”Kirjallisen ihmisen elämä on parantumaton tauti.”
Kai Ekholm on valinnut uusimman teoksensa motoksi J.W. Goethen lausahduksen. Se sopisi mainiosti luonnehtimaan häntä itseäänkin – muutamien viime vuosien aikana Ekholm on kirjoittanut neljä elämäkertaa, yhden dekkarin ja yhden pamfletin. Jörn Donnerin elämäkerran ”sivutuotteena” syntyi vielä hänen kirjastonsa esittely.[1]
Vielä paremmin sitaatti soveltuu nyt käsillä olevan kirjan kohteeseen, professori Matti Klingeen. Hän ehti kirjoittaa kaikkiaan yli 60 kirjaa; eri painokset ja yhteisjulkaisujen osuudet huomioiden määrä nousee peräti kolmeensataan. Mukaan mahtuu historiateoksia, omakohtaisia muistelmia ja päiväkirjoja, kolme runokirjaa sekä muhkea toimitustyö Suomen kansallisbiografia. Lyhyempien tekstien määrää on tuskin edes laskettu. Luottamustehtävien, saatujen palkintojen, arvonimien ja kunniamerkkien listat ovat pitkiä– ne löytyvät kirjan lopusta.
Mutta ennen kuin sinne saakka päästään, lukijalla on edessään melkoinen seikkailu halki viime vuosisadan jälkipuoliskon, läpi yliopiston käytävien ja kahvihuoneiden, ohi lukuisten kirjapinojen.
Kansakunnan yliminä vai sivistyneistön Päätalo?
Matti Klinge toimi historian professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1975 vuoteen 2001, jolloin jäi eläkkeelle. Hänen tieteelliset päätyönsä liittyvät nekin samaan yliopistoon; neliosainen Ylioppilaskunnan historia ilmestyi vuosina 1967–1968 ja kolmiosainen Helsingin yliopisto 1640–1990 vuosina 1987–1990. Viimeksi mainitussa oli muitakin kirjoittajia, eikä yhteistyö välttämättä sujunut aina ihan mallikkaasti. Klingen päihdyttävä oppineisuus ja kontrolloimaton kirjoitushalu (määritelmät Ekholmin kirjasta) koettelivat ilmeisen usein muulloinkin sekä kollegoiden että kaikkien muiden hänen tielleen osuneiden hermoja ja jaksamista. Sanomalehdissä julkaistut kolumnit ja mielipidekirjoitukset sekä asiantuntijana esiintyminen (milteipä asiassa kuin asiassa) tekivät hänestä koko kansan tunteman hahmon, joka jakoi mielipiteitä. Jotkut ihailivat, toiset taas eivät voineet sietää.
Kai Ekholm on kirjoittanut kirjailijauransa aikana yli kolmekymmentä tietokirjaa. Hän toimi 17 vuotta Kansalliskirjaston johtajana ja tunsi Matti Klingen henkilökohtaisesti lähes kahdenkymmennen vuoden ajalta. Kuva: Niclas Mäkelä / Otava.
Ekholm toteaa, ettei hän tunne Klingeä kohtaan sen enempää antipatiaa kuin sympatiaa. Miehet toki tapasivat usein ja heillä oli yhteisiä intressejä, olihan Kai Ekholm Kansalliskirjaston johtaja ja Matti Klinge kutsuttiin Kansalliskirjaston kummiksi ensimmäisten joukossa. Klinge tosin ei koskaan suostunut sanomaan Kansalliskirjasto; hänelle se oli aina vain Helsingin yliopiston kirjasto. Hän ei liioin arvostanut muista yliopistoista valmistuneita maistereita tai väitelleitä tohtoreita; Klingelle nämä olivat jyväskyliittejä. Niin kaiketi myös Tampereella opiskellut ja Ouluun väitellyt Ekholm, joka sanoo olleensa Klingelle väline, jonka avulla asioita hoidettiin. Välineellistettyjä olivat myös monet muut ihmiset: herra professori saattoi jopa lopettaa tuttavien tervehtimisen, kun nämä jäivät eläkkeelle eikä heistä enää ollut hyötyä työasioissa.
