuuluuko hän yhteisöön vai ei. Perhe, sukulaiset ja ystävät ovat keskeisiä hänen hengellisessä opastuksessaan. Hän omaksuu jo varhain oikean hengellisen kielen, opin ja tavat niin perheessä kuin kerhoissa, pyhäkoulussa ja raamattupiirissä. Hän sosiaalistuu yhteisöön jatkuvassa prosessissa – suoraan sanottuna: hitaan väkivallan alla, joka rajoittaa hänen tulevaisuusperspektiivinsä.

Yhteisön määräämä yksilön ruumis

Uskonnollisissa yhteisöissä nousevat esiin seksuaalisuutta – ja ruumiillisuutta yleisemminkin – koskevat normit monin tavoin, ja normeista poikkeaminen altistaa yksilön väkivallalle. Nimenomaan homoseksuaaleja voidaan pakottaa ”eheytymään” eli taipumaan normin mukaiseen heteroseksuaalisuuteen, vaikka monet homot haluaisivatkin löytää paikkansa uskonnollisessa yhteisössään omana itsenään.

Suoranaista fyysistä hengellistä väkivaltaa kohdistetaan naisiin, kun avioliitto ja äitiys ovat normeja. Heidät painostetaan varhaiseen avioliittoon, koska avioliiton ulkopuolinen seksi ja ehkäisyvälineiden käyttö kielletään. Nimenomaan vanhalestadiolaisten piirissä naisilta vaaditaan uskonnon ja uskonnollisuuden osoittamista omalla ruumiillaan synnyttämällä lapsen toisensa perästä koko hedelmällisen ikänsä ajan – jopa oman terveytensä ja henkensä kustannuksella. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Aila Ruohon & Vuokko Ilolan kirjasta Usko, toivo ja raskaus: Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (2014). Jehovan todistajien keskuudessa taas uskon lujuuden osoittaminen kieltäytymällä hoidoista – erityisesti verensiirrosta – voi merkitä hengen vaarantamista.

Hengellinen väkivalta voi ilmetä yhteisöissä myös fyysisenä kurittamisena. Kurituksen ajatellaan olevan rangaistus väärin tekemisestä. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, perheväkivaltakin voidaan kokea hengellisen kilvoittelun muotona. Kärsimys, uhrautuminen, marttyyrius, kipu ja kärsimys ovat ruumiin tarjoamista jumalalle. Kun ulkopuolisten huomio ja paheksunta kohdistuvat marttyyriuteen, tämän kokemus vain vahvistuu. Yhteisöt siis uhraavat yksilöitä oman vakautensa, puhtautensa tai jatkuvuutensa takaamiseksi.

Uskonnollisten yhteisöjen hengellinen väkivalta ulottuu usein jäsenten rahakukkaroon asti, mitä ei suinkaan myönnetä, vaan jäsenten katsotaan maksavan kymmenyksensä yhteisölleen sulasta kiitollisuudesta, kun he ostavat erilaisia tuotteita, lahjoittavat omaisuuttaan ja tekevät vapaaehtoistyötä. Jäsenet puolestaan osoittavat toimivansa oikein ja mittaavat omaa hengellisyyttään avaamalla kukkaronsa nyörejä.

Sielunhoitokäytänteet, oikeuskomiteat ja maallinen juridiikka

Uskonnollisissa yhteisöissä maallikot käyttävät hengellistä oikeutta, mikä on herättänyt niin ihmetystä kuin arvosteluakin. Sekä vanhoillislestadiolaisten sielunhoitokäytänteissä että Jehovan todistajien oikeuskomiteoissa yhteisön vanhimmat ja johtajat määritelevät väärin tekemisen sisällön ja mahdolliset rangaistukset. Yhteisöt kokevat tarvitsevansa julkista sielunhoitoa ja rippiä tai hairahtuneiden kuulusteluja ja tuomioita jäsenten ohjaukseen ja hengelliseen kasvuun. Ulkopuolinen voi kysyä, tuottaako yhteisön aiheuttama nöyryytys, pelko ja ahdistus mitään hyvää. Rangaistustoimet antavat toki syytetylle mahdollisuuden sovittaa rikkomus ja ottaa opikseen, mutta ne jättävät hänen sisimpäänsä myös ikuiset jäljet.

