Elämäkerrat ja muistelmat ovat kiehtovaa luettavaa, varsinkin, jos tuntee kuvauksen kohteen tai muistelijan. Minäkin halusin nähdä filosofi Jaakko Hintikan (s.1929) kirjan Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka, koska olen tuntenut ainakin pinnallisesti sekä kirjoittajan että kuvauskohteen. Siksi minun ei kannata yrittääkään esittää objektiivista sivullista lukiessani teosta, joka kertoo yhdysvaltalaisesta filosofi Jane Merrill Bristow-Sumner-Provence-Hintikasta (1939–1987) ja amerikkalaistuneesta filosofi Jaakko Hintikasta. Osapuolet tunsivat toisensa ennestään, mutta vuoden 1975 lopulla Jaakko, joka oli ”tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan onnellisesti naimisissa” (lainaukset kirjasta), rakastui odottamatta Merrilliin. Tällä puolestaan oli menossa uusi, ”alkuräjähdyksen” kaltainen suhde suuren firman varatoimitusjohtajan kanssa. Mutta kun ”rakkauden liekistä tuli kaiken nielevä roihu”, entiset suhteet saivat väistyä. Jaakko erosi suomalaisesta puolisostaan, Merrill jätti rakastajansa, joka sattui olemaan naimisissa tahollaan, ja he menivät naimisiin vuonna 1978. Kirja kertoo tietenkin vähän myös filosofiasta ja 1960- ja 1970-luvun amerikkalaisista filosofipiireistä.
Hintikka on kirjoittanut tekstinsä alun perin englanniksi ja selvästi suunnannut sen amerikkalaiselle lukijakunnalle, mihin kirjoitustyyli ja ylenpalttinen ”name-dropping” viittaavat. Hän itse sanoo kirjaa elämäkerraksi, elämäkerralliseksi kirjoitukseksi ja henkilökuvaksi, mutta tarkkaan ottaen se ei ole ainakaan historiallinen eikä kaunokirjallinen elämäkerta. Ulkopuolisen näkökulmansa vuoksi se ei ole omakohtainen muistelmateoskaan, vaan filosofi Jaakko Hintikan tulkinta Merrill Bristowista sekä Jaakko Hintikan ja Merrill Provencen rakkaustarinasta.
Teos on melko suppea. Sen 230 tekstisivusta vain 130 on kirjoittajan omaa tekstiä ja muut sata sivua sisältää Merrillin Jaakolle lähettämiä kirjeitä, kortteja ja nauhoitteiden tekstinnöksiä (80 s.) vuoden 1976 alkupuoliskolta – tuolloin Merrill ja Jaakko ”tutustuivat toisiinsa täydellisesti” – sekä runoja, kirjeitä isälleen, toiselle miehelleen ja eräille akateemisille ystäville. Mukana on myös Jaakon kiitoskirje muutamille ystäville Merrillin hautajaisten jälkeen ynnä kolme yliopistokollegoiden puhetta Merrillin muistojuhlassa. Kirjan sivuille mahtuu hengästyttävän paljon ihmisiä ja tapahtumia, sekalaisia paljastuksia ja suuria tulkintoja naisfilosofista, joka näyttää selviävän elämän tyrskyistä voitokkaasti.
Jane Merrill Bristow-Sumner-Provence-Hintikka
Jaakkoon olin tutustunut jo 1960-luvulla, mutta Merrillin tapasin ensimmäisen kerran eräissä illanistujaisissa syksyllä 1976. Ennakkoon arvelin, että naisen täytyy olla ihmeellinen, kun maailmankuulu filosofi on hänet kumppanikseen valinnut. Ja kyllä hän olikin melkoinen ilmestys tuon ajan suomalaisissa yliopistopiireissä. Merrill istui kunniavieraana ja seurueen keskipisteenä tuprutellen tauotta muuten savuttomassa joukossa. Pienehkö hoikka nainen näytti eksoottiselta suuressa mustassa tukassaan ja suurissa tummissa silmälaseissaan, jotka peittivät lievän karsastuksen. Hän puhui lakkaamatta kuuluvalla äänellä kuin henkilö, joka on tottunut esiintymään ja olemaan huomion kohteena; naisen ääni tuntui oudon isolta hentoon ruumiiseen verrattuna. Hänen englantinsa oli huoliteltua mutta äänensä tupakoinnin karhentama. Hän elehti vilkkaasti, yski savupilvessään ja kertoi itsestään – koko illan. Jaakko istui vieressä silmäillen rakastuneesti kumppaniaan ja pomppasi tuon tuostakin seisomaan sytyttääkseen tämän savukkeen.
