Kulttuurihistorioitsijat ja menneisyyden moninaisuus

Kirjan nimi ”Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys. Kulttuurihistoriallisia näkökulmia” edustaa nykyisin suosittua tyyppiä, jossa luetellaan käsitteitä ja näkökulmia. Otsikkoon nostettujen avainkäsitteiden lisäksi huippusuositut transnationalismi, ylirajaisuus ja ylikansallisuus tulevat mukaan teoksen johdantotekstissä.

Katse Eurooppaan ja käsitteisiin

Kirjan aiheet ovat pääasiassa Euroopasta, mihin viittaa myös johdannon otsikko ”Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella”. Toimittajat Anne Ollila ja Juhana Saarelainen luonnehtivat Euroopan määritelmiä ja rajauksia sekä esittelevät keskeiset käsitteet. Näistä vanhin on jo myöhäisantiikissa esiintynyt kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus. Kaksi muuta käsitettä ovat huomattavasti nuorempia. Kansainvälisyys on helpommin määriteltävissä, kun taas viime vuosien suosikkikäsite monikulttuurisuus osoittautuu ongelmalliseksi. Monikulttuurisuutta määritellään johdantoluvussa seuraavasti: 

Sillä on viitattu menettelytapoihin, joita monikulttuurisissa yhteiskunnissa toteutetaan monimuotoisuutta koskevien kysymysten käsittelyssä. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan kulttuurisesti heterogeenisiä yhteiskuntia kuten Ranska, Iso-Britannia, Kanada, Yhdysvallat, Uusi Seelanti, Australia, Malesia, Etelä-Afrikka ja Benin. Nämä esimerkkimaat osoittavat, että on monenlaisia monikulttuurisia yhteiskuntia. Samalla käsite monikulttuurisuus viittaa keskeneräisiin prosesseihin. Yhteiskunnat ovat muuttumassa, koska kulttuuritaustaltaan erilaiset ryhmät luovat uudenlaisia toimintatapoja ja ratkaisuja kulttuurien sekoittuessa.

Määritelmän olisi voinut kirjoittaa yksinkertaisemmin ottaen samalla huomioon käsitteeseen liittyvän monimerkityksisyyden, joka aiheuttaa helposti sekaannuksia.  Kulttuurinen monimuotoisuus ei ole vain tiettyjen yhteiskuntien ominaisuus, sillä kulttuurista, kielellistä, uskonnollista, etnistä ja muuta moninaisuutta eli diversiteettiä on kaikissa yhteiskunnissa. Siinä mielessä kaikki yhteiskunnat ovat monikulttuurisia. Kokonaan toinen asia on se, miten eri valtiot ottavat kulttuurisen monimuotoisuuden huomioon politiikassaan. Se vaihtelee valtioittain, mihin myös yllä oleva määritelmä viittaa.

On kiinnostavaa lukea Ollilan ja Saarelaisen moitiskelevan historiantutkijoita siitä, etteivät nämä ole toistaiseksi kovinkaan innokkaasti käyttäneet monikulttuurisuuden käsitettä tutkimuksissaan. En ole varma tämän väitteen paikkansapitävyydestä, sillä ainakin Turun yliopistossa yleisen historian edustajat ovat ottaneet monikulttuurisuuden lippulaivakseen jo muutama vuosi sitten. Toimittajien kommentti pitänee silti paikkansa suomalaista historiantutkimusta laajemmin arvioitaessa.

Transnationaalisen historiankirjoituksen merkitys

Johdannossa toimittajat esittelevät myös transnationalismin, joka kontekstista riippuen suomennetaan ylirajaisuudeksi tai ylikansallisuudeksi. Transnationalismi löi itsensä läpi kansainvälisessä tutkimuksessa jo vuosituhannen taitteessa, jolloin käsite yleistyi nopeasti. Suomalaiseen keskusteluun se rantautui varsinaisesti vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Transnationaalisesti virittynyt historiankirjoitus on vasta muotoutumassa, toteavat Ollila ja Saarelainen. He huomauttavat kuitenkin, ettei kyseessä ole kovinkaan uusi ajatus, sillä kansallista historiankirjoitusta on jo pitkään kritisoitu. Niinpä he kysyvät onko ylikansallisessa tai –rajaisessa historiankirjoituksessa oikeastaan mitään uutta ja tarvitaanko sen kaltaiselle tutkimukselle omaa määritettä. Niin – tarvitaanko?