Ekholmin ja kirjaan haastateltujen aikalaisten määritelmät Matti Klingestä ovat riemastuttavia ja ilmeisen kohdalleen osuvia. Hän oli valon kauppamies, seinätön kirjasto joka kuljetti sivistystä kansakunnalle, kirjan puolesta viritetty ase, täydellinen kuin Fabergén muna. Klinge oli kansakunnan kotiopettaja ja tapamestari, joka tiesi miten ihmisten piti käyttäytyä tai pukeutua, eikä hän suinkaan pitänyt näitä tietoja omanaan. Kirjassa on esimerkkejä kohtaamisista, joissa Klinge komentaa ihmisiä riisumaan lippalakin tai paheksuu tuttavan yllä olevaa, rahvaanomaisena pitämäänsä öljykangastakkia – huomaamatta, että se on englantilainen suhteellisen kallis Barbour.
Toki professori ehti paheksua monia muitakin asioita kuten polkupyöräilyä Helsingin keskustassa. Sinuttelua hän ei suvainnut, ei edes viranomaisten taholta. Koronaepidemian puhjettua professori pöyristyi, kun ikäihmisille lähetetty tiedote sinutteli vastaanottajaa. Ja Ylen rennossa mutta asiallisessa keskusteluohjelmassa Puoli seitsemän on ohjelman 15-vuotisen historian aikana teitittelyä vaatinut vain kaksi haastateltavaa, Tarja Halonen ja Matti Klinge.
Sivistyneistön Päätaloksikin Matti Klingeä on kutsuttu, ja ainakin tuotannon runsauden osalta vertaus on osuva. Muistelmia ehti ilmestyä kuusi osaa. Niissä on kaikkiaan noin 2 400 sivua. Päiväkirjoissa vielä enemmän, noin 6 000 sivua. Kun Otava lopetti yhteistyön kymmenen päiväkirjaniteen jälkeen, Klinge vaihtoi kustantajaa; Siltala julkaisi 13 vuosia 2008–2021 käsittelevää teosta. Ekholmin mielestä ne ovat enemmän Klingen pää-äänenkannattajia kuin varsinaisia päiväkirjoja.
Siinä missä Kalle Päätalon mielenmaisemaa olivat Koillismaan selkoset, Klinge oli kiintynyt Helsinkiin. Tosin sangen rajallisesti – Pitkänsillan takaista maailmaa hän ei tuntenut, eikä halunnut tavata paljoakaan ihmisiä akateemisten piirien ulkopuolelta. Hän liikkui enimmäkseen Senaatintorin ja yliopiston liepeillä ja hänet saattoi nähdä usein myös Akateemisessa Kirjakaupassa. Perinteet ja protokolla olivat tärkeitä; yhden miehen juhlakulkueeksikin hänet jossakin kirjan kohdassa määritellään.
Vaikka Matti Klingen kirjallinen tuotanto oli laaja, siinä oli ja on puutteensa. Hän kirjoitti Helsingin yliopistosta ja sivistyneistöstä, Venäjän keisarikunnasta ja Suomesta sen osana, Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Taloushistoriaa, kansalaisten arkea ja yhteiskunnan eri kerrosten elämän kuvausta hänen teoksistaan on turha hakea.
Eleganssia, arroganssia
Ekholmin tapa esitellä Klingen henkilöä ja kirjallista tuotantoa on kiinnostava ja koukuttava. Teksti ei etene tavanomaisen elämäkerran tavoin kronologisesti esivanhemmista, lapsuudesta, koulu- ja opiskeluvuosista työuran eri vaiheisiin eikä se paljasta paljoakaan kohteen yksityiselämästä. Ainoastaan maalausharrastus nousee esiin muutaman kerran, samoin nuoruuden parhaat kaverit. Kolmikko onkin koko lailla hämmästyttävä: Anto Leikola, Pentti Saarikoski ja Matti Klinge olivat 1950-luvun alkuvuosina aivan erottamattomat.
Nuoren miehen esikuvana oli kirjoittamisessa Marcel Proust, akateemisella uralla Eino E. Suolahti. Jossakin mielessä Matti Klinge oli luokkanousukas. Hänen vanhemmillaan ei ollut akateemisia loppututkintoja eikä sukuakaan voi pitää vanhana sivistyssukuna. Tosin äidin tyttönimi oli Snellman, mitä Klinge mieluusti korosti. Juuret johtivat Pietariin ja Baltiaan, perittyä varallisuutta ei ollut mutta perhe tuli kuitenkin mukavasti toimeen.