Heti alkuillasta seurue sai tietää, että äiti oli yrittänyt hukuttaa ja tappaa saksilla Merrillin. Jo tämä tieto olisi riittänyt yhden illan järkytykseksi, mutta lisää hämmästeltävää tuli. Joku opiskelijapoika oli raiskannut hänet. Hän oli nainut John F. Kennedyä tämän Kalifornian vaalikampanjan aikana. Opiskelijana hän oli osallistunut Rorschachin mustetahratestiin ja hämmästyttänyt testin tekijän ennen näkemättömällä vastausvaihtoehtojen määrällä; vastauksia oli kuulemma kannattanut keksiä, kun testiin osallistumisesta maksettiin ajan perusteella. Hänellä oli myös epälukuinen määrä avioliittoja takanaan. Katkeamattomasta puhetulvasta jäivät mieleeni vain nämä seikat sekä se, että Merrill nauroi jokaisen episodin jälkeen, ikään kuin oli kyse hyvistä vitseistä eivätkä tapahtumat olisi häntä koskeneet. Seurue naurahteli vaivautuneesti, mutta Jaakko vain hymyili! Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut vastaavaa puhetta Jaakko Hintikan seurassa.
Myöhemmin, ollessaan jo avioliitossa Jaakon kanssa Merrill kertoi romanssinsa alusta eräässä naisseurassa, että hän yksinkertaisesti päätti ”iskeä” Jaakon, sillä hän oli vastikään menettänyt työpaikkansa ja eronnut toisesta miehestään eikä ollut saanut väitöskirjaansakaan valmiiksi. Floridaan hän totesi heidän muuttaneen siksi, että Florida State University Tallahasseessa suostui palkkaamaan Jaakon rinnalla myös hänet, vaikka hän ei ollut väitellyt; asiaa oli kuulema auttanut pieni sänkyseikkailu erään laitoksen professorin kanssa. – En oikein tiennyt, oliko juttu totta vai ei. Siksi kirjan ilmestyttyä olin kiinnostunut tietämään, kertooko Jaakko noista asioista ja miten. Kyllä hän kertoo, mutta eri asia on, mistä näkökulmasta.
Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka alkaa nimenmuutoksista. Merrill oli alkujaan Jane Merrill Bristow, mutta rupesi opiskeluaikanaan 1950-luvun lopulla käyttämään nimeä Merrill Bristow. Avioiduttuaan hän otti miehensä sukunimen, Sumner, ja solmittuaan kohta toisen liiton vaihtoi nimekseen Provence. Mennessään kolmannen kerran naimisiin vuonna 1978 Jaakko Hintikan kanssa Merrill otti taas uuden miehensä sukunimen tyttönimensä lisäksi. Ulkopuolinen ei näe asiassa mitään erityistä, sillä 1970-luvulla tapa oli yleinen sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Mutta Hintikka tulkitsee Jaakon sukunimen ottamisen suuren rakkauden osoituksena ja Merrillin elämässä tapahtuneen suuren emotionaalisen, älyllisen ja sosiaalisen mullistuksen seurauksena. – Väitän, että feministinäkin Merrill tajusi filosofipiireissä olevan paljon edullisempaa kulkea nimellä Hintikka kuin Provence tai Bristow.
Ylivertainen nainen
Kirjassaan Hintikka kertoo rakastamastaan naisesta, jonka kuvaamiseen sanat eivät tahdo riittää. Merrill oli viehättävä, varma ja ylivertaisen älykäs. Hän uhkui lämpöä ja naisellisuutta, oli erinomainen ihmistuntija ja neuvottelija sekä nopea ja luova ajattelija, viestijä ja väittelijä. Hän oli ammattitason kokki sekä etevä ja ylivertainen opettaja. Hän pystyi tekemään psykoanalyytikkojen työn paremmin kuin he itse. Hän saavutti bridgessä lähes mestaruustason. Hänellä oli täydellinen puheääni, näyttelijän hallittu käytös ja liikehdintä, suostuttelukyky, ylivertaiset sosiaaliset taidot, taito voittaa muiden luottamus sekä kyky nähdä ihmisten mieleen ja tilanteen psykologiseen dynamiikkaan. Hänellä oli voimakas emotionaalinen ja älyllinen empatia, joka ulottui eläimiin asti. Eroottinen vuorovaikutus oli hänelle ihmissuhteiden tärkeä muoto. Kaikkien myönteisten asioiden ohella Hintikka tulee maininneeksi, että Merrill saattoi sosiaalista rooliaan esittäessään jopa ylikompensoida pinnan alla piilevää epävarmuuttaan ja että hän oli myös turhautunut, pohjimmiltaan syvästi onneton, kun hänen opintonsa venyivät ja hän pelkäsi mielenterveytensä puolesta.