Maallisen oikeuden rangaistuksiin verrattuna uskonnollisten yhteisöjen rangaistusten skaala on niukka, eikä ensikertalaisille anneta helpotuksia. Rangaistukset voivat myös olla mielivaltaisia, sattumanvaraisia ja kohtuuttomia. Loogisuus, tasa-arvoisuus ja tasapuolisuus ovat niistä kaukana, sillä normit ja konventiot epätäsmällisiä, epäselviä ja vaihtelevat ajassa. Ne ovat vallan ja hallinnan muotoja, joita ulkopuolinen yhteiskunta ei pääse valvomaan. Myös niissä yksilö voidaan uhrata yhteisön olemassaolon turvaamiseksi.

Koska hengellistä väkivaltaa ei ole aikaisemmin tutkittu oikeudelliselta kannalta, Linjakumpu pohtii kirjan lopulla myös hengellisen väkivallan juridisia ulottuvuuksia lähtökohtanaan ihmisoikeuksien merkitys liikkeiden jäsenille. Hänen mielestään on keskeistä, miten ihmisoikeudet suojelevat väkivallan kohteita ja millaisia oikeudellisia rajoitteita on rakennettu erityisesti kultteina ja lahkoina pidetyille liikkeille. Hän tarkastelee hengellistä väkivaltaa myös rikosoikeuden kannalta ja pohtii liikkeiden uskonvapauden ja autonomian merkitystä.

Uskonnollisten liikkeiden ja maallisen yhteiskunnan oikeuskäytäntöjä on syytä käsitellä eri luvuissa, kuten Linjakumpu tekee, mutta luvut olisi voinut panna peräkkäin, eikä sijoittaa niiden väliin kahta lukua, jotka käsittelevät erkaantumista ja hengellisen väkivallan rajoja ja ohjaavat ajatuksia taas uuteen suuntaan. Asiasta aidosti kiinnostunut lukija kuitenkin kestää hyppelemisen aihepiiristä toiseen ja syventyy sitten entistä innokkaammin hengellisen väkivallan juridiseen ja yhteiskunnalliseen mieleen.

Kuva: Clare Bell

Hengellisen väkivallan tuominen maalliseen oikeuteen ja yhteiskunnan silmien eteen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä uskonnollinen yhteisöllisyys ja perheiden sisäinen dynamiikka saattavat vaikeuttaa tai kokonaan estää oikeustapausten nostamisen. Ryhmät pyrkivät näet selvittämään itse ongelmiaan omien sisäisten prosessiensa avulla.

Oikeudelliset lähtökohdat suojaavat uskonnollisia liikkeitä ja ryhmittymiä erityisesti suhteessa valtioon ja muihin yhteiskunnallisiin toimijoihin, mutta ihmisoikeuksien kannalta on keskeistä, miten uskonnot ja uskonnolliset ryhmät kohtelevat jäseniään. On syytä kysyä toisaalta, toteutuvatko yksilöiden oikeudet kuulua ryhmään, ja toisaalta, toteutuvatko jäsenten ihmisoikeudet yhteisössä. Ihmisoikeuksien tarkoitus on suojella yksilöä ryhmien vallalta, sillä ryhmän oikeudet voivat uhata yksilöiden oikeuksia. Uskonto sinänsä on jokaisen yksilön rikkomaton oikeus, mutta uskonnon ulkoisia toimintoja voidaan rajoittaa. Kuitenkaan esim. lasten, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät toteudu täysin yhteisöjen sisällä.