Historiantutkimus lasketaan 1800-luvulla syntyneiden kansallisten tieteiden joukkoon. Modernin historiankirjoituksen sanotaan vahvistaneen kansallista ideologiaa ja kansallisvaltion rakentamista. Sen voisi jopa väittää osaltaan luoneen kansallisvaltiot, huomauttavat Ollila ja Saarelainen. Nyt he kysyvät, voiko historiankirjoitus myös purkaa sitä, mitä se on rakentanut ja tuleeko sen tehdä niin. Tämä on kiinnostava kysymys, johon liittyvää pohdintaa olisin mielelläni lukenut enemmän. Ehkäpä laveammat keskustelut ovat seuraavien artikkelikokoelmien aiheena?

On tärkeää, ettei ylikansallinen ja –rajainen tutkimus pysyttele pelkästään globaalilla tasolla, sillä transnationaalisuus toteutuu aina paikallisesti ja alueellisesti. Tässä toimittajat viittaavat Bartolomé Yun Casalillaan, joka käsittelee aihetta uuden ajan historian näkökulmasta. Globalisaation vaikutuksesta paikallisuuteen ovat kulttuurintutkijat ja antropologit kirjoittaneet 1990-luvulta lähtien. Yksi viime vuosikymmenien käsitteistä onkin glokalisaatio (global + local = glocal). Tutkimusaiheita riittää siinä, miten erilaiset globaalit ilmiöt vaikuttavat ihmisten elämään paikallisella tasolla.  

Eurooppalaiset kosmopoliitit

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ja toisessa käsitellään Eurooppaa ja Suomea, kolmannessa tarkastellaan muukalaisuutta ja vieraan kohtaamista.

Ensimmäinen osa ”Keskellä Eurooppaa” avaa näköaloja vuosisatojen taakse. Marjo Kaartinen ja Asko Nivala tarkastelevat kosmopoliittisuutta. Kaartisen esimerkkitapauksena on 1600-luvulla Englannissa elänyt papin poika John Howell, jonka kohtalona oli syntyä perheen nuoremmaksi pojaksi, mikä tarkoitti perinnöttömäksi jäämistä. Hän sai kuitenkin mahdollisuuden opiskella Oxfordissa ja tehdä sen jälkeen pitkän, kolmisen vuotta kestäneen matkan Eurooppaan. Elannokseen Howell kirjoitti historiateoksia ja muita julkaisuja, mutta hän oli aikalaisarvion mukaan pelkästään ”kurja tyhjänpäiväisten tekstien kirjoittaja”. Vähävaraisena ja maaomaisuutta vailla olevana hän ei ollut varsinaisesti kiinnittynyt mihinkään, mutta pystyi toisaalta vapaasti matkustamaan. Omissa kirjoituksissaan Howell määritteli itsensä kosmopoliitiksi, mikä ilmeisesti oli jonkinlainen lohdutus osattomaksi jäämisestä. Ajatuksena lienee ollut, että koko maailma on kodittoman koti.

Kaartinen esittelee Howellin ja muiden aikalaisten kirjoituksiin perustuen tuon ajan käsityksiä kosmopoliittisuudesta ja pakolaisuudesta. Hänellä on myös lyhyt ja kiinnostava maininta kristillisessä sanastossa esiintyvistä taivaankansalaisista eli uranopoliiteista. Maailmankansalaisuuden vastakohtana taivaankansalaisuus viittaa käsitykseen taivaankodista. Tätä lukiessani tuli mieleen, että näinhän meille Pohjantähden alla asuvillekin luvataan suomalaisen kansansävelmän sanoin että ”tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme”.

Asko Nivala vie lukijan 1790-luvun Berliiniin pohtimaan kosmopoliittisuuden aatetta, joka yhdisti saksalaista valistusta ja varhaisromantiikkaa. Maailmankansalaisuuden ihanne konkretisoitui paikallisesti tavoilla, joita kirjoittaja käsittelee neljästä näkökulmasta: a) merimatkat edustivat 1700-luvun lopulla vapautta ja maailmankansalaisuutta, ja matkakirjallisuus ylitti patrioottisesti rajoittuneen näkökulman, b) vapaamuurariloosi ja muut salaseurat edustivat globaalia veljeyttä, c) juutalaisnaisten ylläpitämät kirjalliset salongit tarjosivat mahdollisuuden kokoontua keskustelemaan ajankohtaisista aiheista, ja ne kiehtoivat erityisesti vapaamielisiä älykköjä, d) muotiin tullut orientalismi lisäsi kiinnostusta itämaita ja Egyptiä kohtaan.