Pariin kertaan Hintikka muistuttaa, että Merrill on viidennen polven kalifornialainen, useiden vanhojen uusenglantilaisten sukujen jälkeläinen ja kantaa suonissaan myös intiaaniverta. Hän kertoo Merrillin perheestä, opiskeluajasta Mills Collegessa ja Stanfordin yliopistossa, monista rakastajista, aikaisemmista avioliitoista, laajoista sosiaalisista suhteista, opettamisesta Mills Collegessa sekä blackjackin peluusta Nevadan kasinoissa. Kirjoittaja kiitää asiasta toiseen eikä paneudu perusteellisesti ja kriittisesti oikein mihinkään. Jopa ne kaksi raiskausta, joiden uhriksi Merrill joutui, hän ohittaa pohtimatta niiden seurauksia. Mutta John F. Kennedy -episodia hän setvii useilla sivuilla. Hän kysyy, onko tahra Merrillin moraalissa, että hän antautui niin helposti tuon miehen vieteltäväksi, mutta ei vastaa kysymykseensä eikä huomaa, että mikä vaikutus vallalla ja statuksella on ollut myös hänen ihmissuhteissaan.
”Filosofi Merrill” -luvun ja rakastavaisten kohtaamista koskevan luvun Hintikka aloittaa samoilla faktoilla eli Merrillin tehtävästä American Philosophical Associationin Tyynenmeren lohkon toimeenpanevan komitean puheenjohtajana. Jaakko sattui olemaan saman lohkon presidentti juuri niihin aikoihin (1975–76). Merrillin muut filosofiset kiinnostuksen kohteet ja ansiot hän tulkitsee hyväntahtoisen myönteisesti, vaikka ne jäivät melko vaatimattomiksi. Väitöskirjan Merrill onnistui lopulta tekemään tavattuaan kolmannen puolisonsa, mutta julkaisi vähän ja senkin muiden kanssa. Hintikka luonnehtii Merrilliä feministisen epistemologian uranuurtajaksi sillä perusteella, että hän toimitti Discovering Reality -teoksen (1983) yhdessä Sandra Hardingin kanssa.
Merrillin suurimpana filosofisena saavutuksena Hintikka pitää sitä, että ”hän integroi omat elämänperiaatteensa ja toimintansa tarkkaan harkitsemaansa filosofiseen kantaan”. Hän myös pystyi yhdistämään filosofiset ideansa omiin ”eettisiin ratkaisuihinsa ja elämänvalintoihinsa”, omaksui filosofiseksi näkemyksekseen sartrelaisen identiteetin metafysiikan ja sisäisti sen eettiseksi ohjenuorakseen. Hänen elämänperiaatteessaan keskeinen pyrkimys oli me-subjektin luominen jo aikaisemminkin elämässään, mutta erityisesti Jaakon kanssa. Kuitenkin tämä oli ehkä ”liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan saumattomasti me-subjektiin”. Vaikka Merrill oli älyllisesti yhtä luova kuin Jaakko, enimmäkseen hänen ajatuksensa sulautuivat yhteisiin projekteihin. Yhdessä he julkaisivat teoksen Investigating Wittgenstein (1986), joka ilmestyi vähän ennen Merrillin kuolemaa ja jonka yksi varhainen versio tämän (julkaisematon) väitöskirja oli. Merrillin filosofisiin saavutuksiin voidaan ehkä laskea sekin, että hän sai Jaakon muuttamaan pysyvästi Yhdysvaltoihin, jättämään Helsingin yliopiston professuurin ja ottamaan 1970-luvun lopulla vastaan paikan tuolloin varsin vaatimattomassa Florida State Universityssä.
Filosofi-Merrillistä kertoessaan Hintikka mainitsee myös Rorschach-tutkimuksesta, johon opiskelijoita pyydettiin koehenkilöiksi. Hän kuitenkin tarjoaa eri selityksen Merrillin pitkille ja mielikuvituksellisille vastauksille, kuin päähenkilö oli vuosia aikaisemmin antanut. Hintikan tulkinnan mukaan Merrillin luova mielikuvitus yksinkertaisesti ylitti testin suunnittelijat. Hän lienee unohtanut, millä perusteella vastaamisesta maksettiin.