Muiden länsimaiden oikeusistuimissa on keskitytty 1960–1970-luvulta lähtien erityisesti lahkoihin ja kultteihin liittyviin ongelmiin – manipulaatioon, psykologiseen hyväksikäyttöön ja kontrollointiin. Suomessa ovat hengellisen väkivallan ilmiöt ovat nousseet maalliseen oikeuteen vasta 2000-luvulla. Niitä on arvioitu toisaalta ihmisoikeuksien ja toisaalta rikosoikeuden näkökulmasta. Rohkeasti näkemyksiään ilmaiseva rikosoikeuden professori emerita Terttu Utriainen on todennut, että hengellinen väkivalta on rikosoikeudellisessa mielessä pahoinpitelyä, mutta näytön arviointi ja syyllisyyden osoittaminen on vaikeaa.

Vaikka liikkeiden ongelmallisista konventioista on olemassa runsaasti tietoa, oikeusistuimilla on vähän kokemuksia uskonnollisiin yhteisöihin liittyvistä tapauksista. Tuomarit eivät välttämättä tunne yhteisöjen toimintaa, normien ja sääntöjen merkitystä eivätkä yhteisöjen vallan ja hallinnan periaatteita. Yhteisöissä tarvittaisiin lisää hengellisen väkivallan oikeudellista ohjaamista, mutta kuten Linjakumpu toteaa, lainsäädäntö pystyy tuskin estämään väkivaltaa.

Irtautuminen vaikeaa

Kaikki ihmiset eivät halua tai voi olla uskonnollisessa yhteisössään koko ikäänsä. Moni epäilee, pohdiskelee ja arvioi suhdettaan yhteisöön ja sen vaatimuksiin pitkään, ennen kuin alkaa vähitellen erkaantua. Yhteisökin voi vaikeuttaa eroamista pelottelemalla ja nimittelemällä. Toisaalta puhtautensa säilyttääkseen yhteisö voi erottaa hankalana tai sopimattomana pitämänsä yksilön niin äkkiä, että ero tulee yksilölle täytenä yllätyksenä. Kummassakaan tapauksessa yksilö ei välttämättä pääse yhteisöstä täysin irti, sillä hengellinen väkivalta jättää jälkensä ihmiseen ja vaikuttaa hänen emotionaaliseen, henkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiinsa pitkään. Vielä erkaantumisen jälkeenkin voi väkivalta jatkua niin, että yhteisö karttaa yksilöä ja eristää hänet muista yhteisön jäsenistä. Yksilön eroaminen voi myös vaikeutta hänen läheistensä elämää, vaikka he jäisivätkin yhteisöön.

Linjakumpu kysyy, onko sellainen tiivis uskonnollinen yhteisöllisyys mahdollista, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä kanssauskoviaan, jossa kenenkään ihmis- ja perusoikeuksia ei loukata ja jossa minuuttaan ja identiteettiään voi toteuttaa ilman väkivallan uhkaa. Hän myös vastaa, ettei se ole mahdotonta, mutta tällä hetkellä se näyttää kovin vaikealta ainakin normeja korostavissa ja jäsentensä valvontaan keskittyvissä yhteisöissä.

Aini Linjakummun tutkimus, Uskonnon varjot, on uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella elävällekin mielenkiintoista ja opettavaista, mutta myös ahdistavaa luettavaa. Ahdistusta tosin laimentaa toisto, jota kirjassa on runsaasti alusta loppuun saakka.

Kirjan nimi:

Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä

Kustantaja:

Vastapaino

Julkaisuvuosi:

2015

Sivumäärä:

335

Kirjoittajat:

Linjakumpu, Aini

Lisätiedot:

Kaltio: Uskonnolliset yhteisöt politiikan tekijöinä - lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä
Uskontojen Uhrien Tuki ry: Uskonyhteisöt

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Leena Rossi

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FL, KK

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Kulttuurihistoria, Turun yliopisto