Ihmiselämä on prosessi, joka väistämättä päättyy kuolemaan – valitettavasti ei aina siten kuin kuoleva tai omaiset haluaisivat. Juuri siksi jokaisen olisi hyvä pohtia omaa suhdettaan kuolemaan jo silloin, kun se ei näytä olevan lähelläkään. Asiallinen ja kiihkoton keskustelu kuolemasta ja varsinkin lääketieteellisestä kuolinavusta näyttää kuitenkin olevan yhtä vaikeaa kuin puhe abortista tai seksuaalisuudesta. Onneksi tarjolla on lukuisia teoksia, joista hoitoalan ihmiset sekä kuolevien potilaiden omaiset ja kuolemaa odottavat ihmiset saavat lähtökohtia ja tukea sekä itsenäiseen pohtimiseen että laajempaankin keskusteluun.
Viime aikoina on julkaistu useita kirjoja, joissa käsitellään ihmiselämän päättymistä eri näkökulmista ja varsinkin lääketieteellisen kuolinavun kannalta. Syventääkseen kuolema-keskustelua Suomen Mielenterveysseura on julkaissut uusintapainoksen Sinikka Airaksen, Pirkko Lahden ja Ilkka Taipaleen toimittamasta kirjasta Kuolema (1977) uudella nimellä Lempeä kuolema. Kirja alkaa ruotsalaisen lääkärin, Clarence Blomquistin tekstillä ”Eutanasia – lääketieteellinen kuolinapu” (Livet, döden och läkaren om medicinsk dödshjälp). Tämä herätti melkoista huomiota ilmestyessään Ruotsissa vuonna 1964 ja suomeksi käännettynä 1967. Puolen vuosisadan takaisella tekstillä on edelleen annettavaa varsinkin niille, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä selviksi välejään kuoleman kanssa. Historiallista mielenkiintoa sillä on muillekin, jotka ovat kiinnostuneita eutanasiakeskustelun vaiheista. – Aihepiiristä löytyy myös useita tuoreita julkaisuja.
Blomquist lisäsi Suomessa julkaistuun Kuolema-kirjaan artikkelin eutanasiakysymyksen ja lääketieteellisen etiikan kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla. Sitä paitsi teokseen on koottu yhdeksän suomalaisten lääkärien ja hoitohenkilöiden laatimaa kirjoitusta kuolemaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat aikanaan ilmestyneet mm. Duodecimissa ja Suomen Lääkärilehdessä. – Kuolemaa odottavien ja omaisten näkemyksiä ei teoksessa ole.
Kuva: Philippe de Champaigne (1602-1674) La Vanité ou Allégorie de la vie humaine, 1646. Le Mans, Musée de Tessé.
Yksilön vai yhteisön paras
Alle satasivuisessa tekstissään Blomquist luo katsauksen historiaan, määrittelee eutanasiaa ja esittää sitten argumentteja kuolinapua vastaan ja sen puolesta. Hän kirjoittaa myös kuoleman lievittämisestä ja jouduttamisesta, passiivisesta eutanasiasta, elämän eriarvoisuudesta ja eutanasian laillistamisesta. Hän kirjoittaa nimenomaan lääkärinä, mutta tähdentää, ettei kenelläkään muulla kuin potilaalla pitäisi olla oikeutta koettaa päättää, onko hänen elämänsä kyseisissä olosuhteissa tarkoituksenmukaista vai ei. Hän myös lisää, että on julmaa pakottaa parantumattomasti sairasta ihmistä elämään vain toisten emotionaalisten tarpeiden tyydytykseksi. Eutanasialain muotoilun Blomquist antaisi juristien ratkaistavaksi, mutta kirjoittaa, että laki olisi laadittava lääkärin avuksi, jotta hän aina voisi ja uskaltaisi toimia vain yhden päämäärän hyväksi eli potilaan parhaaksi. – Sitä voi tietenkin kysyä, kuka määrittelee potilaan parhaan.
Blomquist ei käsittele lainkaan pakollista/pakotettua/vastoin henkilön omaa tahtoa suoritettavaa eutanasiaa, vaan vapaaehtoisen lempeän kuoleman eri muotoja – kuoleman jouduttamista, hoidon sivuvaikutuksena saapuvaa kuolemaa ja hoitamatta jättämisen aiheuttamaa kuolemaa – jotka kaikki tapahtuvat yhteisymmärryksessä potilaan tai tämän omaisten kanssa.
Historiasta ei löydy mitään yksiselitteisiä ratkaisuja eutanasian ongelmaan, vaan sieltä voi saada tukea melkeinpä mille tahansa näkemykselle. Yhtä selkeää kantaa on turha etsiä edes Raamatusta ja kristillisten ajattelijoiden kirjoituksista. Niin pakanallisten kuin kristillistenkin ajattelijoiden joukosta löytyy niitä, jotka korostavat elämän itseisarvoa, sekä niitä, jotka kannattavat sekä itsemurhaa että vammaisten surmaamista. Vaikka kristillinen kirkko pitää elämää Jumalan omaisuutena, esimerkiksi Martin Luther hyväksyi vammaisten tappamisen. Aikalaistensa tavoin hän uskoi vammaisten olevan paholaisen vaihdokkaita, joilla ei ollut sieluakaan. Kuitenkin vasta 1900-luvulla alettiin toteuttaa järjestelmällisesti ”tarpeettomien” ja ”arvottomien” ihmisten pakkoeutanasiaa. Ehkä juuri natsi-Saksan – juutalaisten, rikollisten, vajaamielisten, mielisairaiden ja parantumattomasti sairaiden – tuhoamisleirien jättämä eettinen taakka on estänyt jälkipolvia sallimasta kuolinapua edes niille, jotka sitä pyytävät.