Autoja ja kasinoita
Harva mies kehuu puolisoaan edes tämän kuoleman jälkeen yhtä vuolaasti kuin Hintikka. Lukija saa tietää, että tuo ihmeellinen nainen rakasti autoja, kävi läpi kilpa-ajajien koulutusohjelman, ajoi itse kilpaa ja auttoi silloin tällöin kilpailujen tuomaroimisessa – Jaakko itse ei ajanut edes normaalissa liikenteessä. Hän rakasti kasinoita, pelasi blackjackia; hänen pelinsä ei tietenkään ollut uhkapeliä vaan ”hallittua järjellistä toimintaa”. Hän pätevöityi täysivaltaiseksi uimahyppyjen kilpailutuomariksi; se ei ilmene, tuomaroiko hän hyppykilpailuja, kuten ei sekään, oliko Merrill harrastanut jotakin urheilulajia nuorena – ainakin hän seurusteli ahkerasti urheilijoiden ja urheilujournalistien kanssa. Menetettyään työpaikkansa Mills Collegessa hän suoritti myös valtionhallinnon tutkinnon.
Siellä täällä Hintikka myös huomauttaa, mitä kaikkea Merrillistä olisi lahjakkuutensa vuoksi voinut tulla: mm. uranuurtaja naispuolisten kilpa-ajajien keskuudessa, loistava diplomaatti, ylivertainen asianajaja, näyttelijä tai ammattimainen pokerinpelaaja. Ehkä hänestä olisi voinut tulla ammattimainen pörssikeinottelijakin (tätä Hintikka ei tosin sano), sillä hän hoiteli äitinsä osakesalkkua niin taitavasti, että äiti pystyi multippeliskleroosiin sairastuttuaan saamaan säällisen hoidon.
Ylistyspuhe kuulostaa periamerikkalaiselta, mutta suomalaisen lukijan mielessä se alkaa menettää uskottavuuttaan varsin pian. Luulen kuitenkin, että Hintikka on jo vuosikymmeniä USA:ssa asuneena omaksunut sikäläisen tavan puhua ihmisistä. Siellähän tulkitaan meillä tavanomainen kriittisyys törkeäksi panetteluksi tai haukkumiseksi. – Varsin kiinnostava seikka kirjassa on muuten se, ettei Hintikka luonnehdi lainkaan Merrillin fyysistä olemusta eikä mainitse sitä, että hän tupakoi jatkuvasti.
Ujo mies ylivertaisen naisen rinnalla
Etupäässä Merrillistä kertovassa kirjassa Jaakko jää sivuosaan, mutta joitakin huomioita Hintikka hänestäkin kirjaa. Toisen puolisonsa rinnalla Jaakko oli sosiaalisesti kokematon ja taitamaton. Vaikka hän tiedemiehenä tiesi oman arvonsa, hän piti itseään vähäarvoisena ihmisenä ja oli pohjimmiltaan hyvin ujo, joskus suorastaan pakokauhuinen. Hintikka ei kuitenkaan ujostele kirjoittaa, että Jaakko tunsi epäonnistuneensa yrityksissään tuottaa (ensimmäiselle) vaimolleen emotionaalisesti ja fyysisesti aitoa tyydytystä. Ei siis ihme, että Jaakolle oli päihdyttävä kokemus tulla viehättävän, lämpimän, luovan ja ylivertaisen älykkään naisen rakkauden ja ihailun kohteeksi. Se oli hänen elämänsä voimakkain emotionaalinen kokemus. Merrill ihaili, helli ja kannusti häntä ja halusi, että hän arvostaisi itseään ihmisenä ja henkilönä. Yhdentoista yhteisen vuoden aikana he eivät koskaan riidelleet eivätkä edes korottaneet ääntään. Kun puolisoiden fyysinen rakkauselämä – Hintikan kertoman mukaan – ylitti kaikki heidän odotuksensa ja säilyi taianomaisena, ei filosofikaan voine enempää toivoa.
Useita kertoja Hintikka vertaa Merrillin ja Jaakon rakkaustarinaa keskiaikaisten filosofien Héloïsen ja Abélardin rakkaustarinaan – hekin olivat ammattiajattelijoita, filosofeja, joilla oli tarve tehdä kysymyksiä siitä, mitä heille oli tapahtumassa, ja yrittää ymmärtää se. Hän vertaa heidän maagista kohtaamistaan myös venäläisen runoilijan, Anna Ahmatovan ja brittiläisen aatehistorioitsijan Isaiah Berlinin kohtaamiseen. Ehkä siksi kirjassa on useita Merrillin runoja, jotka eivät ihan Ahmatovan runojen tasolle nouse, mutta kuvastavat suorastaan riipaisevasti kirjoittajansa tunteita.
Miksi kirja ilmestyy nyt?
Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on ilmestynyt tänä vuonna, 2014. Miksi nyt? Kenelle tekijä kirjoittaa ja mitä hän haluaa kirjallaan viestiä? Vastauksia voi vain arvailla, kun Hintikka ei selitä näitä asioita esipuheessa. Ehkä teos on juhlakirja, sillä tänä vuonna Jaakko itse on täyttänyt tammikuussa 85 vuotta ja Merrillin syntymästä tulee maaliskuussa kuluneeksi 75 vuotta. Kirjan suomalainen kohdeyleisö koostunee täkäläisistä filosofeista ja jo eläköityneestä yliopistoväestä, jolle Hintikan nimi vielä sanoo jotakin. En usko nuorten lukijoiden tarttuvan tähän ”suureen rakkaustarinaan” pelkän kirjan kannen ja otsikon perusteella. Ehkä Hintikka haluaa osoittaa olevansa estoton ja rohkea mies, joka uskaltaa levittää entisen vaimonsa yksityisasiat – ja osin omansakin – muiden nähtäville. Ehkä hän haluaa vakuuttaa kollegansa siitä, että Merrill oli vakavasti otettava filosofi, vaikka julkaisi vähän ja senkin yhdessä muiden kanssa. Ehkä hän haluaa toteuttaa sen, minkä Merrill kirjoitti heidän rakkaussuhteensa alkuaikoina todetessaan, että he ilmaisevat rakkautensa tavalla, joka luultavasti pitäisi jakaa muiden kanssa. Olkoot tekijän motiivit mitkä tahansa, kirja paljastaa vain Merrillin rakkaudentunnustukset ja pohdinnat – Jaakon tunteenilmaukset jäävät vain kirjoittajan vakuuttelujen varaan. Tulevaisuus näyttää, ottaako Hintikka mallia Bertrand Russellin ja Leonard Woolfin moniosaisista muistelmista, joita hän ihaili kovasti 1960-luvulla.
Analyyttisenä filosofina Hintikka on tottunut asioiden johdonmukaiseen ja kurinalaiseen esittämiseen, mutta Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka-teoksessaan hänen näyttää olevan vaikeaa hallita puolisonsa värikkään persoonan ja elämän kuvausta niin, että siitä tulisi järjestelmällinen ja jäsentynyt kokonaisuus. Kirjassa ei tunnu toimivan kronologia eikä temaattisuuskaan – asiat ja tapahtumat vyöryvät lukijalle kirjoittajan assosiaatioiden mukaan. Löyhät aikamääreet ja monien tärkeiden ajoitusten puuttuminen ärsyttävät. Useat asiat jäävät askarruttamaan: Milloin teksti on laadittu? Miksi Hintikka kirjoittaa kuin ulkopuolinen tarkkailija? Miksi kirjassa ei ole yhtään Jaakon kirjettä Merrillille? Miksi kirjassa ainoat valokuvat ovat paperikannen liepeiden pienet kuvat päähenkilöistä 1970-luvulta? Miksi kirjan varsinainen kansi on ankean harmaa? – Päällyspaperia voi luonnehtia paloauton- tai intohimonpunaiseksi. – Kaikesta huolimatta kirja on kiintoisa esimerkki siitä, millaisen kuvauksen huipputiedemies voi laatia edesmenneestä puolisostaan.
Merrill kuoli inhimillisesti katsoen varhain, vajaan 48 vuoden ikäisenä. Hintikka ei kerro kuolinsyytä, mutta mainitsee eräässä kohdassa miltei ohimennen hänen sairastaneen lupusta, jonka vuoksi hänen oli vältettävä suoraa auringonpaistetta ja nuhakuumeita ja joka aiheutti iho-oireita, nivelvaivoja ja jalkojen turpoamista. Merrillin viime vaiheista kirjoittaja kertoo vain sen, että hän puhkesi kyyneliin rakasteltuaan viimeisen kerran ja lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Minä rakastan sinua.”
Jaakon sovinnaiseen elämään Merrill toi uusia ulottuvuuksia, joita hän myöhemmin on kaivannut. Hintikka kirjoittakin: ”Iso osa Jaakon myöhemmästä elämästä Merrillin kuoleman jälkeen voidaan nähdä sarjana yrityksiä – useimmiten tuloksettomia – saada takaisin jotakin siitä maagisesta paratiisista, jollainen hänen elämänsä Merrillin kanssa oli ollut.”
- Kirjan nimi:
- Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
- Kustantaja:
- WSOY
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 239
- Kirjoittajat:
- Hintikka, Jaakko
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FL
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Kulttuurihistoria, Turun yliopisto