Matti Klingen ura ei aina ja kaikilta osiltaan edennyt toivotulla tavalla. Hänestä ei tullut Ylioppilaslehden päätoimittajaa, ei yliopiston kansleria, rehtoria eikä edes vararehtoria. Häntä ei hartaasta halustaan ja pitkäaikaisista pyrkimyksistään huolimatta nimitetty Suomen Akatemian jäseneksi, ja pariin otteeseen hän onnistui sotkeutumaan intrigeihin, jotka saattoivat hänet huonoon valoon. Ensimmäisellä kerralla hän erehtyi puolustamaan Carl Öhmanin tiedevilppiä, toisella joutui kohudosentti Johan Bäckmanin huijaamaksi, vaikka häntä varoiteltiin ryhtymästä yhteistyöhön. Jos Klinge olisi tajunnut miehen oikean laadun Kremlin informaatiosoturina, tuskinpa hän olisi suositellut tätä suomalaisille kustantajille.
Klinge kustoksena Eeva Maija Viljon väitöstilaisuudessa Helsingin yliopistossa 3.6.1985. Kuva: Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo, Finna.
Venäjä näyttää muutenkin olleen professorin sokea piste. Hän ihannoi 1800-luvun keisareita ja keisariaikaa ja asennoitui myönteisesti jopa vihattuun kenraalikuvernööri Bobrikoviin. Maan neuvostoaikaa ja nykymenoa – saati sitten Ukrainassa käytävää hyökkäyssotaa – hän ei halunnut kommentoida julkisesti, mutta hänen tiedetään suhtautuneen Putinin hallintoon myönteisesti.
Matti Klinge rakasti Ranskaa ja ranskan kieltä, jota hän puhui hyvin ja mielellään. Norssin eli Helsingin Normaalilyseon peruja oli myös latinan taito. Ekholm on sirotellut tekstiinsä molempia kieliä niin, että Klingen eleganssi ja arroganssi tulevat hyvin esille. Yksi Klingen lukuisista kirjoista, vuonna 2006 ilmestynyt Iisalmen ruhtinaskunta, on vanhenevan mutta edelleen teräväkynäisen historioitsijan tour de force eli voimannäyttö, ja jossakin kohtaa kirjoittaja vihjaa Klingen olleen ainakin omasta mielestään axis mundi, koko maailman akseli.
Mainioita heittoja riittää. Vaikka kirja on vakavasti otettava, hyvin kirjoitettu ja monisärmäinen henkilökuva tunnetusta ja tunnustetusta kulttuurivaikuttajasta, on lukijan hetkittäin vähintään hymyiltävä osuville oivalluksille. Kuten esimerkiksi sille, että Klingen käytöstä ja itsekeskeisyyttä voi pitää virkistävänä, sillä estoton itsensä korostaminen on Suomessa erittäin poikkeuksellista. Tai toteamukselle, että Klinge oli koko ajan vihainen, mutta kukaan ei tiedä, mille. Kovin klingemäistä on sekin, että professori ei piitannut Kielitoimiston suosituksista. Hän käytti monista sanoista vanhahtavia muotoja – joihin kustannustoimittaja ei tietenkään saanut koskea.
Näkemystä löytyi, lähteitä ehkä ei
Neljännesvuosisadan mittaisen professorikautensa aikana Klinge ehti opettaa lukuisia tulevia – siis nykyisiä – historiantutkijoita. Näiden näkemykset hänen opettajanominaisuuksistaan vaihtelevat; osa pitää Matti Klingeä innostavana luennoitsijana, osa taas hämmästelee että luento saattoi käsitellä miltei mitä tahansa muuta kuin sitä mitä piti. Väitöskirjoja Klinge ehti ohjata kolmisenkymmentä – nyt käsillä olevan teoksen yksityiskohtaisuutta kuvaa se, että jokaisesta väitöskirjasta ja sen tekijästä on muutaman rivin luonnehdinta.