Lääketieteellisen kuolinavun toteuttaminen on syvästi moraalinen, juridinen, uskonnollinen ja psykologinen kysymys. – Toivottavasti siitä ei tule milloinkaan taloudellista kysymystä! – Jotta eutanasiasta voi muodostaa perustellun käsityksen ja arvion, on tiedettävä, mitä käsitteellä täsmälleen tarkoitetaan ja mitkä ovat teon motiivit, päämäärät, menetelmät ja seuraukset. Blomquistin mukaan mitä tahansa tekoa – niin myös eutanasiaa – on arvosteltava tilanteen, tekijän motiivien ja tarkoitusten, arvostelijan, tekijän ja mahdollisen kohteen persoonallisuuden rakenteen ja teon seurausten nojalla.
Potilaan oikeudet – lääkärin omatunto
Alkuperäisessä tekstissään Blomquist esittää ajatuksiaan hyvin varoen, mutta vuonna 1977 laatimassaan jälkikirjoituksessa hän muistuttaa jämäkästi, että kuolinavun antaminen ei saa milloinkaan tapahtua vastoin potilaan toiveita. Lääkärin ymmärrystä ja apua on saatava sen, joka kypsästi hyväksyy kuoleman kuuluvan ihmiselämään, kuten senkin, joka haluaa takertua elämään mihin hintaan hyvänsä. Ihmisen elämää ei saa eikä tule pelastaa hänen julkituotua tahtoaan vastoin. Liioin ei tule pitkittää sen ihmisen elämää, joka ei pitkittämistä halua. Blomquist myöntää, että potilaalla on oikeus päättää elämästään ja jopa tehdä itsemurha. Kun hän kuitenkin korostaa, ettei lääkärin velvollisuus ole täyttää kaikkia potilaan toivomuksia, vaan lääkärillä on oikeus seurata omaatuntoaan ja tehdä, mitä hän katsoo parhaaksi, lukijalle jää epäselväksi, kuka lopulta päättää.
Blomquistin tekstien perään painetut, 1970-luvulla ilmestyneet suomalaiset artikkelit käsittelevät mm. aivokuolemaa, vastasyntyneiden elämän keinotekoista pidentämistä, ”hillitöntä” hengenpelastusta teho-osastolla ja potilaan oikeutta kieltäytyä hoidosta. Ne panevat lukijan miettimään entistä tarkemmin elämän vaalimisen, suojelemisen ja tukemisen velvoitetta sekä sitä, milloin lempeän kuoleman oven pitäisi olla auki. Ihannetapauksessa potilas on mukana päättämässä.
Lempeä kuolema -teoksessa kuuluu lääkärien ja hoitajien ääni, mutta tärkeimmät henkilöt, kuolemaa odottavat potilaat, eivät ole päässeet ilmaisemaan omia käsityksiään. Lähimmäs näitä tulee Irma Kerppola-Sirola kirjoittaessaan isänsä kuolemasta: entinen sisätautiopin professori sai kuolla jokseenkin luonnollisesti. On surullista, että vielä nykyisinkään ei ole varmaa, että myös ”tavallinen” ihminen saa kuolla lempeästi.
Lisää lukemista kuolemasta ja eutanasiasta:
Hanna Holst: Aktiivisen eutanasian laillistaminen Suomessa (2006);
Sirkka Pöysti: Eutanasia ja etiikka: Suomalainen eutanasiakeskustelu kansainvälisen eutanasiakeskustelun osana 1970-luvulta nykypäivään (2009);
Juha Hänninen: Eutanasia – Hyvä kuolema (2012):
Juha Hänninen & Marjukka Luomala (toim.): Elämän puu – Kirjoituksia saattohoidosta (2013);
Leila Jylhänkangas: Kiistoja kuolemisesta: Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta (2013);
Esko Seppänen & Ilkka Taipale (toim.) Eutanasia – Puolesta ja vastaan (2013);
Reino Pöyhiä & al. (toim): Lääkäri saattajana: pohdintoja kärsimyksestä, kuolemasta ja eutanasiasta(2014);
Eutanasiayhdistys Exituksen jäsenlehti Exitus (vuodesta 1994).
Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa (2014)
- Kirjan nimi:
- Lempeä kuolema
- Kirjan alkuperäinen nimi:
- Kuolema
- Kustantaja:
- Into Kustannus Oy / Suomen Mielenterveysseura
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 184
- Kirjoittajat:
- Airas, Sinikka; Lahti, Pirkko; Taipale, Ilkka (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FL, KK
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Kulttuurihistoria, Turun yliopisto