Nivala luonnehtii matkakirjallisuuden ja orientalismin ennen muuta kuvitteellisiksi tavoiksi hahmottaa maailmaa, kun taas loosit ja salongit kuuluivat fyysisesti kaupunkitilaan. Esimerkiksi kirjallisissa salongeissa oli hyvinkin eritaustaisilla ihmisillä, myös aatelisilla, mahdollisuus tulla vapaasti keskustelemaan sivistyneistön ja ylemmän porvariston kanssa. Näissä tilaisuuksissa syntyi myös juutalaisten ja saksalaisten välisiä ystävyyssuhteita, mitä kaikki eivät hyväksyneet. Salonkeja järjestäneitä juutalaisnaisia myös eksotisoitiin ja erotisoitiin – tämäkin kuului aikakauden orientalismiin. Tämä artikkeli olisi hyötynyt rakenteen jäntevöittämisestä. Nivala on kokoelman kirjoittajista ainoa, joka muistuttaa myös anakronismin mahdollisuudesta eri aikakausien ajattelua tarkasteltaessa. En ainakaan huomannut tätä muiden teksteissä.  

Monikulttuurinen Wien

Maija van der Kooijin artikkeli ”Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus” on tässä kokoelmassa ainoa, joka ei otsikkotasolla viittaa tarkemmin aihepiiriin. Aiheena on nimittäin W. A. Mozartin ooppera Ryöstö seraljista, joka sai ensiesityksensä Wienissä vuonna 1782. Oopperan tapahtumat sijoittuivat turkkilaisen sulttaanin palatsiin; päähenkilöt ovat turkkilaisia ja eri kansallisuuksia edustavia eurooppalaisia. Van der Kooijin lähtökohtana on ajatus, että ooppera ei ollut vain hovin viihdettä, vaan Mozart osallistui musiikkinsa keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Artikkelin tarkoituksena on analysoida ”monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ihannetta” Mozartin oopperassa. Keskeisimmäksi teemaksi nousee kysymys ihmisen luonnosta ja kulttuurista, jota kirjoittaja pohtii laveasti tukeutuen Rousseaun ja Diderot’in ajatteluun. Ymmärtääkseni ajatuksena on, että ihmiset ovat kulttuurisista eroista huolimatta enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Tästä olen samaa mieltä. Sen sijaan monikulttuurisuuden ja kulttuuripluralismin käsitteiden käyttö jää tässä yhteydessä ainakin minulle epäselväksi. Ne vilahtavat tekstissä muutaman kerran, mutta vaikuttavat lähinnä päälle liimatuilta.

Kuva: Lewis, John Frederick, The Reception, 1873. (Google Art project, Wikipedia)

Heidi Hakkarainen tutkii Wienissä 1800-luvun loppupuolella ilmestyneitä saksankielisiä pilalehtiä. Wien oli tuolloin Habsburgien monarkian keskus ja kulttuurisesti kirjava metropoli, joka kokosi väkeä eri puolilta laajaa valtakuntaa. Kulttuurisilta taustoiltaan erilaisten ihmisten kohdatessa syntyi myös ristiriitoja ja konflikteja, jotka lisääntyivät kansallisen heräämisen ja nationalismin voimistuessa vuosisadan lopulla. Pilalehdet käsittelivät kiistoja ja ristiriitoja vitsien ja pilakuvien avulla. Huumori toimi kahdensuuntaisesti kyseenalaistaen ja pönkittäen ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä käsityksiä. Georg Simmeliin viitaten Hakkarainen muistuttaa, että ”muukalaisuus vaatii vuorovaikutusta ja yhteiseloa. Kaukana oleva vieraus, johon ihmisillä ei ole kosketuspintaa, on kuin se ei olisi olemassakaan, kun taas vasta lähelle tuleva vieraus tulkitaan muukalaisuutena”. Tämä on totta. Erojen havaitsemiseksi tarvitaan kohtaamista, kuten myös antropologit toistuvasti huomauttavat; kulttuurinen ja etninen identifioituminen on aina tilanteellista ja suhteellista ja aktuaalistuu nimenomaan vuorovaikutustilanteissa.

Suomesta lähtijät ja Suomeen tulijat

Kirjan toinen osa on otsikoitu kysymysmuotoon ”Suomi, Euroopan reunalla?” Tämän osan aloittaa Jyrki Outisen artikkeli Turkin sotaan vuosina 1877–1878 osallistuneista suomalaissotilaista. Suomen kaarti oli ainoa suomalainen joukko-osasto Venäjän keisarikunnan armeijassa. Balkanille lähteneet upseerit ja sotilaat kirjoittivat sotaretkeltään muistelmia, jotka herättivät aikanaan kiinnostusta, ja mielenkiintoisia ne ovat edelleenkin. Muun muassa nämä muistelmat ovat Outisen lähteinä hänen kirjoittaessaan yksityiskohtaisesti suomalaissotilaiden kohtaamisista eri kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa. Kuitenkin identiteetin, monikulttuurisuuden ja kosmopoliittisuuden käsitteiden soveltaminen tutkimusaineistoon ontuu. Kirjoittaja kysyy esimerkiksi muuttiko sota suomalaisten sotilaiden ja upseerien identiteetin ”itämaiseksi”.  Hän myös väittää, että sodan ”monikulttuurinen ympäristö vaikutti suomalaisiin sotilaisiin ja siten teki myös heistä monikulttuurisia”.  Etnisyys-käsitettä kirjoittaja käyttää todeten, että sodassa ”kansainvälistyneiden suomalaissotilaiden kokemaa muutosta voi kuvailla monietnisen identiteetin käsitteellä”.  Tällä tavoin käytettynä käsitteet jäävät nimilapuiksi.

Anne Ollilan ja Hanne Koiviston artikkeleissa avainkäsitteenä on kansainvälisyys. Ollila esittelee valokuvausta uutena ja nykyaikaisena ammattina, joka yleistyi 1800-luvun puolivälissä uuden tekniikan kehittyessä. Hän selvittää artikkelissaan uuden elinkeinon alkuvaiheita, alan erityispiirteitä ja kansainvälisyyden merkitystä. Kansainvälisyys liittyi valokuvaukseen alusta alkaen, sillä se toi Suomeen ulkomaalaisia yrittäjiä, jotka perustivat suurimpiin kaupunkeihin valokuvausliikkeitään. Eikä valokuvaus ollut ainoa ala, jossa kansainväliset osaajat loivat perustaa uusille elinkeinoille ja teollisuudelle. Heitä saapui lähes alalle kuin alalle. Sittemmin monet uusien alojen tuotteista ovat saaneet suurin piirtein kansallisen ikonin aseman – ajatellaanpa vaikka Fazerin sinistä, Koffin kolmosta, Pauligin juhlamokkaa, Finlaysonin puuvillaa tai monia muita tuotteita. Valokuvaus oli erittäin nopeasti kehittyvä ala, jota tuoreiden ammattilaisten oli seurattava tarkasti.  Kansainväliset yhteydet olivat tärkeitä, joten suomalaiskuvaajat lähtivät myös ulkomaille lisäoppiin; Berliini ja Wien olivat tärkeimpiä keskuksia tälläkin alalla.

Hanne Koivisto tutustuttaa lukijat vasemmistointellektuelli Kaisu-Mirjami Rydbergin elämänvaiheisiin ja toimintaan. Rydberg oli muun muassa toimittaja ja rauhanliikkeen aktivisti, joka matkusteli paljon jo 1930-luvulla solmien laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Tämä oli poikkeuksellista tuolloin melko sulkeutuneessa Suomessa, jossa painotettiin ennen kaikkea kansallista suuntautumista, kirjoittaa Koivisto. Sotien jälkeen Rydbergillä oli mahdollisuus matkustaa Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa, ja näiden matkojen kokemuksista hän kirjoitti ja esitelmöi runsaasti. Matkakokemukset voimistivat Rydbergin vakaumusta rauhan, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustamisen tärkeydestä. Ne kuuluivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kansainvälisen älymystön ideologiaan. Artikkelin otsikossa oleva lainaus ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” kuvaa hyvin Rydbergin vakaumusta kansainvälisen yhteistyön merkityksestä. Koivisto luonnehtii Rydbergin matkoja poliittiseksi pyhiinvaellukseksi ja samalla matkoiksi omaan itseen. Välillä on lähdettävä kauas, jotta voisi ymmärtää itseään.

Muukalaisten kohtaamisesta

”Vieraan kohtaaminen” –osa päättää kokoelman. Viimeiset artikkelit edustavat turkulaisen kulttuurihistorian keskeisiä aiheita eli populaarimusiikkia ja elokuvaa. Kari Kallioniemi tutustuttaa lukijat 1970-luvun supertähti David Bowien elämän ja uran vaiheisiin, joihin kuului levotonta matkustelua, juurettomuutta, huumeita ja musiikillisia kokeiluja. Lontoolaissyntyinen Bowie oli milloin Yhdysvalloissa, Japanissa tai Berliinissä, milloin Siperiaa halkovassa junassa Neuvostoliitossa. Kallioniemen mukaan Bowie oli ”brittiläinen muukalainen kahdella mantereella”, joka pakeni omasta ”pikku-Britanniastaan” eri puolille maailmaa. Hän oli kiinnostunut muun muassa buddhalaisuudesta, japanilaisuudesta ja itämaistyyppisistä musiikkikokeiluista. Kulttuuriset kohtaamiset vaikuttivat myös hänen musiikkiinsa. Kallioniemi selvittää lukijalle muun muassa sitä, mikä merkitys orientalismilla oli David Bowielle ja laajemminkin länsimaiselle rock-musiikille. Orientalismin merkityksestä on tässä kokoelmassa kirjoitettu paljon, ja Edward Saidin samannimisen kirjan kulttuurihistorioitsijat näyttävät tuntevan hyvin.

Viimeisessä artikkelissa Laura Saloluoma analysoi kolmea tieteiselokuvaa, jotka ovat vuonna 2006 valmistuneet Africa Paradis ja Ihmisen pojat sekä vuonna 2008 valmistunut Sleep Dealer. Tieteisfiktioiden muukalaiset ovat yleensä avaruudesta tulevia vieraita olentoja, kun taas näiden elokuvien muukalaiset ovat pakolaisia, maahanmuuttajia tai yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Kussakin elokuvassa tapahtuma-aika on muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa, mutta itse asiassa ne käsittelevät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ongelmia, kuten globaalin muuttoliikkeen epätasa-arvoisuutta. Toisille rajojen ylittäminen on helppoa ja mahdollista, toisille mahdotonta.  Elokuvat purkavat muukalaisuuteen ja vierauteen liittyviä ksenofobisia uhkakuvia ja kääntävät ylirajaiseen liikkumiseen liittyviä valta-asetelmia ylösalaisin. Näillä keinoin ne pureutuvat maahanmuuttoon liittyviin ongelmiin ja epäkohtiin. Fiktiiviset elokuvat luovat dystooppisen ja ei-toivottavan kuvan tulevaisuudesta ja jättävät katsojien pohdittavaksi sen, miten todennäköinen tuon dystopian toteutuminen on.

Kallioniemen ja Saloluoman tutkimukset kuuluvat kulttuurihistorian alaan, mutta niissä on myös sosiologisia ja antropologisia näkökulmia. Saloluoman aihe sopisi tulevaisuudentutkimukseenkin.

Summa summarum

Kulttuurihistorian julkaisusarjassa on vuodesta 2002 lähtien ilmestynyt kymmenen kirjaa. Tämä yhdestoista on ensimmäinen vertaisarvioitu teos. Vertaisarvioinnin merkitys on viime vuosina lisääntynyt kaikissa julkaisuissa. Erityisen tärkeäksi se nousee silloin kun julkaistava artikkeli tulee olemaan artikkeliväitöskirjan osa. En tosin tiedä onko tämän kokoelman artikkeleista yhtäkään tarkoitettu väitöskirjan osaksi, mutta ajatus kävi mielessä. Joka tapauksessa yhdeksästä kirjoittajasta peräti kuusi on väitöskirjan parissa puurtavaa jatko-opiskelijaa.

Kokoelma siis johdattaa lukijansa 1600-luvulla eläneen papinpojan elämästä tämän vuosituhannen globaaleihin ongelmiin. Mielenkiintoista luettavaa on paljon. Useimpien artikkelien kieli on sujuvaa, lähteitä on runsaasti, ja ne on merkitty tunnollisesti. Pitkiä ja laajoja alaviitteitä on monessa artikkelissa.

Tällaiseen kokoelmaan liittyy myös ongelmia. Heikkoutena näen tiettyjen käsitteiden käytön ylimalkaisuuden. Etenkin tämä näkyy siinä, etteivät kirjoittajat ole ehtineet perehtyä kovin hyvin monikulttuurisuuden teorioihin ja niistä käytyyn keskusteluun. Nyky-yhteiskuntiin liittyvien käsitteiden soveltaminen historiallisiin aineistoihin ei ole ongelmatonta. Käsitteiden ja teorioiden pinnallinen käyttö tutkimukseen päälle liimattuina etiketteinä ei kuitenkaan koske pelkästään historiantutkijoita vaan myös monien muiden alojen edustajia.

Pitkälti toistakymmentä vuotta on puhuttu tieteenalojen välisten rajojen madaltumisesta ja tutkimusaiheiden samankaltaistumisesta.  Anne Ollilan ja Juhana Saarelaisen toimittama monipuolinen artikkelikokoelma osoittaa tämän omalta osaltaan todeksi.

Kirjan nimi:

Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys. Kulttuurihistoriallisia näkökulmia

Kustantaja:

k&h

Julkaisuvuosi:

2013

Sivumäärä:

291

Kirjoittajat:

Ollila, Anne; Saarelainen, Juhana (toim.)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Marjut Anttonen

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FT, KM, dosentti

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Turku