Matti Klinge Kirjan ja ruusun päivänä Helsingissä 3.5.2011. Kuva: Anneli Salo / Wikimedia Commons.
Lähes yhtä tiheällä siivilällä Kai Ekholm käy läpi kohteensa kirjallisen tuotannon. Ihan jokaista teosta ei kuitenkaan ruodita erikseen, ja muutamien kohdalla urakkaa on joukkoistettu. Klingen kirjojen arvioijina on arvostettua ja asiantuntevaa yliopistoväkeä: Anu Lahtinen, Hannu K. Riikonen, Pertti Haapala ja muutamia muita.
Kirjoittajana Matti Klinge ansaitsee kiitokset, olkoonkin ettei hän juuri koskaan viitteistänyt tekstejään eikä ainakaan halunnut istua arkistoissa lähteiden ääressä. Mielipiteitä ja näkemystä riitti, mutta faktat saattoivat olla hakusessa, päätelmät hataria, lähteet ja kollegojen työt jäivät mainitsematta. Helsingin kaupungin historiatoimikunnassa, jonka puheenjohtajana Matti Klinge oli miltei kaksi vuosikymmentä, ajauduttiin ristiriitoihin hänen itsetietoisuutensa ja itsevaltaisuutensa takia.
Erinomainen kirjoittaja on myös Kai Ekholm: henkilökuvan taustalla näkyvät Klingen moneen suuntaan haarautuvat verkostot ja viime vuosituhannen loppupuolen akateeminen maailma. Se ehti muuttua moneen kertaan: viisikymmenluvun fuksit haukkoivat henkeään jo silloin, kun samettihousuinen villapaitanuoriso valtasi Vanhaa ylioppilastaloa. Myöhemmin kauhistelun aiheita tuli aina vain lisää.
Teoksen loppupuolen luvussa ”Matti Klinge aikalaisten silmin” ääneen pääsee lähes 50 haastateltavaa. Osa heistä on ollut läheisiä ja/tai pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, osa Klingen oppilaita, ja onpa joukossa joku hänen uraansa kauempaa seurannut kulttuuritoimittajakin. Haastatteluista syntyy jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta Ekholmia ja Klingeä mukaillen lukijan lienee parasta tällä kohtaa todeta, että repetitio mater studiorum est, eli kertaus on opintojen äiti.
Kohteestaan poiketen Ekholm on lähteistänyt tekstinsä hyvin. Nootitusta ei ole, mutta useimmiten tiedon lähde paljastuu jo tekstistä. Lopussa on lukukohtainen lähdeluettelo, henkilöhakemisto on mittava kuten verkostoitumisen mestarin kohdalla voi olettaa. Mukana on tietysti myös lista Klingen keskeisestä tuotannosta – siitä voi lisätiedon tarvitsija valita mieleisensä. Kuvia kirjassa ei ole, mutta ainakaan minä en osannut niitä edes kaivata.
Olavi Paavolainen totesi, että vaikka yksikään hänen kirjoittamansa rivi ei jäisi elämään, ei hänen merkitystään omalle ajalleen voida kiistää. Samaa voi hyvin sanoa Matti Klingestä.
[1] Jörn Donner, kuinka te kehtaatte, Docendo 2020; Minä olen myrsky, Crime Time 2020; Lukemisen aika – eikö Suomessa lueta tarpeeksi (yhdessä Yrjö Revon kanssa), Siltala 2021; Jörn Donnerin kirjasto, Donner Productions 2021; Beatnik planeettamatkalla – Anselm Hollon elämä ja runot, Rosebud 2022; Matti Nykänen – pilviin kahlittu poika, Docendo 2023; Juha Nurminen Itämeren etuvartiossa, Docendo 2024; Mies jolla oli Matti Klingen kasvot, Otava 2024.
- Kirjan nimi:
- Mies jolla oli Matti Klingen kasvot
- Kustantaja:
- Otava
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 524
- Kirjoittajat:
- Ekholm, Kai
- Lisätiedot:
- KC Karemo podcast: "Mitä ajattelette eliiteistä ja noutopizzasta, Matti Klinge?" Klingen haastattelu vuodelta 2021, YLE Areena.
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Helena Pilke
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- tietokirjailija, FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki